Ollaan seurusteltu 2 vuotta, asuttu yhdessä hieman yli vuoden. Meillä on pitkälti samankaltaiset näkemykset parisuhteesta, ja kannatamme molemmat sitoutumista toiseen loppuelämäksi. Ihanteena siis on, että ei erota vaikka olisi välillä tosi vaikeaa.
MUTTA...en tiedä pystynkö enää uskomaan tähän ihanteeseen kumppanini kanssa. Mahdollisesti eroni 3 vuotta sitten ex-kihlatustani aiheuttaa sen, että uskominen parisuhteen pysyvyyteen on särkynyt. Erosimme miehen päihderiippuvuuden takia, joten kyse ei todellakaan ollut turhasta luovuttamisesta. Nykyinen kumppanini on läpikäynyt kaksi eroa viiden vuoden suhteista. Ei ole helppoa kummallakaan ollut, ja kaiken lisäksi molemmat haluaisimme jo saada perheen.
Kuitenkin meidän arkielämä on täynnä vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja. Ne ovat niin suuria, että pelkään niiden heijastuvan lasten kasvatukseen. Erolapsena pelkään todella paljon sitä, että annan itsekin lapselleni lopulta hajanaisen perheen. Olen punninnut asioita puolin ja toisin, ja järkisyiden avulla olen pystynyt jatkamaan. Myös sillä, että meillä on kuitenkin hellyyttä ja läheisyyttä. En tiedä pystyisinkö enää elämään yksin. Olen jotenkin riippuvainen tästä suhteesta, ja samalla pyristelen siitä ulos.
Eilen teimme listaa toistemme huonoista puolista. Mies kokee minun huonojen puolien "kuuluvan ihanaan pakettiin", toisin sanoen hänellä on terve suhtautuminen kumppaniinsa, ja uskoa meidän yhteiseen tulevaisuuteen. Minä taas mietin, onko minun listani liian ylitsepääsemätön. Kirjoitan sen tähän:
-arvot: (en pysty kunnioittamaan miestä monissa asioissa) rasismi, epäkunnioittava suhtautuminen vieraisiin, heikompien halveeraus, ylikriittisyys, ulkonäköasioissa arvostelu (ei minun, mutta kaikkien muiden, esim. ylipainoisten), rahan ja materian tärkeys, joitakin mainitakseni.
-pedanttius ja kontrollin tarve. Näkyy esimerkiksi miessukupuolelle hyvin epäominaisessa siivoushulludessa :) kuitenkin edellyttää minulta lähes samaa siisteyden ylläpitoa, vaikka perusluonteeni on hyvin hälläväliä, kunhan nyt on jokseekin siistiä eikä ole tiskivuorta pöydällä. Mies ei kuitenkaan motkota, mutta usein tulee esim. viimeistelemään jos olen imuroinut liian pikaisesti...huoh.
-netin ja latausohjelmien yletön käyttö. Usein menee ensimmäisenä herätessään koneelle, ennen kuin lähtee töihin. Iltaisin aika kuluu koneen ja tv:n ääressä, tai sitten harrastuksissa. (sentään harrastaa liikuntaa, ei ole sikäli sohvaperuna)
-ylenmääräinen avoimuus menneisyyden asioista, esim tiedän aivan liikaa hänen lukuisista seksipartnereistaa. Nykyisin on onnistunut olemaan hiljaa näistä asioista, mutta seksuaalinen itsetuntoni on heikentynyt huomattavasti. Koneella on myös pornoa suuri määrä, ei kyllä katso sitä kovin usein (?)
-dominoiva ja vahva luonne. Sitä tasapainottaa kuitenkin tietynlainen tunteellisuus ja herkkyys, tunteiden näyttäminen, ja pystymme aina keskustelemaan ajatuksistamme.
-minun haaveitteni vähättely. Esimerkiksi matkustaminen on miehen mielestä turhaa, koska Suomi on paras paikka asua ja elää. Hmm :) Enhän minä ulkomaille ole muuttamassa! Kerran ollaan tehty viikonloppumatka k-eurooppaan, ja mielestäni se meni ihan hyvin. Kuitenkaan häntä ei kiinnosta.
-yleisesti aika negatiivinen elämänasenne, työkin on kaiken lisäksi stressaavaa. Suuttuu helposti, mutta toisaalta myös leppyy nopeasti ja pyytää aina anteeksi jos on aihetta.
Miltä tämä nyt kuulostaa? Itse en väitä olevani enkeli, en todellakaan. Miestä ärsyttää minussa mm.
-liiallinen suhteemme tilasta jauhaminen (heh..)
-usein ylitunteellisuus ja se miten se vaikuttaa ajatteluuni (alan helposti itkeä jos yritetään asiallisesti keskustella näistä)
-"minä minä minä" kun puhutaan tarpeista jne (mutta eikö tarpeet liity omaan henkisen hyvinvointiin? yritän kyllä ottaa huomioon hänenkin tarpeitaan päivittäin)
-vouhotus esim. tuosta matkustamisesta (vaikka minulle riittää kun mentäisiin kerran vuodessa jonnekin, vaikka ihan kotimaassa)
-tapani jättää kaikki levälleen, en korjaa jälkiäni heti niin kuin mieheni tekee. (Yritys on kova, mielestäni olen kyllä petrannut alkuajoista lähtien)
-tapani peilata miehen tunteita minuun seksin kautta (tässäkin on perää...loukkaannun aivan liikaa jos meillä on ns. kuiva kausi)
Tässä oli ne päällimmäiset. Miehen mielestä suhteessamme ei todellakaan ole niin suuria ongelmia, että pitäisi erota. Päinvastoin hän on jo kosinut minua, mutta halusin harkinta-aikaa ristiriitaisten tunteiden takia. Olen ehkä miettinyt näitä liikaakin, enkä aina pysty vastaamaan esim. miehen rakkaudentunnustuksiin. En enää tiedä, mitä rakkaus on. Tiedän, ettei saisi verrata aiempaan, mutta tuntuu ettei edellisessä suhteessani ollut todellakaan näin paljon arkipäivän ongelmia. Se yksi iso asia heijastui lopulta kaikkeen, mutta arki yleisesti oli helpompaa.
Ulkopuolinenhan ei voi eropäätöstä tai mitään päätöstä tehdä, mutta vaikuttaako tämä siltä että nyt kaksi aivan liian erilaista ihmistä yhdessä? Vai onko tämä normaalia eroavaisuutta, jota täytyy vaan kestää loppuelämän? :) Biologinen kello alkaa pian tikittää, vaikka eihän lapsia missään nimessä kannata hankkia huonoon suhteeseen. Olen vain hyvin neuvoton...Mitä tehdä?
