Vielä 5 min sitten, olin varma, että nappaan auton ja alan sen kalliota päin... ajattelin, että näin pelastan itseni totaaliselta sekoamiselta ja annan lapselleni tasapainoisemman elämän.
Kaikki on päällisin puolin hyvin, mies auttaa lapsen hoidossa, tukee ja kannustaa. Välillä minusta tuntuu, että elämä voittaa, mutta sitten tulee epätoivon päiviä.
Eilen oli ihana päivä, kunnes taas jokin pieni ääni päässäni sanoi toisin. Yht'äkkiä minulle ei mikään kelvannut, olin tehnyt ystävänpäivän takia suuren työn, jotta saisimme mieheni kanssa vietettyä "laatuaikaa", kaikki sujuikin hyvin, mutta illalla taas räjähdin..
Harkitsin avioeroa, soitin jo yhdestä asunnosta, selvitin mitä pienelle ihmisellemme kävisi, jos asuisimme eri osoitteissa. Sitten mieheni aloitti vielä voimakkaammin sen psykologisen sodan, mitä hän käy aina, kun meillä on riita.
Hän jauhaa ja jauhaa kuinka kaikki menee minun pillin mukaan, miten minä käyttäydyn sitten, kun lapsemme on isompi, ja uskaltaa sanoa mielipiteensä, tyrmäänkö hänetkin? Hän vetää lapsen mukaan joka riitaan ja vaikka hän väittää että olen maailman paras äiti lapsellemme, niin silti hän spekuloi, millaisen tulen lapsestamme "luomaan".
Ehdotin hänelle avioeroa, koska tuntui ettei tästä voi enää mitään tulla, kaikki vaan kaatuu päälle ja riidellään. Sitten hän uhkasi viedä lapsen...
Se oli viimeinen niitti, halusin vain päästä pois..Nyt mieheni on lapsemme kanssa neuvolassa ja minä kotona, miettimässä josko uskaltaisin "uhkaukseni" toteuttaa... Tiedän, olen säälittävä ja itsekeskeinen, mutta en jaksa jatkuvasti sitä, että mieheni spkuloi minua ihmisenä ja äitinä.
Haluan lapselleni parasta, ja jollain sairaalla tavalla, mieheni on saanut minut uskomaan, että minä en ole parasta lapsellemme.
Kiitos että sain purkaa itseäni ja kiitos jos joku jaksoi lukea tämän epäjohdanneisen viestin.. Viesti on yhtä sekava kuin kirjoittajakin.
Kaikki on päällisin puolin hyvin, mies auttaa lapsen hoidossa, tukee ja kannustaa. Välillä minusta tuntuu, että elämä voittaa, mutta sitten tulee epätoivon päiviä.
Eilen oli ihana päivä, kunnes taas jokin pieni ääni päässäni sanoi toisin. Yht'äkkiä minulle ei mikään kelvannut, olin tehnyt ystävänpäivän takia suuren työn, jotta saisimme mieheni kanssa vietettyä "laatuaikaa", kaikki sujuikin hyvin, mutta illalla taas räjähdin..
Harkitsin avioeroa, soitin jo yhdestä asunnosta, selvitin mitä pienelle ihmisellemme kävisi, jos asuisimme eri osoitteissa. Sitten mieheni aloitti vielä voimakkaammin sen psykologisen sodan, mitä hän käy aina, kun meillä on riita.
Hän jauhaa ja jauhaa kuinka kaikki menee minun pillin mukaan, miten minä käyttäydyn sitten, kun lapsemme on isompi, ja uskaltaa sanoa mielipiteensä, tyrmäänkö hänetkin? Hän vetää lapsen mukaan joka riitaan ja vaikka hän väittää että olen maailman paras äiti lapsellemme, niin silti hän spekuloi, millaisen tulen lapsestamme "luomaan".
Ehdotin hänelle avioeroa, koska tuntui ettei tästä voi enää mitään tulla, kaikki vaan kaatuu päälle ja riidellään. Sitten hän uhkasi viedä lapsen...
