Onkos tälläisessa tilanteessa muuta mahdollisuutta kuin ero?
Eli ollaan oltu yhdessä kymmenen vuotta. Nuorena yhteen mennessä keskusteltiin perusasiat; lapsia halutaan ja oma koti. Nyt ollaan kohta kolmekymppisiä ja mies ei tunnu enää haluavan näitä samoja asioita. Itselläni on ollut "vauvakuume" jo useamman vuoden, mies on siirtänyt asiaa aina johonkin syyhyn vedoten; kunhan valmistutaan, kunhan sitä ja kunhan tätä. Viimeisin ehto oli, että kunhan ollaan kolmekymppisiä. Ja minä olen kärsivällisesti odotellut. Olen tosin usein kysynyt että haluaako hän todella lapsia ja vastaus on aina ollut kyllä. No nyt tämä 30-vuotta alkaa lähestyä ja olen ottanut taas asian puheeksi, jolloin mies menee ihan lukkoon: ei vastaa mitään tai tuhahtaa ettei jaksa nyt ajatella asiaa. Välillä sanoo ettei halua lapsia ollenkaan, syytä tälle ei tosin pysty kertomaan. Välillä taas sanoo että haluaa lapsia. Ei pysty yhtään kommunikoimaan asiaa, en tiedä pelottaako häntä asiassa jokin vai eikö hän ole valmis luopumaan nykyisestä elämäntavastamme.
Nyt päätimme puoli vuotta sitten ostaa oman asunnon, mies oli innolla alussa mukana, nyt ei osoita sitäkään projektia kohtaan mitään kiinnostusta. Siihenkin keksii tekosyitä miksi asuntoja ei ole voinut ostaa. Milloin on mikäkin pielessä, yleisin kommentti on että odotellaan vielä. Taas kun kysyn että oletko todella ostamassa asuntoa vai oletko mukana minun mielikseni, niin vakuuttelee haluavansa oman asunnon.
Onko tämä jotain vastuun pakoilua. Miehen ei ole eläissään tarvinnut ottaa oikein vastuuta mistään. Olen myös alkanut epäillä että mies ei tosiaan halua enää samoja asioita kuin minä, mutta hänessä ei ole miestä sanomaan sitä suoraan minulle, sen takia aina todistelee että haluaa asunnon, haluaa lapsen... Tositoimiin ei kuitenkaan uskalla ryhtyä. Turhauttaa tämä seinille puhuminen, onkohan muuta vaihtoehtoa kuin lähteä omaan elämään?
Eli ollaan oltu yhdessä kymmenen vuotta. Nuorena yhteen mennessä keskusteltiin perusasiat; lapsia halutaan ja oma koti. Nyt ollaan kohta kolmekymppisiä ja mies ei tunnu enää haluavan näitä samoja asioita. Itselläni on ollut "vauvakuume" jo useamman vuoden, mies on siirtänyt asiaa aina johonkin syyhyn vedoten; kunhan valmistutaan, kunhan sitä ja kunhan tätä. Viimeisin ehto oli, että kunhan ollaan kolmekymppisiä. Ja minä olen kärsivällisesti odotellut. Olen tosin usein kysynyt että haluaako hän todella lapsia ja vastaus on aina ollut kyllä. No nyt tämä 30-vuotta alkaa lähestyä ja olen ottanut taas asian puheeksi, jolloin mies menee ihan lukkoon: ei vastaa mitään tai tuhahtaa ettei jaksa nyt ajatella asiaa. Välillä sanoo ettei halua lapsia ollenkaan, syytä tälle ei tosin pysty kertomaan. Välillä taas sanoo että haluaa lapsia. Ei pysty yhtään kommunikoimaan asiaa, en tiedä pelottaako häntä asiassa jokin vai eikö hän ole valmis luopumaan nykyisestä elämäntavastamme.
Nyt päätimme puoli vuotta sitten ostaa oman asunnon, mies oli innolla alussa mukana, nyt ei osoita sitäkään projektia kohtaan mitään kiinnostusta. Siihenkin keksii tekosyitä miksi asuntoja ei ole voinut ostaa. Milloin on mikäkin pielessä, yleisin kommentti on että odotellaan vielä. Taas kun kysyn että oletko todella ostamassa asuntoa vai oletko mukana minun mielikseni, niin vakuuttelee haluavansa oman asunnon.
