Varmaankin avioero ainoa ratkaisu tässä tilanteessa. Surullista.
Meillä on aina ollut myrskyisä suhde,riidellään ja rakastetaan rajusti.
Olen tehnyt paljon suhteemme eteen, vaikeissa tilanteissa olen ollut se ns kantava voima. Olen luonteeltani hyvin positiivinen, olen kokenut kovia nuorempana ja niiden kipeiden ajanjaksojen myötä oppinut arvostamaan elämän pieniä iloja ja hakemaan onneni jokaisesta päivästä. Aina löytyy syitä iloita ja olla onnellinen, pahimmastakin päivästä.
Mieheni taas on hyvin negatiivinen suhtautumisessaan asioihin ja elämään yleensäkään. Hänen mielestään voi olla onnellinen vain jos KAIKKI on hyvin. No, jokainen jolla on elämänkokemusta, tietää, että tuskin sellaista päivää on. Aina on taustalla ainakin pieniä murheita, jotain joka voisi olla paremmin. Joten mieheni ei ole osannut olla onnellinen päivääkään sen seitsemän vuoden aikana, jonka olemme tunteneet. Saattaa sanoa kysyessäni, että on "siitä tai tästä asiasta" onnellinen, mutta aina tulee se iso MUTTA...on minulle jo kuin kirosana.
Minulle on ollut tärkeää, että miehelläni on hyvä olla. Olen monesti yrittänyt piristää hänen päiväänsä pienin teoin, olen tukenut ja kannustanut, kuunnellut ja lohduttanut...mutta itse en ole koskaan saanut häneltä samaa...saattaa kyllä "lohduttaa" oikein sanoin, mutta tuo hetken päästä esille jonkin toisen huolenaiheen -aivan kuin haluaisi minun tosissan murtuvan heikkona hetkenäni.
Jos näytän olevani onnellinen ja olen oikein hyväntuulinen, hän sanoo tai tekee jotain mistä minulle taatusti tulee paha mieli. Olen yleensä hyväntuulinen, nautin elämästä itsestään ja mielestäni meillä on materialistinen puoli oikein hyvin, kun olen kokenut aikanaan niitä päiviäkin, jolloin piti miettiä miten raha rittää ruokaan. Hän haluaa aina vain lisää, ja nimenomaan itselleen.
Minun pitäisi olla nätti ja laitettu, mutta kauhea huuto syntyy vaate/meikki yms menoista, vaikka en todellakaan pistä "itseeni" paljoakaan rahaa. En käy edes kampaajalla, värjäykset ja leikkuut hoidan itse, ihonhoidon itse, ompelutaitoinenkin olen, joten kodintekstiilit ja vaatteiden muokkaukset hoituvat edullisesti.
Yleisestikin olen hintatietoinen, kaiken, ruuankin suhteen. Teen aina tarkkaan harkitun ostoslistan, käytän hyväkseni tarjoukset ja suunnittelen ruokalistat tarkkaan, mutta kun kauppaan menee "niin paljon" rahaa, tulee huuto. Itsellään menee rahaa kauppareissuun vähemmän, mutta sitten kaapit ammottavatkin tyhjyyttäänn hyvin pian ja änen kommenttinsa on että hän laski ruokien riittävän pidempään.
Minun ja tyttäreni (jolle on ihan hyvä isäpuoli muuten) ruokiin ei saisi mennä rahaa, tytölle ei saa ostaa viilistä välipalaksi leivän lisäksi, koska on kallista. Itse hän syö joka päivä iltapalana prkn tonnikalaa ja raejuustoa leipänsä lisäksi, ei ole halpaa sekään.
Eli kehenkään muuhun tai kotiimme ei saisi rahaa mennä, mutta vaimon ja lapsen pitää olla hyvin pukeutuneita, kodin edustuskelpoinen ja koko perheen syödä ravinteikasta, oikeanlaista ruokaa.
Mitä enemmän kirjoitan, sitä paremmin ymmärrän ettei tästä taida olla muuta ulospääsyä kuin ero.Viime viikot ovat menneet sellaisen kalseuden ja vihamielisyyden vallassa, etten tahdo jaksaa. Ja vain sen takia etten ole normaaliin aikaisempaan tyyliini mennyt sovittelemaan riitaamme, vaan vaadin, että oikeasti keskustelemme asiat selviksi. Ja hänenkin pitäisi sanoa jotain eikä vain kuunnella minua.