Se oli viimeinen niitti, halusin vain päästä pois..Nyt mieheni on lapsemme kanssa neuvolassa ja minä kotona, miettimässä josko uskaltaisin "uhkaukseni" toteuttaa... Tiedän, olen säälittävä ja itsekeskeinen, mutta en jaksa jatkuvasti sitä, että mieheni spkuloi minua ihmisenä ja äitinä.
Haluan lapselleni parasta, ja jollain sairaalla tavalla, mieheni on saanut minut uskomaan, että minä en ole parasta lapsellemme.
Kiitos että sain purkaa itseäni ja kiitos jos joku jaksoi lukea tämän epäjohdanneisen viestin.. Viesti on yhtä sekava kuin kirjoittajakin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Yhden viestin perusteella ei voi johtopäätöksiä, mutta ajatuksesi ja käyttäytymisesi kuulostaa impulsiiviselta ja itsekeskeiseltä. Taustalta voi löytyä monenlaista, joten hakeudu ammattilaisen puheille. Aikuinen, terve ihminen ei käyttäydy tai ajattele noin. Oletko tiennyt, että itsemurha (joka on siis erittäin itsekäs ratkaisu) ei aina onnistu, vaan voit vammautua loppuiäksesi.
Olet joko masentunut tai keskellä henkilökohtaista kriisiä, siltä vähän kuullostaa. Miehessäsi ei ole mitään ihmeempää vikaa. Sinusta vain tuntuu, että kun asiasi eivät ole hyvin, se on miehesi vika. Mitä oikeastaan odotat häneltä? Mies hoitaa lasta, tukee ja kannustaa - sinä räjähtelet ja olet epätoivoinen - ykskaks, naps. Ihmekö tuo, jos miehesi pelkää: teki mitä tahansa, sinä saat silti hepuleita ja te riitelette.
Miten olisi parisuhdeterapia? Voisitte alkuun lukea yhdessä jonkin parisuhdeproblematiikkaa käsittelevän kirjan? Marco Bjurströmin ja Ritva Enäkosken kirja "Sitä saa MITEN tilaa" on erittäin hyvä, koska se käsittelee vuorovaikutustaitoja. Se pitäisi kuulua jo peruskoulun opetusohjelmaan...
Muista, että perheessä tärkeintä on hyvä ilmapiiri. Vaikka silloin tällöin puuskahdellaan ja sanotaan tyhmiä, se ei haittaa, jos osataan sopia ja antaa anteeksi. Mutta ellei löydä riidoistaan mitään ulospääsyä, niin apua on haettava. Sitä voi hakea etupäässä vain itselleen, sillä omasta muutoksesta lähtee kaikki.
Moi,
En tietenkkään tunne sua. Mutta ainakin tuon kirjoituksesi ei ihan tasapainoisen ihmisen tekstiä ole.
Miehesi voi ihan hyvin olla oikeassa siinä että asiat menevät pääosin pillisi mukaan. On aika hankala elää ihmisen kanssa joka saattaa räjähtää ihan yht'äkkiä. Joten siinä sitten kanssa ihmiset helposti lähtevät myötäilemään arjen asioissa välttääkseen yhteenottoja.
Etkä kyllä ihan järkevästi tuota avioeroakaan harkitse, kerta se näkyy tulevan sen yhteydessä kun suutut ääriäsi myöten.
Hae itsellesi apua, noin voimakas mielialojen vaihtelu on pitemmän päälle raskasta sinulle kuin läheisillesikin. Siinä rytäkässä voi muuten sairastua muitakin ihmisiä.
Sinulla on luultavastipaha kriisi meneillään, yritä olla varoivainen vetäessäsi lastasi mukaan tähän, sillä hänon täysin ulkopuolinen. Sinulla tuntuu olevan suuria odotuksia asioista (esim.tämä ystävänpäivä) ja sitten jokin ei mene kuten suunniteltu, niin riita on valmis. Sinulla on erittäin paha olla, ja läheisesti nyt joutuvat kärsimään mielentilojesi muutoksista. Äkkiä apua hankkimaan!