Onko tämä jotain vastuun pakoilua. Miehen ei ole eläissään tarvinnut ottaa oikein vastuuta mistään. Olen myös alkanut epäillä että mies ei tosiaan halua enää samoja asioita kuin minä, mutta hänessä ei ole miestä sanomaan sitä suoraan minulle, sen takia aina todistelee että haluaa asunnon, haluaa lapsen... Tositoimiin ei kuitenkaan uskalla ryhtyä. Turhauttaa tämä seinille puhuminen, onkohan muuta vaihtoehtoa kuin lähteä omaan elämään?
Vastaukset 19
Vanhimmat
anna kenkää vaan. ei sellanen välitä joka noin tekee. turha tosta on tapella. mies joka ei halua lapsia kanssas ei todella halua sua ja tosiasiat kannattaa myöntää. jos hän ei halua ja sä haluat niin erisuuntiin menee ja nurin menee ennen pitkää.
itse en halunnut exän kans lasta vaik se vuosikaudet halus, jätin sen sitten, nyt oon uuden miehen kans jonka kans haluan lapsia ja perheen ja olen raskaana. ja erittäin onnellinen.
päästä irti tollasesta joka ei halua, miehet on uusiutuva luonnonvara niinkun naisetkin!
aloita uusi elämä, tsemppiä! t. Jaana
Tuo sinun tarinasi kuulostaa liiankin tutulta. Itselleni kävi samoin. Vajaa kahdeksan vuotta yhteistä elämää jatkui, mies siirteli asioita. Eräänä yönä kuin salama kirkkaalta taivaalta hän jätti minut. Kipeää kävi, mutta elämä jatkui. Nyt oma perhe, talo ja mies. Kysy mieheltäsi haluaako hän olla kanssasi, ei kannata haaskata enää yhtään vuotta.
Vaihtoehtoja voi esim. seuraavanlaisia:
Miehelläs on 30-kriisi, ja kaikenlainen elämän mutkistuminen on myrkkyä
Miehes on kiinnostunut jostain muusta (=toisesta naisesta), hän ei uskalla sitä suoraan sanoa mutta välttää uusien yhteisten sitovien tekijöiden hankkimista (valitettavan yleistä ja johtaa usein siihen, mitä Pettynyt kertoi).
Sun kantsis yrittää vielä keskustella asiasta miehesi kanssa asioista. Älä syyllistä. Ei kannata lähteä itkulinjalle "sähän lupasit". Tuo omat ajatuksesi lapsen hankinnan suhteen esiin kiihkottomasti (VAIKEAA!!!). Sinulla varmasti riittää hyviä perusteita miksi nyt olisi hyvä aika, mutta esitä ne samalla tavalla kuin esim. se miksi olis nyt hyvä vaihtaa autoa. Jos hän sanoo ettei nyt ole hyvä aika, kysy perustelua (rauhallisesti). Kysy suoraan millaisia suunnitelmia miehelläsi on teidän yhteisen tulevaisuutenne suhteen. Millaisena hän näkee tilanteen esim. viiden vuoden kuluttua.
Jos tämmöisen keskustelun jälkeen et saa miehestäs mitään irti tai hän esittää epämääräisiä verukkeita, joudut kyllä valitettavasti miettimään haluatko elää sellaisen tyypin kanssa.
jatka ihmeessä omaa elämääsi! kyllä kuulostaa aivan siltä kun mies ei enään välitä. eteenpäin vaan kyllä maailmassa miehiä riittää!! onnee sulle! :)
Kyllähän tuota asiaa on jahkattu jo ihan tarpeeksi monta vuotta. Ota huomioon, että kohta ei enää ole aikaa jäljellä. Ehkä jo nyt rajallisesti, lapsia kun ei noin vaan tilata. Monella on kestänyt yritys parikin vuotta ja sittenkin vielä toiset joutuvat hoitoihin. Raskauden riskit sekä äidillä, että vauvalla nousevat huomattavasti jo kolmevitosen ikäisestä (vaikka ei olekaan liian myöhäistä). Jos on mahkua saada parempi mies, niin se kannattaa käyttää nyt eikä odotella tuollaisen päättämättömän nahjuksen ryhdistäytymistä, jota ei ehkä koskaan tapahdu. Kyllä, moni mies ei koskaan haluaisi oikeasti ruveta isäksi, vaikka se naisen onkin vaikeaa uskoa.
ja eri suuntiin. Kuulostaa siltä että miestä kiinnostaa ihan muut jutut mutta ei viitsi lähteä kun palvelu pelaa (kuka teillä pesee pyykit ja siivoaa?)