MUTTA...en tiedä pystynkö enää uskomaan tähän ihanteeseen kumppanini kanssa. Mahdollisesti eroni 3 vuotta sitten ex-kihlatustani aiheuttaa sen, että uskominen parisuhteen pysyvyyteen on särkynyt. Erosimme miehen päihderiippuvuuden takia, joten kyse ei todellakaan ollut turhasta luovuttamisesta. Nykyinen kumppanini on läpikäynyt kaksi eroa viiden vuoden suhteista. Ei ole helppoa kummallakaan ollut, ja kaiken lisäksi molemmat haluaisimme jo saada perheen.
Kuitenkin meidän arkielämä on täynnä vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja. Ne ovat niin suuria, että pelkään niiden heijastuvan lasten kasvatukseen. Erolapsena pelkään todella paljon sitä, että annan itsekin lapselleni lopulta hajanaisen perheen. Olen punninnut asioita puolin ja toisin, ja järkisyiden avulla olen pystynyt jatkamaan. Myös sillä, että meillä on kuitenkin hellyyttä ja läheisyyttä. En tiedä pystyisinkö enää elämään yksin. Olen jotenkin riippuvainen tästä suhteesta, ja samalla pyristelen siitä ulos.
Eilen teimme listaa toistemme huonoista puolista. Mies kokee minun huonojen puolien "kuuluvan ihanaan pakettiin", toisin sanoen hänellä on terve suhtautuminen kumppaniinsa, ja uskoa meidän yhteiseen tulevaisuuteen. Minä taas mietin, onko minun listani liian ylitsepääsemätön. Kirjoitan sen tähän:
-arvot: (en pysty kunnioittamaan miestä monissa asioissa) rasismi, epäkunnioittava suhtautuminen vieraisiin, heikompien halveeraus, ylikriittisyys, ulkonäköasioissa arvostelu (ei minun, mutta kaikkien muiden, esim. ylipainoisten), rahan ja materian tärkeys, joitakin mainitakseni.
-pedanttius ja kontrollin tarve. Näkyy esimerkiksi miessukupuolelle hyvin epäominaisessa siivoushulludessa :) kuitenkin edellyttää minulta lähes samaa siisteyden ylläpitoa, vaikka perusluonteeni on hyvin hälläväliä, kunhan nyt on jokseekin siistiä eikä ole tiskivuorta pöydällä. Mies ei kuitenkaan motkota, mutta usein tulee esim. viimeistelemään jos olen imuroinut liian pikaisesti...huoh.
-netin ja latausohjelmien yletön käyttö. Usein menee ensimmäisenä herätessään koneelle, ennen kuin lähtee töihin. Iltaisin aika kuluu koneen ja tv:n ääressä, tai sitten harrastuksissa. (sentään harrastaa liikuntaa, ei ole sikäli sohvaperuna)
-ylenmääräinen avoimuus menneisyyden asioista, esim tiedän aivan liikaa hänen lukuisista seksipartnereistaa. Nykyisin on onnistunut olemaan hiljaa näistä asioista, mutta seksuaalinen itsetuntoni on heikentynyt huomattavasti. Koneella on myös pornoa suuri määrä, ei kyllä katso sitä kovin usein (?)
-dominoiva ja vahva luonne. Sitä tasapainottaa kuitenkin tietynlainen tunteellisuus ja herkkyys, tunteiden näyttäminen, ja pystymme aina keskustelemaan ajatuksistamme.
-minun haaveitteni vähättely. Esimerkiksi matkustaminen on miehen mielestä turhaa, koska Suomi on paras paikka asua ja elää. Hmm :) Enhän minä ulkomaille ole muuttamassa! Kerran ollaan tehty viikonloppumatka k-eurooppaan, ja mielestäni se meni ihan hyvin. Kuitenkaan häntä ei kiinnosta.
-yleisesti aika negatiivinen elämänasenne, työkin on kaiken lisäksi stressaavaa. Suuttuu helposti, mutta toisaalta myös leppyy nopeasti ja pyytää aina anteeksi jos on aihetta.
Miltä tämä nyt kuulostaa? Itse en väitä olevani enkeli, en todellakaan. Miestä ärsyttää minussa mm.
-liiallinen suhteemme tilasta jauhaminen (heh..)
-usein ylitunteellisuus ja se miten se vaikuttaa ajatteluuni (alan helposti itkeä jos yritetään asiallisesti keskustella näistä)
-"minä minä minä" kun puhutaan tarpeista jne (mutta eikö tarpeet liity omaan henkisen hyvinvointiin? yritän kyllä ottaa huomioon hänenkin tarpeitaan päivittäin)
-vouhotus esim. tuosta matkustamisesta (vaikka minulle riittää kun mentäisiin kerran vuodessa jonnekin, vaikka ihan kotimaassa)
-tapani jättää kaikki levälleen, en korjaa jälkiäni heti niin kuin mieheni tekee. (Yritys on kova, mielestäni olen kyllä petrannut alkuajoista lähtien)
-tapani peilata miehen tunteita minuun seksin kautta (tässäkin on perää...loukkaannun aivan liikaa jos meillä on ns. kuiva kausi)
Tässä oli ne päällimmäiset. Miehen mielestä suhteessamme ei todellakaan ole niin suuria ongelmia, että pitäisi erota. Päinvastoin hän on jo kosinut minua, mutta halusin harkinta-aikaa ristiriitaisten tunteiden takia. Olen ehkä miettinyt näitä liikaakin, enkä aina pysty vastaamaan esim. miehen rakkaudentunnustuksiin. En enää tiedä, mitä rakkaus on. Tiedän, ettei saisi verrata aiempaan, mutta tuntuu ettei edellisessä suhteessani ollut todellakaan näin paljon arkipäivän ongelmia. Se yksi iso asia heijastui lopulta kaikkeen, mutta arki yleisesti oli helpompaa.
Ulkopuolinenhan ei voi eropäätöstä tai mitään päätöstä tehdä, mutta vaikuttaako tämä siltä että nyt kaksi aivan liian erilaista ihmistä yhdessä? Vai onko tämä normaalia eroavaisuutta, jota täytyy vaan kestää loppuelämän? :) Biologinen kello alkaa pian tikittää, vaikka eihän lapsia missään nimessä kannata hankkia huonoon suhteeseen. Olen vain hyvin neuvoton...Mitä tehdä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Nainen. Sun kuuluukin ajatella noin. Kun sen oivallat, on sulla helpompaa.
Naisena on pakko tunnustaa, että allekirjoitan edellisen kommentin. Ap. kertoi ajatuksiaan aivan kuin ne olisivat olleet omiani :/ Meillä naisilla (ainakin joillakin meistä) tuntuu olevan taipumus ylianalysoida tunteitamme, miehen tunteita ja tuota "suhteen tilaa" yleisemminkin. Johan siinä tunteet kuolee kun kaiken yrittää järkeillä ja miettiä puhki...