Muuten, miltä tuntuu ajatella, että lapsesi 15 vuotiaana teininä kaipaa äitiään, joka teki itsemurhan hänen olleessan pieni... Herkässä tilassa, jos on, voi päätyä samaan ratkaisuun...
Esikoisen syntymän jälkeen itselläni oli samankaltaisia tuntemuksia. Mielialojen vaihtelua ja tuon tyyppisiä raivareita. Tosin itselleni sen aiheutti eräs hormonaalinen ehkäisy.
Kannattaa selvittää mikä saa mielialasi vaihtelemaan noin. Oletko masentunut, siltä ainakin vaikuttaa.
Ja niinhän se on, olet lapsesi äiti ja paras mahdollinen äiti. Kasvatusasioissa on joskus vaikea löytää yhteinen keskitie, jokaisella on omat kasvatusperiaatteet jotka monesti on opittu jo omilta vanhemmilta.
Kun lapset ovat pieniä, tuntuu että yhteistä aikaa on vähän ja ehkäpä siksi odotitkin ystävänpäivältä aika paljon.
Ryhdistäydy nainen ja hanki itsellesi apua. Selvitä mistä tunnetilojesi vaihtelu johtuu. Lapsikin vaistoaa kireän ilmapiirin ja käyttäytyy sen mukaan.
Miehesikin on vaikea suhtautua sinuun, kun ei tiedä mistä ailahteleva käytös johtuu ja jokainen meistä suutuspäissään sanoo joskus asioita joita ei tarkoita.
Jaksamista sinne :)
tod. raivostuttavaa. Kenenkään ei pidä sietää sellaista.
Parasta olisi laittaa itsensä kondikseen nyt tässä tapauksessa ja sen jälkeen alkaa taisteleminen omien oikeuksien puolesta.
Mä en nyt tunne sun miestä, mutta jos on liian hallitseva mies ja hän on mukamas kaikessa oikeassa, niin sehän hajoittaa naisen ja itsetunto menee ja kaikki.
Siis sun mies toisaalta kannustaa sinua, mutta toisaalta jauhaa sinun käyttäytymisestäsi negatiivisia asioita, että olet huono kasvattaja plaa plaa. Plus että vetää lapsen mukaan riitoihin. Sitä ei pitäisi ikinä tehdä. Vähemmästäkin tulee hulluksi.
Hmm..viestiäsi lukiessa tuli mieleeni omat väsymyksen ja masentuneisuuden ajat.
Tosiasiahan on, että vauvaaika ja pikkulapsi aika vaatii kotiinjäävältä paljon.Tai tietenkin myös silloinkin kun on töissä ja on tämän jälkeen vastuussa lisäksi kodista ja lapsesta.
Tulee yövalvomisia, joudut olemaan koko ajan läsnä-valmiina vastaamaan sen pikkuisen tarpeista, kodista, miehelle annettavasta huomiosta jne.
Ajan mittaan, jos et ota vapaata tästä työstäsi eli lapsesta ja kodista huolehtimisesta, Sinä väsyt.Masennutkin ehkä.
Tunnet syyllisyyttäkin kenties siitä, että et ehkä oikeasti jaksaisikaan olla kotona ja huolehtia lapsestasi.Tai siitä, että haluaisit vaan nukkua, siitä että kaipaisit huomiota enemmän mitä saat.Haluaisit olla kenties myös nainen miehellesi, etkä vain äiti?
Yrität olla hyvä äiti.
Ja olet sitä ihan varmasti!Usko siihen!
Mutta jaksaakseen olla hyvä äiti, on voitava hyvin!
Irrottaudu välillä kotiympyröistä(jos siis olet kotiäiti), lähde vapaalle.Lähde shoppailemaan, hanki liikuntaharrastus tai muita äitejä kavereiksi lenkkille.
