Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi kun vedin tänään suklaapatukan, -levyn ja 400g karkkipussin. Heitin sentään viimeiset 10 karkkia roskiin. Ihan itkettää kun pitikin taas ahmia. Ei mua se niin hirveesti sureta että lihoisin kun ei mun edes saisi enää laihduttaa. Tunnen vaan itseni niin huonoksi ihmiseksi kun ei ole minkäänlaista itsekuria. Tais iskeä sen takia makeanhimo kun olin pari viikkoa liian vähällä ruoalla, kun yritin laihtua. Muutenkin stressaa ihan hirveesti perjantain tentti. Pitääs mennä nukkuun että jaksaa huomenna vielä päntätä, mutta kun ei valtavan sokerimäärän takia väsytä. Masentaa vaan ja itkettää ja oksettaa. Miks pitää ahmia vaikka tietää että siitä tulee paska olo... Nyt ei jaksa edes itselleen vannoa etten enää ikinä ahmi, kun en kuitenkaan pysty pitämään lupaustani.
Olen huono, itsekuriton läskimakkara, laiska paska, itsesäälissä rypivä porsas jolla on olemattomia ongelmia ja läskiäkin oikeasti vain jossain pään sisällä.
Olen huono, itsekuriton läskimakkara, laiska paska, itsesäälissä rypivä porsas jolla on olemattomia ongelmia ja läskiäkin oikeasti vain jossain pään sisällä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ardelia, sinulla on kaunis nimi. Nyt vasta huomasin, että sinulla oli tämä toinenkin viesti. Se kertoo lisää kierteestä, johon olet joutunut paino-ongelmien ja laihduttamisen myötä.
Nuo kielteiset tunteet itseäsi kohtaan tuntuvat tutuilta. Itse kärsin ahmimisesta 80-luvulla. En löytänyt mistään apua, mutta sitten käsiini sattui Louise Hayn kirja "Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi" Tuossa kirjassa hän puhuu itsensä hyväksymisen ja rakastamisen välttämättömyydestä. Siihen aikaan minun oli mahdotonta hyväksyä itseäni tai sanoa rakastavani itseäni. Inhosin itseäni ja moitin kehoani ja jopa kostin itselleni ahmimalla vielä enemmän. Mietin, olenko riivattu, kun on kuin jokin sisäinen voima, joka pakotti minut ahmimaan, vaikka kuinka taistelin vstaan.
Hayn kirja pysäytti minut ajattelemaan ja aloin pyrkiä muuttamaan suhtautumistani itseeni. Ihmeekseni huomasin, että pikku hiljaa tarve ahmia lievittyi, kun edistyin itseni hyväksymisprosessissa.
Sitten tutustuin nlp-läiseen maailmaan ja sieltä löytyi keinoja saada yhteys sisäisiin alitajuisiin osiini, jotka olivat syömisen ja jopa ahmimisen avulla yrittäneet auttaa minua, joku osa halusi syömisen avulla lohduttaa, toinen antaa huomiota, kolmas suojella väkivallan kokemiselta. Noilla sisäisillä osillani ei ollut ollut parempia keinoja auttaa. Osat olivat syntyneet menneisyyteni kokemuksissa ja jokainen niistä oli jäänyt kyseisen kokemuksen ikätasolle, nuorin taisi olla 4-vuotias pieni itseni. Noiden kokemusten tutkiminen ja hoitaminen siten, että kaikki häiritsevät tunteet ja uskomukset korjaantuivat, auttoi osiani integroitumaan, yhdistymään kokonaispersoonallisuuteeni ja samalla pääsin ihannepainooni. Nyt on mennyt jo vuosia, jolloin minun ei ole tarvinnut enää taistella painoni kanssa tai edes miettiä, mitä tai paljonko voin syödä. Kehoni tietää, mitä ja paljonko se kulloinkin tarvitsee.
Eräs asia, jonka myös opin, on, että kielteinen suhtautuminen itseä kohtaan kääntyy itseä vastaan. Tarkoitan sitä, että sitä vaikeampi on vapautua ongelmasta, mitä enemmän siitä johtuen on suhtautunut kielteisesti itseen. Siksi itsen hyväksyminen juuri sellaisena kuin on, on niin ensiarvoisen tärkeätä. Jos tutustut energiapsykologisiin menetelmiin, siellä puhutaan psykologisesta kääntyneisyydestä tai itsensä sabotoinnista, joka on ensiksi saatava ainakin hetkellisesti neutraloitua, jotta menetelmät toimisi.
Toivon sinulle kaikkea hyvää!
Voih miten tekstisi toi ihan omat ahmimiseni mieleen. En ole ylipainoinen, mutta en ole laihakaa, ja olen tassa yrittanyt nelisen kk laihduttaa ja syoda terveellisesti. Valilla noista ahmimiskohtauksia tulee, eika herkkujen syomista vaan pysty lopettamaan. Viimeksikin soin 2jaateloa, suklaa patukan, pussin sipseja, paljon suklaakakkua, suklaa karkkeja ja viela kahden paivan ajan, ja mikas muu lihottaa enemman kun sipisit ja suklaa. Kaiken syomisen jalkeen olisin vaan halunnut oksentaa kaiken ulos, oli paha olo ja masensi viela enemman. Pidan itseani laskina vaikka painoa on juuri ja juuri 60kg enka oikeasti ole lihava ollenkaan. Olen vain jostain saanut paahanpistoksen etta olen lihava ja ruma. Noh, ystavat ja poikayastava yrittavat jatkuvasti sanoa etta naytan upelta ja perhe suuttuu jos puhunkin jostain kaloreista tai laihduttamisesta. Ei ole silti paljoa auttanut, vaikka tuntuu etta olisin menossa jo parempaan suuntaan. Joka tapauksessa voimia sinulle Ardelia! Vaikka itsekin kamppailen saman asian kanssa, vaikken niin pahasti. Mutta uskon etta paaset eroon tuosta ahmimisesta ja itseinhosta, koska olen itsekin jo siihen suuntaan menossa. Kiitos "Ardelialle lisaa opastusta" silla siita oli minulle apua ja on varmasti sinullekkin!