Riitatilanteessa hän heti hermostuttuaan huutaa ja nimittelee minua, todella ikävästi, eikä edes pyydä vilpittömästi anteeksi, vaan saa jollain kierolla tavalla käännettyä asian minun viakseni.
No niinpä, hulluhan olen kun tuollaisen miehen kanssa jaan elämäni ja epäröin eroamista. Asiat on kyllä olleet paremminkin, mutta hänen käyttäytymisensä on muuttunut yhä pahemmaksi parin viimeisen vuoden aikana. Ja positiivinen kun olen, olen aina jaksanut luottaa parempaan huomiseen ja ainanhan niitä aikoja on, että toivonkipinä on syttynyt ja taas on eletty eteenpäin, kunnes taas on tullut jotain, jonka seurauksena hän on pistänyt jonkin draaman pystyyn.
Sokea olen ollut hänen suhteensa ja myös itseni suhteen. Olen kuvitellut tekeväni kaiken vain suhteemme eteen, mutta oikeasti olen tainnut "pelata hänen pussiinsa" ja hän on voimut jatkaa vastuutonta käytöstään.
Päälisin puolin kaikki on hyvin, siis varmaan muiden silmin katsottuna. Nykyään huomaan kuinka erilainen hän on muiden seurassa ja kotona perheen kesken. Silloin tulee esiin se hänen oikea minänsä ilmeisesti. Jos sanon, etten hyväksy hänen äänensävyään, hän vastaa sen olevan asiallinen...vaimolle asiallinen? Eikö vaimolle puhuta hiukan lämpöisemmin kuin hyvänpäiväntutuille...? Näin ainakin minusta kuuluisi ja paha mieli tulee, kun huomaan, että hän on huomaavaisempi, ystävällisempi, lämpöisempi ja iloisempi kaikkia muita ihmisiä kohtaan kuin minua...
Huh, vuodatustani voisin jatkaa vaikka kuinka ja pitkään, mutta lopetan tällä kertaa tähän. Kiitos, jos jaksoit lukea kaiken ja vielä suurempi kiitos, jos jaksat raapustaa muutaman kannustavan sanan. Hurjaa, haen tukea, lohtua ja kannustusta ts voimia jaksaa, täältä, kun en niitä saa puolisoltani.
Meillä on aina ollut myrskyisä suhde,riidellään ja rakastetaan rajusti.
Olen tehnyt paljon suhteemme eteen, vaikeissa tilanteissa olen ollut se ns kantava voima. Olen luonteeltani hyvin positiivinen, olen kokenut kovia nuorempana ja niiden kipeiden ajanjaksojen myötä oppinut arvostamaan elämän pieniä iloja ja hakemaan onneni jokaisesta päivästä. Aina löytyy syitä iloita ja olla onnellinen, pahimmastakin päivästä.
Mieheni taas on hyvin negatiivinen suhtautumisessaan asioihin ja elämään yleensäkään. Hänen mielestään voi olla onnellinen vain jos KAIKKI on hyvin. No, jokainen jolla on elämänkokemusta, tietää, että tuskin sellaista päivää on. Aina on taustalla ainakin pieniä murheita, jotain joka voisi olla paremmin. Joten mieheni ei ole osannut olla onnellinen päivääkään sen seitsemän vuoden aikana, jonka olemme tunteneet. Saattaa sanoa kysyessäni, että on "siitä tai tästä asiasta" onnellinen, mutta aina tulee se iso MUTTA...on minulle jo kuin kirosana.
Minulle on ollut tärkeää, että miehelläni on hyvä olla. Olen monesti yrittänyt piristää hänen päiväänsä pienin teoin, olen tukenut ja kannustanut, kuunnellut ja lohduttanut...mutta itse en ole koskaan saanut häneltä samaa...saattaa kyllä "lohduttaa" oikein sanoin, mutta tuo hetken päästä esille jonkin toisen huolenaiheen -aivan kuin haluaisi minun tosissan murtuvan heikkona hetkenäni.
Jos näytän olevani onnellinen ja olen oikein hyväntuulinen, hän sanoo tai tekee jotain mistä minulle taatusti tulee paha mieli. Olen yleensä hyväntuulinen, nautin elämästä itsestään ja mielestäni meillä on materialistinen puoli oikein hyvin, kun olen kokenut aikanaan niitä päiviäkin, jolloin piti miettiä miten raha rittää ruokaan. Hän haluaa aina vain lisää, ja nimenomaan itselleen.