Tämä auttaa tuulettamaan päätäsi, saat muuta ajateltavaa!
Väsyneenä varmasti tiuskit joka asiasta, menetät hermot pienimmästäkin teosta, sanoista jne.Tämä voi myös liittyä masennukseen, mistä kertoo varsinkin tuo kuvailemasi tunne, että haluat ajaa päin kalliota.
Ota yhteys lääkäriin.
Hanki apua!Pyydä, että teette sen yhdessä miehesi kanssa, jos et itse jaksa.
En tiedä kuinka pieni lapsesi on,mutta usein äidit sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mikä voi kestää kauankin.
On paljon äitejä, joilla on masennus, mutta he eivät osaa tai uskalla hankkia apua.Hanki tietoa masennuksesta esim.netistä.
Miehesi reagoi kiukunpurkauksiisi vastaamalla takaisin samalla mitalla.Hän iskee siihen, minkä on kokenut myös olleen sinulle tärkeä asia.Eli lapsen kautta.Ehkä hänkin on hämmentynyt tilanteestanne, eikä osaa olla tukenasi kumminkaan, vaikka auttaakin sinua lapsen hoidossa.
Oletko kertonut miehellesi millaiset tuntemuksesi ovat?Oletteko jutelleet, että koet itsesi väsyneeksi(Rivien välistä näin arvelen sinun olotilasi olevan)?
Avioero ei ole mikään ratkaisu!!
Ongelmasi vain pahenevat.Unohda asunnot ja muut.Koettakaa löytää ratkaisu yhdessä miehesi kanssa..Tuki on tärkeää.
kerro asiat vaikka paperilla, jos suulliset keskustelun avaukset menevät huutamiseksi!
Eli ottakaa yhteys lääkäriin tai mielenterveystoimistoon tms.että saat apua masennukseesi.
Neuvolankin kautta saa apua.
Väsymys, Masennus tai muutkin mielenterveyden ongelmat ovat hyvinkin tavallisia sairauksia nykyaikana, eli avun hakemisessa ei ole mitään hävetävää!
Itsemurha on lapsellesi huonoin vaihtoehto!Muista se.
Paras on jaksava äiti ja isä.
Ryhdistäytykää, keskustelkaa toiveistasi ja miehesi toiveista myöskin. Jättäkää syyttely heti!Se nyt ei ainakaan paranna asiaa yhtään.
Ps.Äitien ei tarvitse olla täydellisiä.
Jos et jaksa jonakin päivänä panostaa itseesi, vauvaasi kodin siivoukseen tai mihinkään.
Ole vain,sillä se on ihan sallittua jaksamistasi ajatellen.Älä vaadi täydellisyyttä mieheltäsikään.Kukaan kun ei ole täydellinen, ei edes se äiti jolla on 15 lasta tai se jolla 4 tai edes se jolla yksi.
Tsemppiä sinulle siis Hyvä Rikki-Äiti!
sinulla on masennus ja voit niin huonosti ja pahoin että se saa sinut itsekin tekemään nopeita johtopäätöksiä että edes olisi vähän aikaa hyvä olla.
Masennus ja uupumus eivät ole sinun vikasi, enkä usko että lähipiirikään niitä tunnistaa ellei ole aikaisemmin sattunut omalle kohdalle.
Sairaudet voivat iskeä missä elämänvaiheessa tahansa.Silloinkin kun kaiken pitäisi olla mallillaan. Paineita luovat tilanteet jotka stressaavat kuten uudessa elämäntilanteessa: vieraalle paikkakunnalle muutettaessa, yksin jäädessä,läheisten sairastuessa, pitkän suhteen päätyttyä tai vaikkapa lapsen syntyessä.Kaikki nämä tilanteet kuormittavat ja muuttavat päivittäisen rutiinin ja koko elämän.Mitään muutosta väheksymättä tai erikseen korostamatta sillä mitään vaikeutta ei voi laskea vain yhden elämänvaiheen varaan.
