Olen ollut koko ikäni ystävällinen ja avulias tyyppi, ja pystynkin auttamaan vaikka missä, koska olen poikkeuksellisen kätevä monessa asiassa käsitöistä kapistusten asentamiseen ja ohjelmointiin. Vahva ja raamikaskin olen. Ja sinkkuna aikaakin on.
Seuraani on hiljalleen mutta jatkuvasti etsimässä kaikenlaisia kaverikandidaatteja, mutta kaveruus muuttuu lähes poikkeuksetta kuukausien tai vuosien myötä kummalliseksi, ja huomaan olevani lähinnä palvelijan asemassa: tee sitä, tee tätä, vahdi lasta, korjaa katto, ompele housut, putsaa ränni ja niin edelleen - usein on pyydetty isoihinkin remppoihin siksi aikaa, kun isäntäväki lähtee lomille.
Koska pidän oman autoni puunaamisesta, puutarhuroimisesta, käsitöistä ja muusta puuhastelemisesta, ihmiset odottavat minun riemumielin vahaavan myös heidän autojaan ja korjailevan heidän vanhoja vaatteitaan. Syyksi ilmoitetaan yleensä, että "kun sä olet siinä niin kamalan hyvä".
Missä vaiheessa pitäisi sanoa "ei"? Viidennen ommeltavan housunnapin kohdalla vai silloin, kun kaveri ensimmäisen kerran unohtaa omistavansa itsekin auton? Olen oppinut kieltäytymään isommissa tilanteissa, kun on käsketty (ei siis pyydetty) perjantai-iltana varttitunnin varoitusajalla lapsen yövahdiksi tai kun pitäisi lähteä taksiksi ja palata kotiin odottamaan kutsua aamuyön paluukyytiä tarjoamaan tai kun kaveri ei löydä sopivaa mekkoa ja jonkun pitäisi se hänelle ommella. Pienistä auttamisista kieltäytyminen on kuitenkin edelleen kovin hankalaa - mutta kun sen pikkusormen antaa, tietää, että kohta ollaan pyytämässä lisää ja enemmän.
On ristiriitainen olo. Auttamishalu ja halu olla auttamatta tappelevat keskenään. Ja kaverit alkavat myös käydä vähiin, koska moni on ottanut nokkiinsa parista isosta kieltäytymisestä, enkä uskalla enää oikein ryhtyäkään kaveeraamaan uusien ihmisten kanssa. Pitäisikö esittää itsekin olevansa uusavuton? Missä on selkärankaisuuden ja selkärangattomuuden ero, ja mikä ihme minussa näitä pompottajia oikein kiehtoo?
Seuraani on hiljalleen mutta jatkuvasti etsimässä kaikenlaisia kaverikandidaatteja, mutta kaveruus muuttuu lähes poikkeuksetta kuukausien tai vuosien myötä kummalliseksi, ja huomaan olevani lähinnä palvelijan asemassa: tee sitä, tee tätä, vahdi lasta, korjaa katto, ompele housut, putsaa ränni ja niin edelleen - usein on pyydetty isoihinkin remppoihin siksi aikaa, kun isäntäväki lähtee lomille.
Koska pidän oman autoni puunaamisesta, puutarhuroimisesta, käsitöistä ja muusta puuhastelemisesta, ihmiset odottavat minun riemumielin vahaavan myös heidän autojaan ja korjailevan heidän vanhoja vaatteitaan. Syyksi ilmoitetaan yleensä, että "kun sä olet siinä niin kamalan hyvä".
Missä vaiheessa pitäisi sanoa "ei"? Viidennen ommeltavan housunnapin kohdalla vai silloin, kun kaveri ensimmäisen kerran unohtaa omistavansa itsekin auton? Olen oppinut kieltäytymään isommissa tilanteissa, kun on käsketty (ei siis pyydetty) perjantai-iltana varttitunnin varoitusajalla lapsen yövahdiksi tai kun pitäisi lähteä taksiksi ja palata kotiin odottamaan kutsua aamuyön paluukyytiä tarjoamaan tai kun kaveri ei löydä sopivaa mekkoa ja jonkun pitäisi se hänelle ommella. Pienistä auttamisista kieltäytyminen on kuitenkin edelleen kovin hankalaa - mutta kun sen pikkusormen antaa, tietää, että kohta ollaan pyytämässä lisää ja enemmän.