Minun pitäisi olla nätti ja laitettu, mutta kauhea huuto syntyy vaate/meikki yms menoista, vaikka en todellakaan pistä "itseeni" paljoakaan rahaa. En käy edes kampaajalla, värjäykset ja leikkuut hoidan itse, ihonhoidon itse, ompelutaitoinenkin olen, joten kodintekstiilit ja vaatteiden muokkaukset hoituvat edullisesti.
Yleisestikin olen hintatietoinen, kaiken, ruuankin suhteen. Teen aina tarkkaan harkitun ostoslistan, käytän hyväkseni tarjoukset ja suunnittelen ruokalistat tarkkaan, mutta kun kauppaan menee "niin paljon" rahaa, tulee huuto. Itsellään menee rahaa kauppareissuun vähemmän, mutta sitten kaapit ammottavatkin tyhjyyttäänn hyvin pian ja änen kommenttinsa on että hän laski ruokien riittävän pidempään.
Minun ja tyttäreni (jolle on ihan hyvä isäpuoli muuten) ruokiin ei saisi mennä rahaa, tytölle ei saa ostaa viilistä välipalaksi leivän lisäksi, koska on kallista. Itse hän syö joka päivä iltapalana prkn tonnikalaa ja raejuustoa leipänsä lisäksi, ei ole halpaa sekään.
Eli kehenkään muuhun tai kotiimme ei saisi rahaa mennä, mutta vaimon ja lapsen pitää olla hyvin pukeutuneita, kodin edustuskelpoinen ja koko perheen syödä ravinteikasta, oikeanlaista ruokaa.
Mitä enemmän kirjoitan, sitä paremmin ymmärrän ettei tästä taida olla muuta ulospääsyä kuin ero.Viime viikot ovat menneet sellaisen kalseuden ja vihamielisyyden vallassa, etten tahdo jaksaa. Ja vain sen takia etten ole normaaliin aikaisempaan tyyliini mennyt sovittelemaan riitaamme, vaan vaadin, että oikeasti keskustelemme asiat selviksi. Ja hänenkin pitäisi sanoa jotain eikä vain kuunnella minua.
Riitatilanteessa hän heti hermostuttuaan huutaa ja nimittelee minua, todella ikävästi, eikä edes pyydä vilpittömästi anteeksi, vaan saa jollain kierolla tavalla käännettyä asian minun viakseni.
No niinpä, hulluhan olen kun tuollaisen miehen kanssa jaan elämäni ja epäröin eroamista. Asiat on kyllä olleet paremminkin, mutta hänen käyttäytymisensä on muuttunut yhä pahemmaksi parin viimeisen vuoden aikana. Ja positiivinen kun olen, olen aina jaksanut luottaa parempaan huomiseen ja ainanhan niitä aikoja on, että toivonkipinä on syttynyt ja taas on eletty eteenpäin, kunnes taas on tullut jotain, jonka seurauksena hän on pistänyt jonkin draaman pystyyn.
Sokea olen ollut hänen suhteensa ja myös itseni suhteen. Olen kuvitellut tekeväni kaiken vain suhteemme eteen, mutta oikeasti olen tainnut "pelata hänen pussiinsa" ja hän on voimut jatkaa vastuutonta käytöstään.
Päälisin puolin kaikki on hyvin, siis varmaan muiden silmin katsottuna. Nykyään huomaan kuinka erilainen hän on muiden seurassa ja kotona perheen kesken. Silloin tulee esiin se hänen oikea minänsä ilmeisesti. Jos sanon, etten hyväksy hänen äänensävyään, hän vastaa sen olevan asiallinen...vaimolle asiallinen? Eikö vaimolle puhuta hiukan lämpöisemmin kuin hyvänpäiväntutuille...? Näin ainakin minusta kuuluisi ja paha mieli tulee, kun huomaan, että hän on huomaavaisempi, ystävällisempi, lämpöisempi ja iloisempi kaikkia muita ihmisiä kohtaan kuin minua...