Älä jää yksin äläkä tee vielä mitään suuria päätöksiä.koeta jaksaa ja ota hetimiten yhteyttä lääkäriin, tarvitset purka oia ajatuksiasi ettet vahongossa tee jotain peruuttamatonta. VOIMIA SINULLE, TARVITSET KUUNTELIJAA JA APUA!TSEMPPIÄ
..huomata että noin moni jaksoi lukea, ja vielä vastata. Niin, joku kysyi lapsemme ikää..hän on nyt 4 kk.. tiedostan kyllä sen, että kyse voi olla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tms, mutta jotenkin se on vaikea hyväksyä, että sitä olisi masentunut..
Yritin hakea apua, menin tukinet:in sivustoille, jotta pääsisin purkamaan pahaa oloa, noh, minä kirjauduin sisään ja sitten sieltä tuli ruutuun viesti, että minun "anomus" on käsittelyssä..eli toisin kuin luulin, sinne ei noin vain mennäkään purkamaan tuntojaan.. Seuraavaksi soitin johonkin mielenterveys apunumeroon, siellä tuuttasi varattua..aloin turhautua, ja tulla todella epätoivoiseksi, joten kirjoitin tänne..
Olen aina tuntenut itseni vahvaksi naiseksi, mitä ei juuri mikään hetkauta, naiseksi joka pärjää kyllä yksinkin..Siksi en voi hyväksyä, että minulla olisi masennus, joka tarvitsisi ulkopuolisen apua..se ei vaan ole oikein! Minulla on ihana mies, maailman suloisin lapsi, pieni pirteä koira, omakotitalo, mahtava tukiverkosto, ei rahahuolia, ei sairauksia...ja sitten olen masentunut!?! Olen itselleni vihainen, että olen näin itsekeskeinen ja säälittävä. Tiedän että monilla muilla ihmisillä on huomattavasti paljon enemmän huolia, joten tunnen ettei minulla olisi paljon varaa valittaa ja etten ole oikeutettu saamaan ulkopuolista apua..
Minua itseänikin ärsyttää kuinka säälittävä olen, joten hyväksyn sen, että monet niin ajattelee tätä lukiessaan.
Tänään lähdin auton rattiin pakollisen tapaamisen takia, tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että olin liikenteessä yksin.. Meno matka oli ihan ok, mutta kotiin päin ajaessa vain itkin ja mietin, kuinka tekisi mieli laittaa vaan simmut kiinni ja antaa mennä..
Pääsin kotiin ja kerroin tästä miehelleni..taitaa hän minua hiukan ymmärtää ja tukee ja auttaa varmasti..
Suurin pelkoni on, että hän ottaa olotilani niin vakavasti, että alkaa itse voida pahoin.
No, toivottavasti huomenna on kaikki paremmin.
Kiitos vielä kaikille, olette suureksi avuksi, oikeasti.
Kukaan ulkopuolinen ei pidä sinua säälittävänä,sinulla on oikeus tuntea niin hyviä kuin raskaita tunteita, mutta nyt on tärkeää että saat apua!
Älä anna periksi,jatka avun etsimistä,käy terveyskeskuksessa tai puhu neuvolassa.Olet tosi väsynyt, se on ihan ymmärettävää, masennus sokaisee ja aiheuttaa tunteita jotka säikäyttävät,siksi on tärkeää että pääset tämän elämänvaiheen läpi ohjatusti!