Ap:lle voisin sen sanoa, että itselle juuri "sopivaa" ja täydellistä miestä tuskin löytyykään. Toisen ärsyttävätkin piirteet voi ja pitää hyväksyä, jos niin haluaa. Ihan kaikissa niitä on! Mehän olemme kaikki erilaisia, siitä ei mihinkään pääse. Pitää vain laittaa ne plussat ja miinukset vastakkain ja miettiä onko valmis luopumaan hyvästä (?) suhteesta ja ihmisestä niiden joidenkin ärsyttävien piirteiden vuoksi.
Kuten edelliset kirjoittajat jo kommentoivat, olet nainen ja sinulla on "oikeus" analysoida suhteenne halkipuhkijatkuvasti. Lisäksi niitä täysin täydellisiä miehiä ei ole, aina niissä jokin asia vaivaa tai häiritsee.
Minulla tuli kuitenkin viestistäsi parissa kohtaa paha olo, joten pyytäisin sinua vastaamaan tai edes pohtimaan näitä asioita:
Heikompien halveeraus: Mielestäni miesten tehtävä on perinteisesti ollut heikompien, kuten vaikkapa naisten ja lasten, puolustaminen eikä halveeraus. Mistä tällainen halveeraus johtaa? Onko häntä itseään kiusattu lapsena? Onko hänellä heikko itsetunto, kun on pakko heikompia kiusata? Tästä tuli ainakin itselleni tosi epämukava olo, en halua kuvitellakaan millainen on mies, joka halveeraa heikompiaan (ehkäpä siis olen itse hieman liian heikko, heh!)
Ulkonäön arvostelu: vaikka mies ei nyt arvostele sinun ulkonäköäsi, mitenköhän hän tulee suhtautumaan sinuun raskaana? Tai raskauden jälkeen? Entäpä jos teidän lapsenne ei olisi kaiken puolin terve, vaan hänellä olisi jokin ulkonäköä haittaava vamma?
Raha ja materia: mitäs jos jompi kumpi teistä sairastuu ja joutuu jäämään pois työelämästä? Mitä jos työttömyys iskee? Mitä jos talo palaa? Entäs äitiyslomalla, kun sinun tulosi laskevat lähes nollille, miten mies tulee suhtautumaan tähän? Voitko luottaa siihen, että hän asettaa perheen tarpeet materian edelle?
Sinun haaveesi vähättely: onko ongelmakohtana ainoastaan tuo matkailu, vai liittyykö vähättely myös perheen perustamiseen, omakotitalon ostamiseen, yhteiseen tulevaisuuteen? Eli haluatteko te tulevaisuudessa samoja asioita?
Kontrollin tarve: ulottuuko tämä vain siivoukseen, vai haluaako hän kontrolloida muitakin asioita tehdän huushollissanne? Missä kaapit seisoo? Mitkä verhot ikkunassa roikkuu? Miten sinä pukeudut? Tämä nimittäin kuulostaa pelottavalta piirteeltä.
Rasismi: Miten hän suhtautuisi esimerkiksi siihen, että hänen työpaikalleen tulisi ulkomaalainen? Tai siihen, että sinä ystävystyisit ulkomaalaisen kanssa? Tai ehkäpä hänen lapsensa rakastuisi ulkomaalaiseen?
Jos löydät vastauksen näihin kysymyksiin, tai tulet siihen tulokseen, ettei nämä ole niitä elämää suurempia asioita, jatka ihmeessä suhteessa! Mutta älä odota, että miehesi muuttuisi, sillä ihmiset muuttuvat melko harvoin, perusluonne nyt on mitä on.
Ja jotta tämä nyt ei menisi ihan vain sinun miehesi sättimiseksi, listaan tähän oman avomieheni huonoja/minua häiritseviä puolia, joiden kanssa pystyn elämään. Sillä ne plussat ovat todellakin paljon isompia:
Kunnianhimottomuus: Miehelle riittää tavallinen työ, tavallisessa työpaikassa. Ei suuria urahaaveita tai haaveita yli 3000 euron kk-palkoisa (vaikka valmistuneekin DI:ksi). Opiskeluiden kanssa nihkeää, koska tietynlainen draivi eteenpäin puuttuu.
Pitkävihaisuus: Silloin harvoin kun mies suuttuu, hän on todella pitkään vihanen ja pitää jopa mykkäkoulua. Onneksi hänellä on myös pitkä pinna, joten suuttumisia tulee ehkä kerran vuodessa.
Siivousintoilu: Minäkin olen hälläväliä-tyyppiä, mutta miestäni häiritsee suunnattomasti vaatekasani makuuhuoneessa tai lehdet olohuoneen pöydällä. Noh, näiden kanssa on vain opittava elämään :)
Tämä onkin vaikea juttu, sillä niin kuin mieheni itsekin sanoo, monissa minun sättimissä huonoissa puolissa on toisin katsottuna hyvätkin puolensa. Meillä vaan ne näkökulmat tuntuvat aina olevan vastakkaisia...
"Heikompien halveeraus: Mielestäni miesten tehtävä on perinteisesti ollut heikompien, kuten vaikkapa naisten ja lasten, puolustaminen eikä halveeraus. Mistä tällainen halveeraus johtaa? Onko häntä itseään kiusattu lapsena? Onko hänellä heikko itsetunto, kun on pakko heikompia kiusata? Tästä tuli ainakin itselleni tosi epämukava olo, en halua kuvitellakaan millainen on mies, joka halveeraa heikompiaan (ehkäpä siis olen itse hieman liian heikko, heh!)"
Hänellä on kieltämättä ollut rankka lapsuus, koulussa ollut paljon kiusaamista. Hän on ollut sekä kiusattu, että kiusaaja. Koulussa hän sen oppi, että vahvin voittaa ja heikot jäävät jalkoihin. Mikä pitää nykyisin työelämässäkin paikkaansa!
Naisia ja lapsia hän ehdottomasti puolustaa. Perhe on hänelle arvo numero yksi, mutta kun puhutaan ns. luuserimiehistä (sossu, alkoholismi, epärehellisyys, laiskuus, hyväksikäyttö) niin arvostelu on välillä jopa järkyttävää. Esim. hän ei voi käsittää minun ja exäni suhdetta, miten olen kyennyt elämään päihderiippuvaisen kanssa. Hän samalla kyseenalaistaa oman arvostelukykyni. No suhteen alkaessa olin teini, ja rakkaudella pötkittiin pitkälle silloin.