Luulen että kysytpä mieheltäsi mitä tahansa niin hän vastaa mitä sattuu, juu ei ole toista naista, joo haluan jatkaa, ei en halua erota... Minun mielestäni ajatuksilla ei ole mitään merkitystä jos kuitenkin tekee ja toimii toisin. Jos on kiinnostunut yhteisestä elämästä mutta ei halua lapsia, yhteisiä harrastuksia tai omaa yhteistä kotia niin tämähän on selvää pässinlihaa. Puhuu yhtä ja tekee toista. Eipä muuta kuin kiertoon tuollainen tohveli.
Onnea matkaan! VArmasti saat itkeä monet itkut tämän vuoksi mutta toivottavasti se kannattaa.
Se, että miehesi ei halua lapsia ei välttämättä tarkoita sitä ettei hän haluaisi sinua.
Maailmassa nimittäin on ihmisiä, jotka eivät koe äitiyttä tai isyyttä houkuttelevana elämäntehtävänä. Tällaiset ihmiset ovat kuitenkin täysin kykeneviä tuntemaan rakkautta ja kiintymystä kumppaniinsa. Rakastaminen ja halu lisääntyä eivät kulje käsi kädessä.
Sinun täytyy nyt miettiä, kuinka paljon rakastat vielä syntymätöntä lastasi ja kuinka paljon rakastat jo olemassa olevaa miestäsi. Jos halu saada lapsi on suurempi kuin tunteet miestäsi kohtaan, lähde etsimään isäehdokasta muualta. Muista kuitenkin, että toista samanlaista puolisoa et tule koskaan löytämään. On aina olemassa se riski, että joudut vaihtamaan huonompaan.
Ja tämä oli erittäin hyvin sanottu!
Koska alkuperäinen teki jo selväksi ettei hän kuulu noiden koskaan äidittömiksi haluamattomien joukkoon.
Sitäpaitsi ei se mies pyytteettömästi halua vaimoaan onnelliseksi tehdä, jos ei halua antaa hänelle äidiksi tulemisen onnea. (mikä on naisilla luontainen)
Tuo kohta oli helpotus tekstissäsi, että toista samanlaista(=yhtä huonoa) ei kykene löytämään.
Oikeesti, huonompaa tuskin voinen kuvitella.
Parempia on paljon.
Hyvä kirjoitus!
"...äidiksi tulemisen onnea. (mikä on naisilla luontainen)"
Kaikki miehet, eivätkä kaikki naiset halua omia lapsia. Vapaaehtoisesti lapsettomia on monenlaisia, mm. erittäin lapsirakkaita, kuten minä!
että haluaa lapsia. Eli miksi hän yhtäkkiä olisi täysin muuttanut mielipidettään? Mielestäni aloittaja voisi vain jättää ehkäisyn pois ja ilmoittaa siitä miehelle. Mies voi sitten pitää vetskarin kiinni tai mitä nyt päättääkään. Tai kuka nyt ehkäiseekin, luultavasti se on nainen.
Mutta kun miestä ei kiinnosta asuntoasiakaan se on mielesätni merkki siitä, kuten muutkin tässä jo totesivat, ettei mies enää välitä. Siitä voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä.
Ihme kyllä, mutta ihmiset todellakin muuttuvat!
Jos minulta olisi parikymppisenä tytönhupakkona kysytty, tuleeko minusta joskus tulevaisuudessa äiti, olisin vastannut "kyllä", koska tuohon aikaan en ollut asiaa oikeasti edes pohtinut ja ajattelin vain, että niinhän sen kuuluu mennä.
Nyt kolmekymppisenä olen nähnyt elämää enemmän ja oppinut tuntemaan itseni. Ymmärrän myös, että kaikessa ei tarvitse seurata valtavirtaa. Nyt vastaukseni on "ei".