Masentuneen omaisena tiedän millaista arkesi on.Mutta teistä kahdesta miehesi täytyy olla vahva ja jaksaa myös tukea sinua mutta myös huolehtia omasta jaksmisestaan. Hän ei voi sinua pelastaa vaan on tärkeää että saat kuunteluapua sellaiselta ihmiseltä joka on puolueeton ja osaa ohjata sinua eteenpäin!Koska miehesi rakastaa sinua hän on tavallaan sinua liian lähellä,voit parantua mutta sinun täytyy antaa aikaa myös hänelle, masennus ja uupuminen koskettaa koko perhettä ja lähipiiriä ei vain sairastunutta vaikka tuntuisi toisinaan ettei kukaan voi ymmärtää tai kuuntele. Siksi keskityt nyt hakemaan apua,koeta jaksaa ja itke jos itkettää, Mutta muista että asiat järjestyvät hetki hetkeltä, on tärkeää olla rehellinen ja vaan olla jos siltä tuntuu,älä ota syyllisyyttä jos tuntuu olo riittämättömältä,se kuuluu sairauteen.Itsetuhoisuus on aina pelottavaa,kun on väsynyt ja ajatukset kiertävät säikähtää itsekin ajatuksiaan.Mutta sinä paranet kyllä, VOIMIA!!
Kyse ei voi vaan ON synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Sitten vielä syyllistät itsesäsi, että "enhä minä voi olla masentunut, kun on ihana mies, suloinen lapsi, pirteä koira, omakotitalo, tukiverkosto, ei rahahuolia eikä sairauksia" eli et mielestäsi saisi olla masentunut.
Läpi kuitenkin paistaa se, että koet olevasi riittämätön, jopa huono äiti. Miehesikin valitettavasti syyllistyy riidellessänne kysenalaistamaan kasvatustaistosi. Masennuksesi syy siis näyttäisi olevan siinä, että haluaisit olla TÄYDELLINEN ÄITI ja nyt et sitä koe olevasi.
Muista, että meistä kukaan ei ole täydellinen ja äitinä/vanhempana oleminen on jatkuvaa oppimista, yllätyksiä, erehtymistä, luovimista ja myös onnistumista. Mutta jos et miehesi ja tukivaerkkosi avulla jaksa, niin HAE AMMATTIAPUA!
Juu kyllä homma on niin että luuri miehelle käteen ja sanot sille että "nyt haet mulle apua. piste!"
On se kumma kun suomalaiset joutuvat häpeämään masennuksia ja muutoinkin mielenterveydellisiä horjumisia. Hitto me mitään koneita olla!! Kuka meistä haluaisi olla, mitä?
Voin kertoa että kaikilla (niin ulkoisesti pärjäävilläkin) henkilöllä on omat päänsisäiset murheensa. Ennemmin tai myöhemmin. Ikää ja kokemusta myöten sitten sitä osaa suhtautua niihin armollisemmin. Toivottavasti.
Vaikka onhan se totta että tabuja asioita nuo ovat vieläkin, mutta ainoastaan keskenkasvuiset ihmiset oikeasti ajattelevat että mielen hetkittäiset tai kokoaikaiset heikkoudet olisivat "huonon" ihmisen merkki. Päin vastoin. Kaikkia salaa huojentaa kun "jollakin muullakin on tuollasta - ehkä mä en olekaan epänormaali".
Usko pois. Ja iloa elämään - ja tosiaan sitä kapulaa miehelle kännyyn. Ja heti! =)
Netistä löytyy:
http://www.aima.fi/
puh 040 746 7424 puhelinpalvelu/vertaistuki,
040 725 6229 sihteeri s-posti: [email protected]
Soita myös neuvolan terveydenhoitajalle, omalle lääkärille tai yksityiselle lääkäriasemalle ja kerro tilanteestasi.
Joillain ensikodeillkin on 'baby blues' -toimintaa. Ks. paikkakuntakohtaiset tiedot:
http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/2toiminta/3blues.html
Helsingin ensikodissa: Baby blues -perheyksikkö
Baby blues, puh. (09) 7742 4623.
Olen varma, että saatuasi tukea ja apua, pystyt jälleen nauttimaan elämästäsi ja löytämään ilon itsestäsi ja perheestäsi.
unohda ne itsetuhoiset ajatukset. Vaikka et jaksaisi itsestäsi välittää, niin välitä sen verran lapsestasi ja miehestäsi. Kaikki voi muuttua vielä paremmaksi.