Yhdellä ilmauksella voisi tiivistää, että hän halveksii selkärangattomia, eli heikkoja ihmisiä. Se voi olla nainenkin, mutta ei koskaan pieni lapsi. Lasten "luonneviat" ja pullamössöyden hän pitkälti näkee vanhempien syynä -> kasvatustapojen ja vanhempien arvojen halveksiminen. Joka tapauksessa, miehellä on hyvät perustelut, mutta pitemmän päälle jatkuva tämmöinen on todella rasittavaa. Olisi kiva joskus lukea aamulehteäkin ilman että mies olisi moottoriturpana kommentoimassa "oikeaa" ratkaisua asioihin maan ja taivaan väliltä! :) Ja kun minä sanon jotain hänen lukiessa -> "hei mä luen nyt", eikä kuuntele :) jos mä en kuuntele, ni hän loukkaantuu ettei minua kiinnosta hänen mielipiteensä...huoh. :)
"Ulkonäön arvostelu: vaikka mies ei nyt arvostele sinun ulkonäköäsi, mitenköhän hän tulee suhtautumaan sinuun raskaana? Tai raskauden jälkeen? Entäpä jos teidän lapsenne ei olisi kaiken puolin terve, vaan hänellä olisi jokin ulkonäköä haittaava vamma?"
Raskaus on miehen mielestä poikkeus, sillä esim raskausarvet ja kaikki ovat luonnollisia, ja ne vaan kertovat yhteisestä lapsesta. Uskon kyllä häntä, mutta mietin miten se kuitenkin alitajuisesti vaikuttaa ehkä seksielämään, etten ole enää kiinteä ja viehättävä (?). Ei kai näitä ennalta voi tietää.. Eniten miestä inhottaa sellainen ylipaino, jolle oikeasti voisi tehdä jotain. Eli suurin osa ylipainotapauksista. Hän ei ymmärrä, miksi XXL-kokoiset naiset panostavat värjäykseen, meikkiin, kaikkeen...mutta lyövät laimin sen tärkeimmän, eli oman terveytensä ja myös ulkonäkönsä. Oikeastaan hän ymmärtääkin syyn, sillä se laihduttaminen on vaikeinta, se vaatii itsekuria ja päättäväisyyttä "jota näillä laiskoilla hedonisteilla ei ole". On helpompaa ostaa suklaapatukka kuin lähteä lenkille. Olen monesti samaa mieltä, mutta mies jotenkin tuo asiat esille niin aggressiivisella ja suoralla tavalla, että minun tekee pahaa kuunnella. Minäkin olen juuri siksi sellainen, mitä suurin osa ihmisistä on. Ajattelee näin, muttei uskalla sanoa sitä ääneen.
Lapsen vammaisuus olisi miehelle kova paikka, niin kuin varmaan jokaiselle vanhemmalle (tästä ollaan juuri näiden asenteiden takia keskusteltu). Mies on sitä mieltä, että jos varhaisessa vaiheessa todetaan lapsen olevan vammainen, olisi abortti paras ratkaisu. Jos lapsi kuitenkin syntyy vammaisena, hän ei osaa sanoa miten suhtautuisi. Toivoo, että rakastaisi silti. Olen nähnyt, miten rankkaa elämä voi olla vammaisen vanhempana (lähipiirissä esimerkki), mutta se on vielä rankempaa jos mies ei rakasta lastaan. Pelkkää ulkonäköä haittaava vamma tuskin kovasti vaikuttaisi miehen suhtautumiseen...tai mistä sitä sitten tietää.
"Raha ja materia: mitäs jos jompi kumpi teistä sairastuu ja joutuu jäämään pois työelämästä? Mitä jos työttömyys iskee? Mitä jos talo palaa? Entäs äitiyslomalla, kun sinun tulosi laskevat lähes nollille, miten mies tulee suhtautumaan tähän? Voitko luottaa siihen, että hän asettaa perheen tarpeet materian edelle?"
No meillä on nytkin se tilanne, että minä opiskelen täyspäiväisesti, joten mies maksaa enemmän. Se on hänestä ok. Hän myöskin toivoo, että jäisin lapsen kanssa kotiin vielä äitiysloman jälkeen, esimerkiksi vuodeksi tai kahdeksi. Hänelle on jäänyt lapsuudesta se kuva, että kotiäiti on "paras" äiti. Tottakai se myös viehtättää häntä, että sitten on pöytä katettuna kun herra tulee töistä :) Niin se on nyttenkin, mutta minua ei tällainen roolinjako haittaa. Minun kuuluukin tehdä niin, jos olen enemmän kotona kuin hän. Mutta siihen rahaan...en usko että rahankäytöstä ja tuloista tulee ongelmaa, vaan lähinnä se minua haittaa, etten itse näe yhtään tärkeänä hyvää toimeentuloa, hienoa autoa jne. Mieluummin olen köyhä ja onnellinen, kuin rikas ja onneton. Olen aika köyhistä oloista, vierastan vieläkin "liian" hyvää taloudellista toimeentuloa. Minulta raha palaa saman tien, tai no joskus laitan jotain säästöön. Ja ne säästöt olen käyttänyt matkustamiseen ja elämiseen. Miehen mielestä tuo ensimmäinen on ihan kuin heittäisi rahaa kankkulan kaivoon. Ei hän ymmärrä, että joku haluaa maksaa hunajaa että pääsee toljottamaan jotain patsasta Roomaan. :) Auton vanteisiin voi kyllä laittaa sen saman rahan!
"Sinun haaveesi vähättely: onko ongelmakohtana ainoastaan tuo matkailu, vai liittyykö vähättely myös perheen perustamiseen, omakotitalon ostamiseen, yhteiseen tulevaisuuteen? Eli haluatteko te tulevaisuudessa samoja asioita?"
Perheen suhteen halutaan samoja asioita, mutta miehen työ rajoittaa asuinseudun valitsemista. Se työ on niin hyvä, etten tule koskaan saamaan ainakaan parempituloista minun koulutuksellani...että kannattaisi minun työni perässä muuttaa. Toiseksi miehen paha siitepöly- ja heinäallergia estää haaveiluni maalaiselämästä. Monet kerrat ollaan jouduttu lähtemään takaisin kaupunkiin kun ollaan oltu sukulaisten luona maalla, ellei vahvalla lääkityksellä selviä yhden yön yli. Tuntuu, että joudun tekemään uhrauksia myös ihan järkisyistä, mutta kuitenkin se hieman kaivelee. Hän vähättelee eniten tuota matkustelua, ja sitä että olen niin yliavoin ja innostunut kaikesta uudesta. Hän kai toivoisi, että olisin vähän enemmän jalat maassa-tyyppiä. Toisaalta hän on sanonut, että rakastui juuri eloisuuteeni ja näihin piirteisiin! Nyt ne visiin on jo liikaa :)
"Kontrollin tarve: ulottuuko tämä vain siivoukseen, vai haluaako hän kontrolloida muitakin asioita tehdän huushollissanne? Missä kaapit seisoo? Mitkä verhot ikkunassa roikkuu? Miten sinä pukeudut? Tämä nimittäin kuulostaa pelottavalta piirteeltä."