Huh, vuodatustani voisin jatkaa vaikka kuinka ja pitkään, mutta lopetan tällä kertaa tähän. Kiitos, jos jaksoit lukea kaiken ja vielä suurempi kiitos, jos jaksat raapustaa muutaman kannustavan sanan. Hurjaa, haen tukea, lohtua ja kannustusta ts voimia jaksaa, täältä, kun en niitä saa puolisoltani.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ero vireille, älä mieti ja kärsi pidempään.
voimia sinulle
Olen joskus itse elänyt ihmisen kanssa, joka ei löytänyt mitään positiivista elämästään eikä mistään muustakaan. Negatiivista vain löytyi ja enimmäkseen minusta. Suhteemme oli hyvin intohimoinen ja myös hyviä asioita oli paljon, mutta mies kohteli minua hyvin ikävällä tavalla muiden läsnäollessa ja muutenkin (sain mm. kuulla miten olen hänen elämänsä pilannut kun olen niin tyhmä ja ruma). Suosittelen eroamaan uhri/alistaja-suhteesta. Voithan yrittää puhua puolisollesi, mutta tuollaiset tyypit osaavat erinomaisen hyvin manipuloida ja vierittää syyn kaikesta "uhrille". On ikävää antaa neuvoja eroamisesta, mutta aika pahalta kuulostaa tilanteesi. Koita jaksaa ja pidä itsetuntosi rippeistä kiinni. Olet arvokas ihminen, älä tuhlaa arvoasi ihmiseen, joka kohtelee sinua huonosti. Voimia sinulle sydämeni pohjasta!
Oliskohan mahdollista näyttää miehellesi kirjoituksesi ja nuo kaksi vastausta siihen?
Tsemppiä sinulle!
elin hyvin samankaltaisessa suhteessa 18 v.
Viimeiset 2 v olikin sitten painajaista. Mikään ei koskaan ollut hyvä tein niin tai näin.
reilu 1,5 v erosta ja edelleen puidaan asioita oikeusteitse ja ollaan lasten takia sosialiviranomaisten kanssa tekemisissä. Jopa sossujen edessä hän on osoittanut tämän saman, että minun kanssa ei voi neuvotella johon hän kyllä sai sitten psykologilta aika napakan palautteen, että hän ei ole huomannut sellaista etteikö minun kanssa voi neuvotella, vaan päinvastoin.
Mieti tarkkaan, aika paljon pitäisi muuttua miehesi käyttäytyminen, mutta ei kait sekään ole mahdotonta jos oikeen pistätte kissan pöydälle ja haette ammattiapua...
tsemppiä
Asiat pitää käydä läpi, ja ratkaisu tehdä niin ett itsellä ja läheisillä on turvallinen olo. Vaikka se vaatisi ERON, elä epäröi, jos ja kun laskelmat osoittaa niin olevan parasta.
Tuli nimittäin mieleeni, ettet vaan ole löytänyt ex-miestäni ; )
Erosin kuusivuotta sitten ja ratkaisu oli oikea. Ei kukaan jaksa ikuisesti toista zempata. Mielestäni se on turhaa, koska näyttää siltä, että osa on syntynyt "väärällä jalalla" ja on aina perusvihainen tai tyytymätön.
Vaikka ero on raskas prosessi niin sen työstäminen ei kestä lopun ikää.
kaikille vastauksista! Tuli oikein tippa linssiin, kun huomasin miten myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä ihmisiä täältä löytyy.
Mies oli eilen töissä aamuvarhaisesta ja minä illan, joten emme nähneet kuin vilaukselta, silloinkin tuli riita. Jos vain alistuisin täysin, meillä olisi rauha maassa hetken. Mutta nyt en anna periksi, asioita ei enää lakaista maton alle!
Olen töissä asiakaspalvelualalla ja joskus on vaikeita tilanteita, kun ihmiset ovat niin ystävällisiä, silloin meinaa päästä parku! Varmaankin sen takia, että tunteet ovat koko ajan pinnassa tässä tilanteessa. Mietin myös, että on kummallista, että se yksi tärkeä ihminen elämässäni kohtelee minua paskamaisesti ja kalseasti, kun taas työssäni huomaan olevani hyvinkin pidetty. Ihmiset näkevät minusta sen aidon ilon ja positiivisuuden ja vastaavat siihen aivan ihanasti! Nautin kyllä suunnattomasti työstäni, juuri niiden ihmiskontaktien takia. Ja antaa myös itseluottamusta sekä voimaa huomata, että olen oikeasti hyvä työssäni, jossa suuri merkitys on juuri taidossa kohdata erilaisia ihmisiä. Olen jopa "sulattanut" erään vuosikausia (kertovat työtoverit)pahantuulisesti valittavan asiakkaan kiukun! Nykyään tulee hymyillen kauppaan..niin, olen siis se "kaupantäti" k-marketin kassalta.
No, menipä hiukan sivuraiteille, mutta työstä saan huimasti voimaa jaksaa ja eilen illalla oli hyvä työvuoro kiireestä huolimatta. Pakko myös kehua itseään, muualta niitä kehuja ei hirveemmin heru...
