moro vaan!
ajattelin nyt kirjoittaa tänne kun en muutakaan mielenpurku keinoa keksinyt. elikkä alkaa olla kolmisen kuukautta siitä kun meni eukon kanssa poikki. vaikka ei sinäänsä oltu kauaa yhdessä (jaa no mulle on kyllä 1 vuosi ja 4 kuukautta hyvin pitkä aika) mutta joo. mutta mun ongelma on se että aina vaan jasaa tulla kaikki vanhat hyvät muistot mieleen, ja mitä tahansa asiaa mietinkin, niin aina tulee ensimmäisenä mietin että oltiinkos noihin aikoihin vielä yhdessä. en ymmärrä miten voisin joskus vielä tuntea samalla tavalla jotakin toista naista kohtaan. tuskin voinkaan. ja voitte uskoa jos sanon että kaikkea olen yrittänyt tehdä; käydä treenaamassa, tehdä jotakin fyysisesti hyvin raskasta, juoda, polttaa pilveä, tehdä musiikkia (joka on tähän asti ollut paras irtautumis keino kaikesta), puhua ihmisten kanssa yms. yms. yms. lista jatkuu loputtomiin. erosta ja ikävästä puhuminen minun mielestäni vaan pahentaa oloa. joten ajattelinpa kysyä että mitä helvettiä mä oikein teen? tässä alkaa ihan tosissaan välillä tuntua että nuppi sekoaa. exän kanssa olemme hyvissä väleissä ja jopa käymme toistemme luona, mutta joka kerta kun hän sanoo sanan "ystävä" se riipaisee sisältä niin että tekisi mieli alkaa itkeä samantien. voisiko joku vähän neuvoa miten tästä eteenpäin?
ajattelin nyt kirjoittaa tänne kun en muutakaan mielenpurku keinoa keksinyt. elikkä alkaa olla kolmisen kuukautta siitä kun meni eukon kanssa poikki. vaikka ei sinäänsä oltu kauaa yhdessä (jaa no mulle on kyllä 1 vuosi ja 4 kuukautta hyvin pitkä aika) mutta joo. mutta mun ongelma on se että aina vaan jasaa tulla kaikki vanhat hyvät muistot mieleen, ja mitä tahansa asiaa mietinkin, niin aina tulee ensimmäisenä mietin että oltiinkos noihin aikoihin vielä yhdessä. en ymmärrä miten voisin joskus vielä tuntea samalla tavalla jotakin toista naista kohtaan. tuskin voinkaan. ja voitte uskoa jos sanon että kaikkea olen yrittänyt tehdä; käydä treenaamassa, tehdä jotakin fyysisesti hyvin raskasta, juoda, polttaa pilveä, tehdä musiikkia (joka on tähän asti ollut paras irtautumis keino kaikesta), puhua ihmisten kanssa yms. yms. yms. lista jatkuu loputtomiin. erosta ja ikävästä puhuminen minun mielestäni vaan pahentaa oloa. joten ajattelinpa kysyä että mitä helvettiä mä oikein teen? tässä alkaa ihan tosissaan välillä tuntua että nuppi sekoaa. exän kanssa olemme hyvissä väleissä ja jopa käymme toistemme luona, mutta joka kerta kun hän sanoo sanan "ystävä" se riipaisee sisältä niin että tekisi mieli alkaa itkeä samantien. voisiko joku vähän neuvoa miten tästä eteenpäin?
Vastaukset 9
Vanhimmat
ja tiedän miten se sattuu. Itselläni hieman helpotti se että lopetin yhteydenpidon kokonaan. Aluksi se oli kuin olisi repinyt itseltä sydäntä rinnasta, mutta kuitenkin samalla huojentavaa koska tiesin että se on paras vaihtoehto pidemällä tähtäimella. Koska tunteita ei voi tappaa, saatoin vain minimoida ne tilanteet joissa se fakta että toinen ei rakasta, läjäytetään vasten kasvoja. Ja aika myöten sen onnistuin hyväksymään. Rakastan edelleen ja tiedän että se pysyy, mutta enää tuo tunne ei hallitse minua vaan minä sitä. Sen tyhjän aukon täytin työllä ja vaikka vedin siinäkin överit, lopputulos oli kuitenkin positiivinen :) Osa ajatuksista ja murheista oli tippunut kelkasta ihan itsekseen.
Voimia ja jaksamista sinulle!
tekee kipeää, olisiko lopulta parempi olla tapaamatta tätä entistä? Ihan vain kunnes hyväksyt sen tosiasian, että ero tuli, piste.
Itse selvisin viisivuotisen suhteen loppumisesta , vaikka aluksi tuntui etten selviä siitä ikinä. Kolme kuukautta on kärpäsen paska. Anna itsellesi aikaa.
Ja btw, viina ja muut päihteet ei ole ratkaisu, ei sitten mihinkään. Olo helpottuu hetkellisesti, mutta jottei totuus pääsisi unohtumaan, arki pamahtaa päälle, ja yleensä sitä karumpana, mitä pahempi darra.
Kyllä sä tajuat kun vähän kasvat. Kohtaa asiat selkä suorana, äläkä pakene huuruisen olotilan suomaan hetkelliseen harhaan.