Siivouksen lisäksi hänellä on pakonomainen tarve järjestellä kaikkia tietoja. Hänellä on kaikki paperit mapeissa aakkosjärjestyksessä tai jotain, kaikki leffat teemoittain, puhelinmuistiot 15 vuoden takaa kaikki tallessa (vaikka sellaisia numeroita ei enää ole!!)Hän lataa netistä jatkuvasti leffaa ja pornoa, vaikkei koskaan ehi niitä katsomaan. Hän ei pysty lopettamaan. joskus on myöntänyt, että hänellä on vähän pakkomielteitä, mutta kun uudestaan puhutaan aiheesta niin hän vaan kieltää ja sanoo että mä keskityn vaan hänen vahtaamiseensa liikaa...
Sisustuksessa hänellä on selkeä linjaus, tykkää modernista. Mutta minähän toin mukanani lukuisat antiikkihuonekaluni, ja hyvin ne seisovat lasitiiliseinää vasten!! :D Tässä hän on joustanut, mutta sillä menee hermot kun kasaan kirjoja tai mitä vaan tavaraa kaikkien tasojen päälle. Olen kuitenkin ehkä tässä sisustus-jutussa saanut vähän valtaa itsellenikin. Vaatteisiin ei puutu, mutta on sanonut mielipiteensä asioista ihan tarpeeksi selkeästi...kai pyrin välillä miellyttämään, että käytän tietynlaisia vaatteita...mutta saan silti vapaasti itse näistä päättää, siihen en lähde että mies kertoisi minulle mitä saan ja mitä en saa tehdä. Vaikka kummatkin siihen riidoissa syyllistymme!!
"Rasismi: Miten hän suhtautuisi esimerkiksi siihen, että hänen työpaikalleen tulisi ulkomaalainen? Tai siihen, että sinä ystävystyisit ulkomaalaisen kanssa? Tai ehkäpä hänen lapsensa rakastuisi ulkomaalaiseen?"
Ulkomaalainen työpaikalla ok, kunhan tekee työnsä hyvin. Suvussani on yksi muslimi, ja kun heille tuli ero (johtui osittain kulttuurieroista), niin annas olla kun mieheni alkoi että kyllä hän arvasi, tohon se juuri menee ja alistetaan plaaplaa...hänkö se muka tietää toisten elämästä!! Seurustelin joskus muinoin puoli vuotta pojan kanssa, jolla oli venäläiset isovanhemmat. Kun mieheni sai tästä tietää, niin kuvotus oikein näkyi hänen kasvoiltaan. venäläisiä hän ei voi sietää (hänen suvussaan lottia ja sotaveteraaneja, saanut "kokoomuslaisen" kasvatuksen") Ymmärrän sodasta johtuvat asenteet, mutta ei herran jumala siitä voi kaikkia venäläisiä syyttää! Venäläisiin ja muslimeihin suhtautuu eniten negatiivisesti. Jos jompi kumpi tulisi näytille tyttären poikaystävänä, niin apua...jostain pohjoismaista saa kyllä olla, tai saksasta..hohhoijaa. Kahteen virolaiseen kaveriini suhtautuu hyvin, olihan virolaiset pahan neuvostoliiton sortamia ja tavallaan sukulaiskansaamme. Hönellä nuo omat mielipiteet eri kulttuureista vaikuttavat asenteisiin, ja hän on todella ehdoton ihminen...mahtaakohan kärjistyä entisesyään vanhemmiten? :)
"Jos löydät vastauksen näihin kysymyksiin, tai tulet siihen tulokseen, ettei nämä ole niitä elämää suurempia asioita, jatka ihmeessä suhteessa! Mutta älä odota, että miehesi muuttuisi, sillä ihmiset muuttuvat melko harvoin, perusluonne nyt on mitä on."
Minulla on näihin kysymyksiin kahdet vastaukset, niin kuin varmaan näkyy. Toisaalta ne häiritsevät niin paljon, että mietin eroa. Toisaalta taas ymmärrän mieheni näkökulmia, mutta hänen pitäisi kyetä enemmän asettumaan toisen ihmisen asemaan, ja suhtautua avoimemmin uuteen tietoon. Ehkä minun sitten pitäisi olla kriittisempi ja ennakkoluuloisempi??
"Ja jotta tämä nyt ei menisi ihan vain sinun miehesi sättimiseksi, listaan tähän oman avomieheni huonoja/minua häiritseviä puolia, joiden kanssa pystyn elämään. Sillä ne plussat ovat todellakin paljon isompia:
Kunnianhimottomuus: Miehelle riittää tavallinen työ, tavallisessa työpaikassa. Ei suuria urahaaveita tai haaveita yli 3000 euron kk-palkoisa (vaikka valmistuneekin DI:ksi). Opiskeluiden kanssa nihkeää, koska tietynlainen draivi eteenpäin puuttuu.
Pitkävihaisuus: Silloin harvoin kun mies suuttuu, hän on todella pitkään vihanen ja pitää jopa mykkäkoulua. Onneksi hänellä on myös pitkä pinna, joten suuttumisia tulee ehkä kerran vuodessa.
Siivousintoilu: Minäkin olen hälläväliä-tyyppiä, mutta miestäni häiritsee suunnattomasti vaatekasani makuuhuoneessa tai lehdet olohuoneen pöydällä. Noh, näiden kanssa on vain opittava elämään :)"
Ehkä minäkin olen vähän kuin miehesi tuon kunnianhimon suhteen :) matala katto ja palkka riittää, kunhan olen onnellinen..no, ehkä maalaistalo meren rannalla vaatii vähän sitä valuuttaakin..Ihanaa että jollain muullakin mies on siistimpi!! olen kaveripiirissänikin kummajainen, aina naiset sättivät miehiään ja kiillottavat helmat hulmuten vessanpyttyä ja kaakeleita...mä siivoan sitten jos on tarvetta, enkä näe pieniä pölypalloja kovin helposti :) Vaatteetkin saa kätevästi aamulla ylleen kun ne on mytyssä tuossa sohvalla jne.. :D
En tiedä selvisikö tämän litanian myötä mitään, mutta ehkä ei ole järkevää vielä luovuttaa. Toisaalta myöhemmin se on vielä vaikeampaa...Ja kun on lapsia, en anna itseni enää luovuttaa. Sitten elän ehkä väkisin huonossa (?) liitossa lopun ikääni. No mistäs sitä tietää, kai hyvät voivat muuttua huonoiksi ja huonot hyviksi. Miten sitä oppisi vaan lisää suvaitsevaisuutta..miten opin hyväksymään mieheni tuollaisena, ja hän minut tällaisena!? Kauhea dilemma!! :)
Edellinen kirjoittaja toikin tuossa esille jo monia hyviä pointteja. Mielestäni miehesi kuulostaa melko "julmalta" ihmiseltä, ei pahalla.