Olet saanut paljon hyviä neuvoja. Noudata niitä ja hae apua. Eräs mahdollisuus olisi, että menisitte yhdessä perheneuvolaan. Siellä voisitte saada apua yhdessä ja sieltä sinut voitaisiin ohjata saamaan oikeanlaista apua itsellesi.
Parempaa huomista sinulle!
Kuules nainen!
Masennus EI(!) katso aikaa, paikkaa eikä ihmistä. Älä tunne syyllisyyttä vaan tunnusta tosiasiat: "Minä olen masentunut ja tarvitsen apua." Toista tuo pari kertaa.
Ok, jos pystyit tuon tekemään, ollaan voiton puolella. Nyt tarvitaan apua ja miehesi on avainasemassa. Menkää yhdessä vaikkapa neuvolaan tai äärihädässä päivystävälle lääkärille terveyskeskukseen. Osaavat kyllä sieltä neuvoa eteenpäin. Jos miehestäsi ei ole apua, purkaudu ystävälle ja mene hänen kanssaan.
Vasta ja vasta sitten kun olette saaneet apua yhdessä voitte alkaa harkita esim. parisuhdeterapiaa jos miehesi sinua jatkuvasti spekuloi.
Sinä olet lastesi paras äiti ja miehesi paras vaimo. Muista tuo. Mitkään pään sisällä olevat demonit eivät voi sitä muuttaa, sillä se on fakta. Tsemppiä, pohjalta pääsee vain ylöspäin.
Terv: Masennuksen läpikäynyt ja voittanut
..että tarvitsen apua, mutta miksi se on niin vaikea hyväksyä? Välillä on parempia päiviä, mutta sitten tulee taas isku vasten kasvoja, ja olen taas samassa tilanteessa.
Eniten mua pelottaa, että jos menen hakemaan apua, niin mut leimataan hulluksi..ja että lapsi viedään multa pois.. Tai sitten jos joskus koittaa avioero, niin että mieheni pystyy käyttämään mielenterveyttäni minua vastaan ja saa lapsen itselleen..
En edes tajua miksi tuollaisia asioita mietin, mutta mietin kuitenkin.
Mulla on aivan ihana ystävä joka tukee ja auttaa, mutta jotenkin on sellainen olo, ettei jaksaisi selittää pahaa oloaan kenellekään. Olen niin pessimistinen sen suhteen, että puhuminen auttaisi..
Tosin, kyllä se varmaan auttaisi, kun kirjoittaminen tännekin auttaa.. kiitos kun sain taas purkautua. Yritän ottaa neuvoistanne vaarin ja hakea apua...kun vaan löytäisi jostain energiaa edes laittaa vaatteet päälle =)
Ole kiltti nyt itsellesi ja perheellesi ja HAE sitä apua. Luin viimeisen Helsingin Sanomien kuukausiliitteen tässä lääkäriä odotellessani maanantaina ja siellä oli juttu Helsingin Ensikotien Baby Blues -puolesta. Oli myös yhden äidin tarina, joka oli täsmälleen kuin sinun: hän mm. järjesti juhlat, näki suunnattomasti vaivaa ja sitten kun oli niiden aika, ne olivat pettymyt, vaikka mikään ei mennyt pieleen... Tämä siis vain pieni osa, mutta kaiken keskellä syy oli tämä synnytyksen jälkeinen masennus. Tämä kohta vain jäi mieleen, koska oli kuin sinun kertomuksestasi.
Miksi ihmeessa sinun nyt pitää yrittää olla väkisin vahva, etkä vain hae apua ja anna mahdollisuus itsellesi ja perheellesi! Tässä jutussa oli myös varoituksena, että puoliso saattaa tukea masentunutta, ja kun tämä joskus toipuu, romahtaakin puoliso. Joskus oli myös puolison toivottomuus ja ero. Älä jää odottamaan enää, mene Äimä ry:n sivuille, soita jonnekin!