Jos vaikka kertoisit tälle exällesi tuntemuksistasi ja yrittäisitte molemmat pitää vähän etäisyyttä. Katelkaa vaikka kuukaus niin että ette kyläile toisienne luona. Ainoastaan puhelut/tekstarit ovat sallittuja ja mieluiten harvoin niitäkin.
Elämässä pitää mennä eteenpäin. Muu ei auta.
harmittaa vain eniten se, että ns. "suuret asiat" ovat tapahtuneet tuon suhteen aikana. kun esim. mietin että viime keväänä sain merkonomin paperit käteen, tyttöystävä seisoi vieressä. kun sain normaalia suuremman keikan, tyttöystävä oli sielläkin. ja minulla toki on vielä sekin huono puoli etten osaa oikeastaan "käsitellä" surua mitenkään. en vaan pysty miettimään niitä asioita minkätakia pitäisi olla surullinen. ja siis nuo tapailut aloitimme vasta noin pari viikkoa sitten, ihan siinä merkeissä että kävin hakemassa lainaamani cd:n takaisin, kun muija yhtäkkiä paukautte että jos jään teelle. parempihan olisi toki ollut kieltäytyä, mutta minkäs teet :S
meni poikki myös n 3 kk sitten.
Ei ole ihme että vielä mietit häntä, siitähän on todella vähän aikaa, itsekkin itkeskelen yhä lähes päivittäin.
Anna itselles aikaa, kyllä se kohta helpottaa.
Mutta ihan vinkiksi, toi ystävyyshomma ei ole hyvä juttu, se vaan repii haavoja auki. Itsekin olen ystävä exäni kanssa mutta tosiasiassa huomasin että parantuminen vaan pitkittyy. Ota välimatkaa..
Se on ainakin varmaa, että sun täytyy käydä noi fiilikset läpi. Kolme kuukautta on pieni aika, jos olet ollut häneen niin kiintynyt kuin kuvasit. Aika parantaa haavat, näin se vain on.
Yksi kaverini suri sillä tavalla, että kun suhde purkaantui, niin joi muutaman kossupullon ja suri sen asian sillä tavalla. Eihän se tietenkään saa asioita toiseksi, mutta suremisen hoitaa kukin tavallaan.
Ei sinun tarvitse puhua suremisestasi kenellekään, mutta on tärkeää läpikäydä se asia mielessäsi jollain lailla. Tunteiden käsittelemättömyys aiheuttaa niitä ongelmia, ja voi aiheuttaa hankaluuksia sitten uusissa suhteissasi. Haluathan olla vielä joskus onnellinen ja jakaa elämäsi jonkun kanssa? Kyllä se aika vielä tulee, kun voit katsoa tätä nyt päättynyttä suhdetta niin, että se ei tuota kipeää. Anna itsellesi mahdollisuus surra nyt, niin et kanna turhaa painolastia läpi vuosien.
Ja ennen kaikkea: olet tullut tänne elämään, et suremaan. Meidän elämäntehtävämme ei ole vain surra. Mutta ne kipeät kokemukset tekevät elämästä sen, mitä se on: sarja kokemuksia
Jos "mikään muu ei auta", niin suosittelen, että käyt pari kertaa psykologilla puhumassa. Ammatti-ihmiset osaavat auttaa. Usko pois.
kaikki. Jos kerran on ystävä mimmoinen hän olisi . Oikea ystävä mitä minä pidän ystävänäni ei tuota mulle surua.Ja ne entiset Äx niin ei voi olla mitään ytäviä. Ja oletteko te miehet sitä mieltä että oravalla ja teidän entisellä muijalla on se yksipaikka ainoastaan hyvä.Oravaa ette saa kiinni mutta entinen muija roikkuu niinsanottuna ystävänä.Järki päähän ja paanalle.
"..se että aina vaan jasaa tulla kaikki vanhat hyvät muistot mieleen.."
"..miten voisin joskus vielä tuntea samalla tavalla jotakin toista naista kohtaan.."
"..tässä alkaa ihan tosissaan välillä tuntua että nuppi sekoaa..."
Tuttua.Ja niin inhimmillistä.Mutta ei,ei sitä voi olettaakaan huuhtovansa kolmessa kuukaudessa.Omalla kohdalla voisin mainita yllä olevien reaktioiden olevan arkea vielä monin kertaisen(kuin 3kk)ajan jakson päästä.
On hienoa,jos voi olla edelleen ystävä,ja miksei voisi,koska ystäväthän on keskimäärin ihmisiä,joista jollain tavalla pidetään;he ovat omasta mielestämme järkeviä,heidän elämäntapansa kohtaa omasi kanssa jne jne.Mutta varmaa on,että ystävyys suoraan suhteen jälkeen tuottaa ikäviä tilanteita.
M28
Niin se kävi minullekin, viidentoista vuoden suhde kaatui, eli avioliitto purkautui neljä kuukautta sitten.
Yritettiin vielä kuitenkin tapailla, koska pidetiin kaikesta huolimatta toisistamme, jopa rakastettiin. Mutta monien petosten ja pettymysten vuoksi oman sydämeni oli särkynyt ja monesti. Päätin etten enää tapaa entistäni, vaikka mieli meinaa kyllä romahtaa.Kaikesta huolimatta niin on paras.Aika parantaa haavat, ei mikään kevytsuhde eikä vippaskonstit. Minä sain mitä tilasin, sen koetan hädän hetkellä muistaa.