Toisen ihmisen haaveiden vähättely on aina parisuhdetta syvästi haavoittava asia: koko parisuhde perustuu toisen kunnioittamiselle, johon ei todellakaan kuulu toisen ihmisen haaveiden vähättely!
Olen sitä mieltä, että ihmisen kypsyys mitataan siinä,miten hän suhtautuu heikompiinsa. Vain todella HEIKOT ihmiset halveksivat toisia.
Mutta,kuten sanottu, sinä teet päätöksen. Kannattaa kyllä todella tarkkaan pohtia, kenen kanssa perheen perustaa, sillä lapset eivät voi siihen vaikuttaa. Ja arvot, asenteet jne. välittyvät lapsille juurikin kodista.
Tsemppiä!
Miehesi kuulostaa tutulta. Taidan tuntea yhden tuollaisen, ja olin jopa vähällä ryhtyä suhteeseen häneen kanssa. Mutta tuo Kokoomuslainen näkemys "jokainen mies puolustaa itsensä" ja erittäin kova heikkojen arvostelu ja halveksiminen olivat sellaisia turnoffeja, että tulin toisiin ajatuksiin. Itselleni tuollaiset kovat arvot ja itseään parempana pitäminen ei sovi. Sillä sitähän tuo tarkoittaa, arvostelemalla muiden valintoja, elämäntilanteita ja prioriteettejä pyritään pönkittämään sitä omaa itsetuntoa.
Hienoa, että miehesi puolustaa naisia ja lapsia ja pitää perheestään huolta. Sillä tuollaiset "kovat arvot" ja ajatus siitä, että täytyy olla vahva pärjätäkseen ei aina sovi yhteen perheen kanssa. Eikä työttömyyden, sairauksien tai muiden epämiellyttävien asioiden kanssa.
Mielestäni tuo ajatus siitä, että vahvin voittaa ja heikot jäävät jalkoihin on tietyllä tavalla pelottava. Eikä tuo edes pidä täysin paikkansa työelämässä, myös pehmeillä arvoilla varustettu, "heikompi", voi pärjätä. Ei tarvitse olla vahva tai kova pärjätäkseen joka alalla.
"mutta kun puhutaan ns. luuserimiehistä (sossu, alkoholismi, epärehellisyys, laiskuus, hyväksikäyttö) niin arvostelu on välillä jopa järkyttävää."
Mitä tarkoitat tuolla hyväksikäytöllä? Halveksiiko hän hyväksikäytettyjä ihmisiä vai hyväksikäyttäjiä? Miehelläsi on kyllä järkyttävän "porvarillinen" maailmannäkemys, viittaa varmasti tuohon kokoomuslaisuuteen josta puhuit. Sossulla käyvät käyvät siellä eri syistä, kuten varmasti tiedät. Jollakin on sairaus, toinen on joutunut työttömäksi ja toinen taas on juuri heitetty pihalle avopuolisonsa asunnosta. Mielestäni kuulostaa erittäin rankalta jakaa ihmisiä "luurereihin" ja "voittajiin". Melko musta-valkoinen maailmankuva. Varsinkin ajatellen, että kuka tahansa meistä voi yhtäkkiä sairastua vakavasti ja tarvita sossun apua tai jopa sortua alkoholin liikakäyttöön.
Hienoa, että miehesi ymmärtää sen, että naisen keho on tehty raskauksia varten, ja että raskaudet vaikuttavat ulkonäköön. Kuten tekee myös ikä ja muut asiat: ilmasaasteet, tupakka, aurinko jne.
"Oikeastaan hän ymmärtääkin syyn, sillä se laihduttaminen on vaikeinta, se vaatii itsekuria ja päättäväisyyttä "jota näillä laiskoilla hedonisteilla ei ole"."
Miehesi maailmankuvaan ei ilmeisesti kuulu lainkaan sairauksia, stressiä tai muita fyysisiä ongelmia? Kaikki isommatkokoiset kun eivät ole laiskoja tai hedonisteja. Jollakin on pco, toisella skolioosi tai muu tukielinsairaus, kolmannella ruoansulatusvaiva, neljännellä niin stressaava elämä, ettei salille ehdi ja viidenneltä puuttuu tietämys siitä, mitä terveellinen ruoka on. Mitä jos teidän lapsestanne, hyvistä yrityksistä huolimatta, tulee ylipainoinen?
Vammojakin on niin monen erilaisia, eikä niitä kaikkia voi todeta ennen synnytystä. Lapsi voi myös syntyä keskosena, joka monesti tuo mukanaan ongelmia. Oletko sinä muuten miehesi kanssa samaa mieltä kehitysvammaisen lapsen abortoinnista? Entäs miten miehesi, joka ilmeisesti pyrkii täydellisyyteen, suhtautuisi lapseen, jolla on vaikkapa lukihäiriö, add/adhd, aspergerin syndrooma, cp-vamma tai sairastuisi jo yläasteella masennukseen? Toivottavasti hän pystyisi sitä silti rakastamaan.
Hienoa, että haluatte kuitenkin molemmat samat asiat: oman talon, perheen jne. Harmi, ettei miehesi halua matkustella. Itsekin haluan nähdä joka maailman kolkan, aloittaen Euroopasta: Rooma, Praha, Ranskan riviera, Islannin... Onneksi mieheni jakaa nämä haaveet, pian olemmekin lähdössä kaupunkilomalle :)
Jep, onhan se kiva, kun mieskin osallistuu siivoukseen, vaikka se meneekin välillä liiallisuuksiin ;)
Mutta joo, sinun on nyt todellakin selvitettävä itsellesi, mitä oikeain haluat elämästä. Haluatko elämänkumppanin, joka haluaa samat asiat kanssasi: perheen, matkustaa, oman talon meren rannalla ja joka vielä jakaa arvosi, on suvaitsevainen, avoin ja innostuu helposti uudesta. Vai voitko kuvitella eläväsi nykyisen miehesi kanssa vielä ehkä yli 50 vuotta? Kuinka suuri ongelma hänen arvonsa ovat nyt sinulle? Kuinka paljon hänen jyrkät mielipiteensä inhottavat tai häiritsevät sinua nyt? Miten luulet, että tulisit kestämään nuo vielä monta vuosikymmentä? Voihan miehesi pehmittyä vuosien varrella, mutta itse en laskisi sen varaan. Onko miehesi kovista arvoista, jyrkkyydestään ja mustavalkoisuudestaan silti hyvä mies, hyvä isä ja hyvä elämänkumppani? Uskotko, että tulet saamaan haluamasi elämän hänen kanssaan?