Hei tuntematon ystävä,
tilanne kuvaus on kuin omasta historiastani.
6 vuoden seurustelun jälkeen oltiin samassa pisteessä kuin te nyt, vaikka ei naimisissa oltukkaan. ongelmat, kysymykset ja vastaukset...identtiset.
Kun ihmiset menevät nuorina naimisiin, puuttuu elämänkokemusta ja henkisen identiteetin etsintä on usein vielä kesken. Vuosien kuluessa, riippuen tietenkin useista eri tekijöistä, joko kasvetaan yhdessä samaan suuntaan tai pikku hiljaa, ehkä huomaamatta, eri suuntiin. Ei aina tarvita "sitä yhtä syytä", joskus se on monien asioiden summa. Kukaan ei tahallaan kasva erilleen, se on vain prosessi joka käynnistyy, haluttiin tai ei.
Riippuen nimenomaan elämänkokemuksesta, kasvatuksesta, sosiaalisesta taustasta ja omista elämän arvoista, kukin ratkaisee omalla kohdalla, haluaako/ kykeneekö tekemään työtä parisuhteen ja muutosprosessin eteen. Kaikki muuttuu elämässä, mitään pysyvää tilaa ei ole.
Mielestäni on turhaa, että kiusaat itseäsi noilla kysymyksillä. Kirjeesi intertissä kertoo tuskasta ja siitä, että keinot ovat loppu. Olet il. yksin kysymystesi kanssa, vaikka meitä kohtalotovereita toki löytyy. Vastauksen voi kuitenkin vain miehesi sinulle antaa, jos hän niin tahtoo.
Minäkin kannatan vaihtoehtoa, että rauhallisesti istuutuisitte miehesi kanssa saman pöydän ääreen ilman ulkoisia tekijöitä, jotka vaativat mahd. huomiota muualle. Eli ei TV:n kanssa samaan tilaan, ei tilaan missä on muita henkilöitä...esim. saunan lauteille...piha mökin terassille.
Hän on sinulle ns. "selityksen velkaa, se on sinun oikeutesi saada tietää "missä mennään".
On tavattoman loukkaavaa sekä epäkypsää "vältellä keskustelua" näin isoista asioista. Eihän tilanne itsekseen muutu. Siihen tarvitaan aina ensi askel.
Voi olla, ettei syyt koskaan tule ilmi (mutta ne ovatkin sekundäärisiä), mutta se mikä on tultava ilmi, on miehesi vastaus sinun kysymykseen:
- onko suhteenne miehellesi sitä, mitä hän koko loppu elämälleen toivoo?
Yleensä kukaan ei sentään kehtaa valehdella kysymykseen joka "kattaa koko elämän".
Valehteleminen on helppo ratkaisu teemoihin, joita voi "ajoittaa". koska "ajoitus" voi muuttaa.
MUTTA....
Kun puhe siirtyy koko elämän aikaa kattavalle sektorille, iskee monelle tilanteen pitkäkantaisuus sekä todellisuus yhtäkkiä vastaan.
Se, ettei lapsen teko 30:nä maita, on aivan normaalia. Miehet ovat hiljalleen kypsyvää sorttia. Monista on isäksi vasta 40:nä.
Se, ettei omistus-asunnon hankinta enää maita, se herättää jo suurempaa kysymystä ?
On ihmisiä joille kaikenlaisten lupausten teko on helppoa, mutta vastuun kanto ylitsepääsemätöntä.
On ihmisiä jotka eivät kykene keskustelemaan vaan koittavat päästä tilanteesta "välttelemällä, valehtelemalla, kiertelemällä jne.".
On ihmisiä, jotka toivovat (minun tapauksessani), että toinen tekeevain päätöksen koska itse ei kykene/kehtaa. Meillä minä jouduin tekemään päätöksen koska toisesta ei ollut sanomaan, ettei häntä enää kiinnosta. Hän ei kyennyt lähtemään suhteesta ensimmäisenä koska vastuu tilanteesta olisi mennyt "hänen niskoilleen". Naurettavaa, mutta tällaista se elämän ihmissúhde sirkus on.
Voihan olla, että miehesi ei ole valmis taloudelliseen sekä psyykkiseen riippuvuuteen jotka niin lapsi kuin omistusasunto = laina yleensä tuovat tullessaan ?
