Erosimme muutamia kuukausia sitten poikaystäväni kanssa, koska en rakastanut enää häntä ja tunsin ettei hän ole minulle se oikea. Nyt kuukausien yksinolon jälkeen kaipaan häntä paljon, (hän haluaisi vielä yrittää), mutta mistä tiedän kaipaanko oikeasti häntä vai vainko vaan sen takia, koska olen raukkis enkä halua olla yksin?? En haluaisi missään nimessä häntä enää yhtään enempää satuttaa, itse olen aivan sekaisin enkä tiedä mitä haluan.. Onko teillä kellään muilla samanlaisia kokemuksia?
Ääh, mitä tehdä??
confused
61066
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
itse omaan kysymykseesi ;)
Ei sellaisesta voi ihminen erehtyä, jos tuntuu ettei rakkaus riitä niin vaikeaa mutta rehellistä kuin se onkin on oikein itselleen myöntää että näin on.
Se on salakavala tunne kun toista kaipaa. Ja jos sen toisen sillä hetkellä saisi vierelleen niin mitä siitä kaipaisi?Syliä,läheisyyttä, sitä että toinen on siinä ja voisi käpertyä syliin ja kaikki olisi taas niin tuttua ja turvallista.Sitä ettei tarvitsisi herätä yksin pimeään aamuun, itkettää,masentaa,kaipaus kaihertaa:(
Ei se siitä muutu.Ihmisessä, siinä toisessa muuttuu pakostakin jotain kun on jo kerran erottu. Mikä siinä muuttuu? Se, että aikaisemmin ei ole edes käynyt mielessä että voitaisiin erota, mutta nyt se on päänpäällä koko ajan, vaikkei sitä tiedostakaan. voiko silloin olla toiselle rehellinen? Miellyttääkö kokoajan toista tiedostamattaan, näyttää parhaita puolia ja pelkää riitoja että jos se sanoo että tämä ei toimikaan.
Ei puhtaalta pöydältä voi taas aloittaa jos kaikki on jo muuttunut.
Sitä kaipaa toisessa rutiineja.Kun toisen tuntee, on helppo olla.Elää päivästä toiseen.Se on niin pirun vaikeaa aloittaa alusta, ehkä jonkun toisen kanssa uudestaan,tas sama, mitä jos tuo ei rakastakaan jos minä en rakasta samallalailla kuten sitä toista?Olenko edes päässyt erosta yli? Vain onko tämä laastari johon tarraan kuin viimistä päivää? Pitääkö eksälle kertoa ja mitä jos se olikin ainoa oikea ja mtänen yksin kissan kanssa vielä kolmekymppisenäkin?Kun muut ovat naimisissa ja niillä on lapsia. Ja biologinen kello vaimenee vuosi vuodelta. Ja kaiken piti olla valmiina??Ja sinkkupalstoilla olen kranttu luuseri vaikka minussa ei ole mitään vikaa???????Tai omatpa ovat vikani, kukaan ei ole täydellinen..
Eli mitä tästä voisi ajatella?
Ota päivä kerrallaan, älä mieti enää menneitä, elä tätä päivää ja katso eteenpäin. Se oikea tulee kun on tullakseen.VOIMIA!
Kirjoitit juuri sana tarkkaan millainen olo mullakin on oman eroni jälkeen.. Olet tainnut itsekin kokea suuren rakkauden kuoleman, kun osasit kirjoittaa niin hyvin.
Kiitos vielä kerran. Kyllä kai tämä tästä :)
kaikkia asioita siten kun itse tunnette parhaaksi. Itsekin erosin, itkin ja surin aikani. Huomasin olleeni tyhmä kun olin kaivanut toisesta kaikki "heikkoudet" esiin. Nöyristyin ja pyysin typeryyttäni anteeksi. Ja sain!!! Kasvoimme kumpikin. Nyt jo kuusi vuotta tuosta tapahtumasta... ja kuinka onnellinen olenkaan etten mokannut pahemmin. Ehkä tämä pieni poika
vaunuissa ja oma kaunis koti on kiitos ja osoitus siitä, että kannattaa yrittää.
Se on hienoa että sait elämäsi kuntoon!
Täällähn ei kukaan yleistä, jos et tiedä millaista on antaa toisten ilmaista omia ajatuksiaan niin kehoittaisin ehkä lopettamaan asioiden ajattelemisen oman napasi ympäriltä, lapset ja kaikki..:)kirjoituksestasi sai aika kylmän kuvan etkä lohduttanut alkuperäistä lainkaan?Oletko yhtä epäempattinen ystävillesi?
Mutta ainakin minulle ovat täysin vieraita kyseiset termit "kaivanut toisesta kaikki heikkoudet eiin", en ymmärrä mitä tarkoitat koska en sellaista käytöstä itse harrasta joten haluaisitko täsmentää?
mitä mieltä olet siitä että alkuperäinen miettii pelkäävänsä olevansa säälittävä kuin haluaa eksän taksisin ettei joutuisi olemaan yksin?Millaista oli sinuhn yksinäisyyden sietokykysi?
Mokaamisesi tiedät paremmin kun katsot asiaa uudestaan kun annat vihasi rauhoittua. ratkaisusi on hyvin tyypillinen tietyntyyppisille ihmisille ja se sopii sinulle, tuskin olisit pärjännyt omillasi.
Oikein mukavia perhepäiviä ja varohan taas ette mokaa. Sairaanloinen asioiden kontrollitarve ja hervoton mokaamisen pelko voi myös ajaa lähimmäisesi psyykkisiin sairauksiin joten muistathan olla varovainen:)Jumalan siunausta sinulle, rukoilen puolestasi!
Niin, tämä on vain minun tarinani! Yksinäisyytälin olen kokenut, ei lainkaan vastenmielistä. Eikä varmasti ole säälittävä jos pystyy ja haluaa korjata asioita. En kontrolloi ja riitelemme kanssa kuten normaalit ihmiset. Minä todellakin lapsellisesti kaivelin asioit. Noh, ehkä kuitenkin kasvoin! Ihmisethän tekevät virheitä. Ystäviä minulla on paljon ja autan heitä mielelläni.
palstalla.
Siunausta sinulle.