Minäkin alussa hieman jarruttelin...epäilin lähteväni liian erilaisen miehen matkaan, mutta yhtäkkiä kärjistetysti sanottuna huomasinkin jo asuvani hänen kanssaan. Nyt jälkeenpäin tajuan, että päihderiippuvaisen ihmisen jälkeen kaipasin turvallista "periaatteen" miestä, jota en joudu hyysäämään. Mies, joka pitää sanansa, ja jolle naisen, lasten ja parisuhteen hyvinvointi on kunnia-asia. Jota voisin pelkäämisen ja huolehtimisen sijasta kunnioittaa, johon voin uskoa ja luottaa tilanteessa kuin tilanteessa.
En hetkeäkään epäile, etteikö hän olisi hyvä isä lapsilleen. Hän on haaveillut perheestä jo vuosia, ja kuulemma vasta minä olen sellainen ihminen, jonka kanssa hän haluaa vakiintua ja elää loppuelämänsä. Hän on vastuuntuntoinen, ja tykkää touhuta lasten kanssa (sukulaisilla paljon lapsia). Hän myöskin osaa pitää kodin kunnossa, kokkaakin hyvin jne. Ukson todella, että hänessä on isiainesta. Ehkä olen ajatellut, että tietty kovuus karisee kun on omia lapsia. Ainakin asioita ajattelee eri näkökulmasta. Hän ei myöskään ajattele niin (vaikka voisi toisin kuvitella), että "minun lapset kullannuppuja, muiden räkänokkia". Uskon, että hänen perinteisiä arvoja kunnioittava kasvatus (?) on hyvä kasvuympäristö lapselle. Jos siitä miinustaa suvaitsemattomuuden. Ja eihän sitä voi miinustaa!
Hyväksikäytöllä tarkoitan sitä, että mieheni ei pidä ihmisistä jotka vain kärkkyvät sopivaa tilaisuutta käyttää jotain ihmistä tai asiaa hyväksi. Hän pitää rehellisyydestä tilanteessa kuin tilanteessa. Hyväksikäytettyjä ihmisiä hän ei halveksi, korkeintaan ihmettelee joissain tapauksissa, miten voi olla mahdollista ettei ihminen tajua.. esim. verkostomarkkinointi. Hän ei tajua, miten ihmiset eivät viitsi ottaa asioista selvää, vaan menevät päätä pahkaa kaikkeen mukaan, itse antavat käyttää itseään hyväksi. Mutta täysin eri asia on esim vanhusten ja lasten hyväksikäyttö, ja sellaisten ihmisten jotka eivät syystä tai toisesta kykene pitämään puoliaan.
Kyllä hänellä on hel***in porvarillinen arvomaailma. Itse en ole vasemmistolainen, mutta en kokoomuslainenkaan. Omassa suvussanikin on paljon "porvareita" joten ehkä olen tietyssä määrin tottunut moniin mielipiteisiin, ja mukautunut elämään erilaisen ihmisen kanssa.
Ei hän varsinaisesti jaa ihmisiä luusereihin tai voittajiin. Kyllä hän tietää, että jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Ainoastaan se selkärangattomuus on hänelle yhtä kuin luuserius.
En tainnut kertoa, että minulla on itselläni diagnosoitu eräs mielenterveysjuttu. Mieheni alussa oli vähän varpaillaan, koska ei tiennyt miten se voi ilmetä, millaisia vaikutuksia sillä on elämään ja minuun. Hänen suvussaan ei ole ollut mitään tällaista koskaan. Ajan kanssa hän on oppinut elämään tämän asian kanssa. Hän on mielenkiinnolla kuunnellut kertomaani, ihan kuin hän suhtautuisi täysin eri tavalla, siis avoimesti, kun kyseessä on hänen lähimmäinen. Kyllä hän joskus miettii, että entä kun on lapsia, paheneeko tms..osaan jo varautua, että hyvin todennäköisesti minulle saattaa tulla synnytyksen jälkeinen masennus. Mutta tämä on elämää, ja mies on oppinut suhtautumaan asiaan erittäin hyvin. Kyllä hän ainakin minua pystyy tästä huolimatta rakastamaan, niin uskoisin että omaa lastaankin!
Kyllä hänellä itselläänkin on sairauksia ja stressiä. Mutta olen itse samaa mieltä, että suurin osa liikalihavuudesta on itseaiheutettua. Tottakai esim. masislääkkeet voivat lihottaa jne, mutta näissä mies on sitä mieltä, että parhaansa mukaan pitäisi kuitenkin pitää itsestään huolta. Ei tarvitse mikään anorektikko olla, mies puhuu lähinnä erittäin ylipainoisista, joita on yhä enemmän nuorten ja lasten joukossa. Hän on myös sitä mieltä, että se on osin yhteiskunan vika. Ei enää koululaiset lähde pihalle juoksemaan ja pelaamaan, vaan istahtavat tietokoneen ääreen kokis kädessä.
En todellakaan osaa sanoa kantaani, tekisinkö abortin jos saisin varhaisessa vaiheessa tietää vammasta. Kuten sanoin siitä tuttavaperheestä, elämä vaikeasti vammaisen vanhempana voi olla niin rankkaa, että joskus miettii jopa itsemurhaa. Onko se lapsellekaan oikein joutua elämään sellaista elämää? ongelma onkin siinä, kun ei vamman astetta voida etukäteen välttämättä tietää. Kyllä mies on sanonut, ettei esim. lievä down ole niin paha. Jos lapsi itse ei siitä kärsi. Hänellä tulee aina mieleen oma menneisyys ja kiusaaminen koulussa. Ei hän myöskään ajattele lukihäiriöstä, adhd:sta ja muista oppimishäiriöistä "pahasti" minun mielestäni. Lähinnä vaikea vammaisuus herättää ristiriitaisia tunteita.