Yhtälailla voi olla, että hän ei halua enää mitään "sitovaa" välillenne, mutta ei kykene tätä myöntämään, syyt siihen voivat olla ties mitä.
Mutta kaikki se on irrelevanttia koska sinä kärsit. Sina odotat vastauksia ja pitkään. Sinä et tiedä, missä mennään ja miksi.
Eli, itse selvisin moisesta tilanteesta yhdellä rakentavalla, vaikkakin lujille ottavalla keskustelulla.
Aloitin itse keskustelun rauhallisesti, ilmoitin kunnioittavani silloista partneriani, antoipa hän minkä tahansa vastauksen, kertoisi toiveen ja sanoin jopa:
- hei, kaikesta selvitään jos yhdessä yritetään, myös erosta, mikäli se on se, mitä sinä itseksesi toivot, mutta et uskalla lausua julki. Emme ole kumoikaan onnellsia, kerro minulle "mikä on" ?
Viidessä minuutissa tuli selväksi, että "ohi on", mutta 5 h meni kun molemmat tuulettivat ajatuksiaan ja kertoivat pahasta olosta, täyttymättömistä toiveista, peloista, suruista ja ettei kumpikaan ole onnellinen. Minu halu jatkaa ei asiaa auttanut, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, se oli parasta mitä olisin voinut tehdä. Meni aikaa, meni nenäliinoja, mutta nyt ovat kummankin asiat hyvin, eri puolilla maata.
;-))) ja se on pääasia. Elämä on ainutkertainen ja meillä on vain 1 elämä! Sitä ei pitäisi tuhlata.
Avioliitosta luopuminen ja ero ovat kova koittelu. Mutta kovempi on se kohtalo, jos huomaat päivä kerrallaan toisen aina vähemmän antavan huomiota sinulle, toisen haluavan aivan eri asioita kuin sinä ja toisen kiemurtelevan kaikesta yhteisestä irti; talo, lapsi, yht. harrasteet, yht. menot etc.
Teillä on molemmilla koko pitkä elämä edessä. Itse löysin tulevan mieheni 35 vuotiaana, vauva on vasta suunnitteilla (ne tulevat kun on niitten aika ja sen tarkoitus).
Ei se elämä siihen lopu, jos ei ensimmäisen ihmisen kanssa onnistunutkaan kaikki suunniteltu.
Päinvastoin, on hienoa, että noinkin nuorena naimisiin menneinä olette vielä yhdessä ja varmasti monta mukavaakin muistoa ajalta. Mutta vain muistoista ei voi elää, eikä niiten varaan rakentaa.
Uskalla ylittää itsesi, kyse on sinun hyvin voinnista. Kun sinä voit hyvin, voi muutkin asiat vasta järjestyä.
Lämmöllä,
kohtalotoveri
Kiitos kaikille kommentoinnista ja tsemppauksesta.
Minusta tuntuu, että mieheni on aina ollut sitoutumiskammoinen ja pelännyt vastuuta. Asioista hän pystyy puhumaan (haluaa lapsen, asunnon...) mutta kun asia muuttuu konkreettiseksi niin hänelle tulee paniikki. Ensimmäisen auton oston kanssa oli sama asia, etsimme autoa useamman kuukauden, mutta mies ei uskaltanut tätäkään lainaa ottaa, kunnes lopulta sanoin että nyt tänään ostetaan auto. No autohan me ostettiin ja mieskin ollut erittäin tyytyväinen asiaan. Hän on todella jahkailevaa tyyppiä. Tiedän että hän on ahdistunut tästä vauva-asiastakin, mutta omalta vauvakuumeeltani en voi olla jankkaamatta asiaa. Tämä minun innostuksenikin on voinut saada mieheni panikoitumaan. Helpottaisi huomattavasti jos saisin hänet itsensä vastaamaan, ettei tarvitsisi omassa mielessä kehitellä erilaisia vaihtoehtoja.
Viikonloppuna keskustelut yhteydessä mies taas sanoi, että ei tiedä haluaako lapsia, kohta sanoi että ehkä ei halua lapsia, mutta eihän sitä voi kuulemma koskaan tietää. Harmittaa, kun hän jättää asiaan pienen takaportin jota minä jään odottamaan. Jään odottamaan muuttaako hän mieltään... Rakastan kuitenkin miestäni, enkä haluaisi ketään muuta hänen tilalleen.