Vaikeaa tämä on, kaipaan miestäni, haluaisin sopia ja jatkaa avioliittoa. Toisaalta olen välillä varma, että haluan eron ja oikein kaipaan "vapautta" - se kertoo paljon, että mieleen tulee, että olisin vapaa, kun eroaisin miehestäni. Näen välähdyksiä tulevaisuudesta, itsestäni onnellisena ja rauhallisena. Sellaisena ihmisenä jollainen olin vuosia sitten, ennen mieheni tapaamista. Ei ainaista varpaillaan oloa, kireyttä ja taistelua oikeudestaan olla ihminen haluineen, tarpeineen, tunteineen. Siltä minusta tuntuu; että joudun jatkuvasti puolustamaan itseäni -sitä, että olen ihminen!
Mies ei tajua ollenkaan missä mennään, tuntuu saaneen shokin illalla, kun vastasin hänen erouhkaukseensa (aina käyttänyt eroa uhkana) rauhallisesti, että nyt tosiaan näyttää siltä, että se on ainoa järkevä vaihtoehto. Meni ihan puihin ja hoki, äksysti, mikä on vikana ja ettei hän osaa/voi tehdä mitään asian parantamiseksi, kun ei edes ymmärrä mikä on vialla, eikä hän ole ollut paskamainen ym ym. Ylimielisyys tuli taas esiin ja ainainen tapa vierittää syyt niskoilleni.
Ammattiapua olen ehdottanut 2-3 viikkoa sitten ja totesin, että hän saa tilata ajan (eli siinä neuvo, mistä aloittaa, jos haluaa parantaa tilannetta). Hänen mielestään minun pitäisi aika tilata, minä totesin, että nyt on hänen vuoronsa tehdä jotain meidän eteen eikä aina odottaa, että minä teen kaiken. Ei enää sanahelinää häneltä, vaan tekoja. Haluan, että asiat selvitetään, oli tuloksena ero tai ei. No, nähtäväksi jää mitä hän tekee vai tekeekö mitään. Jos ei, niin etsin kaikessa hiljaisuudessa asunnon tytölle ja minulle. Ja sitten vain häivymme. Siinähän sitten miettii mitä teki ja mitä jätti tekemättä, ihan yksi lysti minulle siinä vaiheessa.
Pelottaa miten jaksan, en halua murtua täysin. Taloudellinen tilanteeni on tosi heikko, jos eroamme, mutta en missään tapauksessa aio jatkaa mieheni kanssa taloudellisista syistä. Mieluummin elän tosi tiukilla ja olen ehjempi ihmisenä, pidän kiinni arvoistani. No, kai ne raha-asiatkin jotenkin järjestyvät, ainakin, kun on ensimmäinen tiukin vaihe vuokratakuineen ja hankintoneineen hoidettu.
Täytyy vielä harkita näytänkö nämä kirjoitukset hänelle. Ehkä mieluummin kirjoitan oman version hänen silmilleen, jottei pääasiaksi muodostu se, että olen kirjoittanut nettiin tästä...Tosin, olen koittanut sähköpostit, kirjeet ja kortit erilaisissa ongelmatilanteissa, eikä hän välttämättä edes lue niitä...
Jaaha, aika aloittaa tämäkin päivä! KIITOS ihanat ihmiset, kun osoitatte myötätuntoa ja kannustatte! Nyt tämä tyttö antaa elämänilon pursua yli äyräiden ja nauttii elämässään siitä mikä on hyvää, kun on vapaapäiväkin! Kaikille oikein hyvää päivänjatkoa, tehdään tästä päivästä mahdollisimman hyvä, murheista ja taakoistamme huolimatta!
voi kun tuntui tutulta lukea sun viestiä, mulla on myös ala-ja ylämäkiä, parempina päivinä jaksaa uskoa että tämä jatkuu, mutta huonoina olen valmis muuttamaan, taloudellinen tilanne vaan ahdistaa, entä jos en päjääkään, lapsia on kaksi isoja silti jo(18,13) aina kun väläytän avioroa, rupeaa mies uhkailemaan itsemurhalla ja kaikilla muilla keinoilla, eli loppujen lopuksi pelkään että jos tekeekin jotain itselleen, syytänkö itseäni siitä koko loppuelämäni???mies murjottaa ja nukkuu, ei syö ja tekee itselleen ruokaa ei muille silloin kun meillä menee huonosti, risoo sekin kuinka lapseksi hän muuttuu silloin, ajattelin hakea avioero paperit ja lyödä ne tiskiin, ja vaan lähteä, mutta vaikeeta se tulee olemaan, sitoo itsensä liikaa minuun ja pelkään häntä henkisesti, tosi ilkeä osaa olla, mitä teen, neuvoja kiitos onko kellään samankaltaisi ongelmia ollut tai on???? kiitos etukäteen...