Matkustamisen suhteen toivon, että tulevaisuudessa pääsytään kompromissiin. En enää raahaa häntä kaupunkilomalle, vaan mennään jonnekin missä hän voi vain löhötä esim...menen sitten yksin katselemaan paikkoja :) Exäni ei myöskään tykännyt matkustaa, minulla ei valitettavasti ole kokemusta matkustusintoisesta miehestä! :) onneksi, en näin tiedä mitä menetän :)
Haluan minä tuollaisen kumppanin mitä sanoit...haluan että halutaan samoja asioita. Mutta kuinka hyvin nuo haaveet sopivat todellisuuteen? Tarkoitan sitä, että kaksi samanlaista ihmistä kohtaavat. olen yrittänyt ajatella erilaisuutta positiivisena haasteena, eipähän ainakaan ole tylsä elämä ;) Mutta mieheni kanssa tämä raja on hyvin häilyvä, mikä on liikaa...erilaisuuden tunteisiin suurin osa suhteista hajoaa. En haluaisi olla koristamassa tätä sarjaa, varsinkin kun mieheni on pohjimmiltaan hyvä mies. Ei ehkä lämmin ja varaukseton tuntemattoia kohtaan, mutta hän rakastaa lähimmäisiään ja voisi vaikka kuolla rakkaidensa puolesta. En todellakaan silti tiedä, kestänkö häntä 50 vuotta :) Hän on itse sanonut, ettei elä niin kauan...hän on saanut päähänsä, että kuolee kuuskymppisenä...halojaa, aina ei toisen ajatuksenjuoksua voi ymmärtää. :) En tiedä saisinko haluamani elämän hänen kanssaan. Varmaan sen merenrantaok-talon voisin hänen kanssaan joskus hankkia näillä tuloilla, mutta sekin on vain materiaa...tärkeintä on oma ja yhteinen onni. En tiedä, en tiedä...jotkut sanovat, että en tiedä tarkoittaa ei. Ei kai se niin voi olla. Kai elämään ja parisuhteeseen kuuluu epävarmuutta. Isoäitini sanoi jo 60-luvulla, että hän lähtee lätkimään lopullisesti. Siellä ne edelleen tappelevat ja pappa arvostelee mummun laittamaa ruokaa :) toisaalta hellyttävää, mutta mietin, kuinka hukkaan hänen elämänsä on ehkä mennyt...lapset ovat olleet ainoa, mutta iso ilo elämässä.
Hyviä kysymyksiä esitit, tosin mietin ja punnitsen niitä itsekin sisimmässäni joka toinen päivä. Tämä on vaikeaa, kun ei ole mitään yhtä isoa ja tiettyä ongelmaa. Aiemmassa suhteessa oli helppo syyttää kaikesta kuningas alkoholia, vaikka itse äijä pulloon tietysti tarttui. Ajattelin pitkään, että hän se oli niin hyvä mies, kiltti ja kaikkea. Mutta minkälaisen kärsimyksen aiheutti lähimmilleen. Tekeekö hyvä ihminen niin? Pystyykö hyvä ihminen lupaamaan, vaikka sisimmissään tietää että tulee sen tänäkin iltana rikkomaan? Käsitykseni hyvästä ihmisestä on häilynyt...ihmisiä on eri tavalla hyviä...on hyviä ajatuksia, pahoja tekoja...ja kamalia sanoja, mutta kovan kuoren alla hyvä sydän. Kai tämä elämä tosiaan on matka, eikä tiedä minne lopulta päätyy. Toivottavasti kuitenkin paikkaan, jossa voi tuntea olevansa kotona.
"Mies, joka pitää sanansa, ja jolle naisen, lasten ja parisuhteen hyvinvointi on kunnia-asia. Jota voisin pelkäämisen ja huolehtimisen sijasta kunnioittaa, johon voin uskoa ja luottaa tilanteessa kuin tilanteessa."
On toki tärkeää löytää mies, joka seisoo sanansa takana ja jolle vaimo ja lapset ovat ykkösasia. On kuitenkin vaikeaa kunnioittaa miestä, jonka arvomaailmaa ei ymmärrä ja jonka ajatuksia ei pysty hyväksymään.
"Uskon, että hänen perinteisiä arvoja kunnioittava kasvatus (?) on hyvä kasvuympäristö lapselle. Jos siitä miinustaa suvaitsemattomuuden. Ja eihän sitä voi miinustaa!"
Mikäli todellakin olet valmis kotiäidiksi, mikäs siinä. Eli jos olet valmis noudattamaan noita perinteisiä arvoja mukisematta, tilanne on varmasti mikä mainioin lapselle. Mutta jos sinä taas olet onneton kotiäitinä ja pikkurouvana, ei lapsikaan voi viihtyä. Eihän?
"Kyllä hän joskus miettii, että entä kun on lapsia, paheneeko tms..osaan jo varautua, että hyvin todennäköisesti minulle saattaa tulla synnytyksen jälkeinen masennus. Mutta tämä on elämää, ja mies on oppinut suhtautumaan asiaan erittäin hyvin. Kyllä hän ainakin minua pystyy tästä huolimatta rakastamaan, niin uskoisin että omaa lastaankin!"
Hienoa, että miehesi hyväksyy sen, ettet ole täysin täydellinen, vaikka ulkonäkösi saattaa sitä olla. Jos hän pystyy hyväksymään mielenterveysongelmasi, eiköhän hän pysty hyväksymään sinun raskauskilosi ja raskausarpesi. Sillä rakkaushan ei katso vain pintaa. Hienoa, että miehesi tukee sinua. Toivottavasti hän vain jaksaa sitä tehdä vielä 50 vuotta :)
"Mutta olen itse samaa mieltä, että suurin osa liikalihavuudesta on itseaiheutettua. Tottakai esim. masislääkkeet voivat lihottaa jne, mutta näissä mies on sitä mieltä, että parhaansa mukaan pitäisi kuitenkin pitää itsestään huolta."
Masennuslääkkeet voivat lihottaa, kilpirauhasongelmat voivat lihottaa, tietyt naistentaudit voivat lihottaa... Olen osittain miehesi samaa mieltä siitä, että on myös yhteiskunnan vika, että ihmiset lihoaa. Kouluista vähennetään liikuntatunteja, työnantajille ei anneta riittävästi verokevennyksiä työntekijöiden liikuntaan (esim. työntekijät voivat ostaa vain 2 kuntosalilippua/viikko). Mutta on sitten myös ihmisiä, joita 5-20 kilon ylipaino ei haittaa, joten miksi sen pitäisi meitä muita haitata?
"Haluan minä tuollaisen kumppanin mitä sanoit...haluan että halutaan samoja asioita. Mutta kuinka hyvin nuo haaveet sopivat todellisuuteen? Tarkoitan sitä, että kaksi samanlaista ihmistä kohtaavat. olen yrittänyt ajatella erilaisuutta positiivisena haasteena, eipähän ainakaan ole tylsä elämä..."
Minä olen löytänyt tuollaisen kumppanin, miehen, jonka perusarvot ja elämänkatsomus on täysin sama kanssani, mutta joka eroaa muissa asioissa minusta. Haluamme elämästä ja tulevaisuudesta samoja asioita (omakotitalon, lapsia, koiria, matkustelua), mutta luonteemme ovat erilaiset (impulsiivinen-ajattelevainen, temperamenttinen-pitkäpintainen, sotkuinen-siisti). Tämä tekee meistä sopivan erilaisia, täydennämme toisiamme ilman, että eroavaisuuksista tulisi riitaa tai joutuisimme liian paljon tekemään kompromisseja.
En pysty neuvomaan sinua tämän paremmin. Jos miehesi arvomaailma rasismineen ja kaikkitietävine asenteineen ei häiritse sinua vaan pystyt näkemään sen ihanan miehen noiden ajatuksien alta, olet varmasti oikeassa suhteessa.