Hän ei selvästikään ota asiassa minua tosissaan. Hän ei suostu uskomaan, että minulle tässä asiassa on vain yksi vaihtoehto. Keskustellessa hän yritti ehdottaa, että ottaisimme koiran paikkaamaan äitiyden kaipuutani. Kun kerroin että en voi jäädä suhteeseen jossa en saa mahdollisuutta tulla äidiksi, hän ei selvästikään suostunut kuulemaan asiaa. Kerroin, että minun on erottava hänestä, tähän hän leikkisästi kysäisi myöhemmin hymyssä suin: onko meille tullut ero? Kuitenkin hän käyttäytyi kuten ennen: pussaili, otti syliin, halaili. Puhui auton vaihtamisesta ja muusta yhteisestä tulevaisuudesta, kuin tätä aikaisempaa keskusteltua ei olisi koskaan käytykään.
Voisin ajoittain kuvitellakin, että pelkkä rakkaus riittäisi, mutta tiedän itseni. Varmasti jossain vaiheessa katkeroituisin, mikäli luopuisin näinkin suuresta haaveesta jonkun toisen vuoksi. Olen huomannut jo nyt itsessäni katkeruuden tunteita; miksi hän vasta nyt alkaa perääntymään asiassa!
Toisaalta pelottaa ottaa se riski, että jäänkin loppuelämäksi ilman miestä sekä lapsia. Entäs jos en löydä enää ketään miestä itselleni? Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että menisi todella kauan aikaa päästä tästä suhteesta yli joten olenko silloin jo liian vanha äidiksi (en varmastikaan ole, mutta silti pelottaa). En ole koskaan aikaisemmin eronnut, joten en tiedä miltä eroaminen tuntuu. Nyt ainakin ajattelen, että en koskaan selviäisi siitä. Mutta toisaalta ehkä on aika alkaa ottaa riskejäkin?
Joku ehdotti että lopettaisin ehkäisyn ominpäin. Meillä on ehkäisynä kondomi, joten sitä on aika hankala jättää pois miehen tietämättä ;) Ja kuitenkin haluan, että raskaaksi tuleminen on molempien yhteinen projekti ja toive, en niin että minä kannan salaisuutta lapsen alusta loppuelämäni.
Olen miettinyt, että pitäisi varmaan ottaa aikalisä tähän suhteeseen. Asua ainakin hetki erillään jotta molemmilla on tilaa ja aikaa miettiä mitä loppuelämältä haluaa. Näköjään emme osaa tästä asiasta keskustella molempia tyydyttävällä tavalla. Mies saa päättää haluaako koko paketin, johon kuuluu minun lisäksi toive lapsesta sekä oma asunto vai onko hänen haluamansa elämä ihan toisenlainen.
No katsotaan mihin elämä vie ja mitä se tuo.
Meillä kävi niin, että mies vaihtoi mielipiteensä. Ensin halusi lapsia, ja sitten kun piti ryhtyä lapsentekoon, ei enää halunnutkaan eikä suhde tuntunut kiinnostavan kuten ennen. Asumusero tuli vähäksi aikaa, jona aikana mies tajusi mitä elämältään haluaa --> perheen minun kanssani.
Yksi mahdollisuus on valitettavasti se, että miehesi ei haluakaan näitä asioita enää sinun kanssasi. Olette ehkä kasvaneet erillenne, tai miehesi on kasvanut sinusta eroon tai hänellä on epäilyksiä tulevaisuutenne suhteen.
Toivottavasti näin ei ole, mutta kannattaa aina pohtia tätäkin mahdollisuutta.
...on todennäköisesti toinen nainen, anteeksi vaan. Sinä olet hänelle tapa ja turvallinen seura, se toinen se joka saa sukat pyörimään, asuntokaupat syntymään ja lapsen.
ainakin miehenä käynyt aina niin, että jos lopahtaa kiinnostus niin käyttäydyn noin.. Yleensä se sitten johtaa eroon ja hyvä näin.. Miehesi siis odottaa suhteenne päättymistä, eikä tajua eroa kun niin tapahtuu.. sad but true..