On ristiriitainen olo. Auttamishalu ja halu olla auttamatta tappelevat keskenään. Ja kaverit alkavat myös käydä vähiin, koska moni on ottanut nokkiinsa parista isosta kieltäytymisestä, enkä uskalla enää oikein ryhtyäkään kaveeraamaan uusien ihmisten kanssa. Pitäisikö esittää itsekin olevansa uusavuton? Missä on selkärankaisuuden ja selkärangattomuuden ero, ja mikä ihme minussa näitä pompottajia oikein kiehtoo?
Vastaukset 9
Vanhimmat
koskaan apua keneltäkään?
Etkö voisi sen sijaan, että annat ihmisille sellaisen kuvan, että haluat tehdä mitä tahansa heidän eteensä, pyytää vaikka kaveriksi, kun vahaat omaa autoasi tms. Siitä tiedät, että toinen osapuoli on aito ystävä, jos auttaa myös sinua silloin kun apua tarvitset.
Olet varmastikin joskus kiepeänä/kuumeessa. Voisit silloin hyvin soittaa jollekin kaverillesi ja pyytää käymään kaupassa puolestasi, eikö vain?
Minä ainakin autan mielelläni apua tarvitsevia ja pyydän apua, jos sitä tarvitsen. Jokainenhan sitä nyt joskus tarvitsee. Itselläni ystävät ovat karsiutuneet sellaisiksi, jotka tarjoavat apuaan pyytämättä esim juuri silloin kun olen kipeä.
Ystäviä minulla on toki sellaisiakin, joilta en apua ole saanut ja jotka itse ovat aina pyytämässä kaikenlaista, mutta joskus kieltäydyn auttamasta ihan periaatteen vuoksi, kun tiedän, että henkilö osaa tehdä asian itsekin tai ainakin olisi aika jo oppia.
Opettele sanomaan ei. Se on yhtä tärkeää, kuin kyllä. Oikeille ystäville voi sanoa myös ei.
Toivottavasti tästä oli jotakin apua sinulle ;)
Tuo on todella totta että ystävällisyyttäsi käytetään hyväksi. Mielestäni se on todella röyhkeää ja omahyväistä, pidetään toista itsestäänselvyytenä.
Eikä se mitään vastavuoroista aina ole, tosiaankaan, aika moni viljelee ulkokultaisia lauseita kuten:"pyydä vain apua", "sitten seuraavalla kerralla.." jne.Tiedät tyypit.Ne jotka hiljaa ovat mielissään kun eivät itse koskaan anna aihetta olla sinulle vastaava avunantaja.Kun ei niillä sitten koskaan ole aikaa tai mahdollisuutta, eivät haluakaan itse joustaa..
Ota etäisyyttä niihin jotka selkeästi tiedät käyttävän hyväkseen sinua.Katso kuinka nämä ihmiset reagoivat kun et olekaan itsestäänselvyys.Anna ja esitä vaihtoehtoja, älä suostu vaan kieltäydy.Erotat ketkä todella tarvitsevat apuasi ja ketkä vain ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia.
Todelliset ystävät pysyvät rinnalla,hyväksikäyttäjät vetävät herneet nenään ja loppuviimein keksivät verukkeita ja selityksiä selitysten jälkeen.On inhottavaa jos suurinosa on näitä jatkuvassa avun tarpeessa olevia. Milloin on aikaa kahvitella? Milloin on aikaa vaihtaa kuulumisia ilman että tulee olo että kohta se taas kysyy jotain.Milloin sinua pyydetään leffaan tai kävelylle, matsiin?