Tiedän tunteen.. ei oo helppoa! Kokemusta on samanlaisesta elämästä.. Tee niinkuin sydän sanoo ja saat rauhan. Jos hän uhittelee itsemurhilla ym sen kailtaisilla, se ei ole kuitenkaan sun vastuullas! Et todellakaan ole vastuussa siitä, mitä hän tekee. Se vain on hänellä syy saada pitää sut vierellään ja kohdella kuin jalkarättiä!!! Hän taitaa olla riippuvainen susta...väärällä lailla, täs tapaukses. Ihmisen tulee elää onnellista elämää! Ei niin, että on alistettuna jossakin nurkassa vain!
kokenut miespuolinen.erosta jo 8 vuotta.meillä päinvastoin,emäntä meni ja käytti rahaa .minä en olisi saanut käydä missään.mikään ei riittänyt .minä tein kotityöt.hän työkavereiden kanssa menossa naisten tansseihin.tarpeeksi pitkään kävi niin kohta oli vieras mies joka jopa soitteli kotiin.minulle yritti että saahan ystäviä olla.otin eron.nyt avoliitossa 4 vuotta.tunnemme itsemme tasavertaiseksi.koeta jaksaa.päätös on vaikea
Kuulostaa siltä, että teillä on vakavia ongelmia suhteessa. Koeta saada mies ammattiauttajan juttusille. Olet sitten ainakin tehnyt suhteen eteen kaikkesi.
Ihmisen perusluonne ei yleensä muutu, jollei hän itse kykene näkemään toiminnassaan mitään vikaa. Harvoin käy niin onnellisesti, että ongelmat saadaan ratkaistua ja molemmat haluavat muuttaa käytöstään. Syyhän asioihin on molemmissa aina. Teillä on niin, että mies on tavallaan alistanut sinut tahtoosi ja sinä olet sen sallinut tapahtua. Olet ehkä tämän miellyttämisen ja sovittelijan roolin omaksunut jo lapsuudessa?Tämän vakiintuneen roolijaon purkaminen voi olla mahdotonta tai vaatii yleensä paljon työtä. Joskus siinä voi kuitenkin onnistua eli yrittää kannattaa aina : ), jos rakkautta vielä on.
Hyvä, että tiedostat misssä mennään ja olet huomannut myös omat tarpeesi. Usein voi vuosia elää toisen ehdoilla, mutta jossain vaiheessa tulee stoppi. Sinulla on nyt sen stopin paikka. Kykenetkö jatkamaan omien tunteidesi ja tarpeidesi kieltämistä jatkuvasti?
Itse eronneena äitinä myös silmääni pisti tuo lapsen välipalajuttu eli viilistä ei saisi ostaa lapselle. Kuulostaa ihan kamalalta. Miksi miehelle on iltapalan suhteen rahaa, mutta lapselle ei välipalan. lastenhan pitäisi tulla ennen aikuisia.
Tsemppiä sinulle! Nouse vaan barrikadeille ja kyseenalaista. Asiat muuttuvat tai sitten jatkat elämääsi yksin tyttäresi kanssa eteenpäin. Sinä selviät joka tapauksessa!
Tekstisi oli kuin olisin itse sen kirjoittanut. Tiedän, millaista on elää suhteessa, jossa ei saa kokea arvostusta eikä kunnioitusta. Oma minuuskin katoaa lopuksi.
Itse jouduin tekemään raskaita ja vaikeita "itsenäisiä" päätöksiä. Oli pakko päättää, elääkö tällaisessa suhteessa lopun elämäänsä ja katkeroituu lopuksi itselleen ja kaikille, vain ottaa ja lähteä rakentamaan omaa ehjää elämää.
Valitsin tuon toisen. Nyt eroprosessi päällä, mutta rauha sydämessä.
On vaikea neuvoa toista, mutta tee sellaisia päätöksiä, mistä saat rauhan sydämeesi. Jokaisella on oikeus onnelliseen elämään. Me ihmiset vain joskus teemme vääriä valintoja ja kannamme niistä itse seuraukset. Ei muuta kun tsemppiä vain ja elä elämääsi, koska se on vain kerran täällä elettävänä! Voimia Sulle!