Ovatko ihmiset sinusta kiinnostuneita sinuna omana itsenäsi vai ikuisena vahvana, osaavana ja kaikkivoipaisena. Kukaan ei ole, eikä sinun tarvitse. Nyt otat ohjat omiin käsiisi.
Voimia!Kuulostat ihanalta aviomieheltä.Kiltti ansaitsee toisen kiltin ja huomaavaisen.Kyllä vakka aina kantensa löytää.Laiskuri saa laiskurin.Minä arvosan kilttejä ja huomaavaisia miehiä joiden avuliaisuus on sisäsyntyistä. Sellaisen ihmisen lähellä on hyvä olla ja sellaista auttaa itsekin kun haluaa että hänellä on hyvä olla.
Kerrankin ketjunpätkä, jossa ei tulla keskisormi pystyssä vinoilemaan, kiitos siitä. :)
Luen kohta ajan kanssa mietteenne, jos vaikka osaisin korjata jotakin itsessäni. Ensimmäinen vastaaja kysyi, pyydänkö itse apua koskaan - vastaus on, että en enää. Pari kolme päivää voi mennä kipeänä ollessa ilman ruokaa ja muuta apua (monta kertaa on näin tapahtunutkin vuosien varrella); se vain kasvattaa luonnetta - mutta mihin suuntaan?
Hyvää viikonloppua teille kummallekin, minä lähden tästä duuniin (kiiltävällä autolla)! :)
Minulla täysin sama tilanne. En pyydä toisilta mitään, koska osaan itsekin tehdä monia asioita. Mutta nyt on tilanne esim. se, että on pino minun OMIA vaatteita korjaamatta esim. vetoketjun vaihtoa, nappien takaisin ompelemista jne. ihan vain siitä syystä kasaantunut, kun olen korjannut TOISTEN ihmisten kamppeita ihan ilman korvausta, vahtinut heidän lapsiaan, koiriaan, jne. Nytkin yksi kaveri ulkomailla, joten laukkaan kastelemassa hänen kukkiaan ja tyhjentämässä postilaatikkoa ja muutenkin pidän hänen taloaan asutun näköisenä, ettei tyhjä talo houkuta varkaita.
Kun pyysin kerran yhtä "ystävää", että tulisi avuksi nostamaan isoa mattoa, kun pesen sen, en voinut yksin nostaa, koska olin toipumassa leikkauksen jäljiltä ja raskaita juttuja ei saanut nostella. Matto oli pakko pestä, koska siihen kaatui marjakeittoa. Olen pienituloinen, joten ei ollut varaa viedä sitä mattoa pesulaan. En olisi sitä saanut kyllä vietyäkään yksin. Tämä sama "ystävä" on joka viikko vailla minulta jotain omia juttujaan, esim. lyhensin hänelle juuri housunlahkeet, korjasin toppatakin vetoketjun, värjäsin hänen hiukset, ynnä muuta. Hän ei voinut edes yhden ainoan kerran auttaa, kun pyysin. En ole pyytänyt häneltä toista kertaa mitään apua, mutta hän pyytelee jatkuvasti. Nyt olen ruvennut kylmästi vain ilmoittamaan, etten ehdi. Sitten hän alkoi sättiä minua että valehtelen ja keksin tekosyitä ettei tarvitsisi auttaa. Kysyin sitten, että tuletko sinä auttamaan minua, silloin kun minä tarvin. Hän sanoi,että totta kai tulen, sitähän se ystävyys on. Silloin meinasi meikäläisen pokka pettää... Sitten osoitin omaa vaatekasaa ja näytin, että tuohon pitäisi vaihtaa ketju, tuohon vaihtaa ehjä neppari jne. Hän vain tokaisi, että sinä kun olet niin kätevä käsistäsi että eihän tuossa sulla kauaa mene, otat vaan joku ilta ja korjaat... Joopa joo.
Olen ajautunut siihen pisteeseen että en ihmisenä kelpaa vain ystäväksi, vaan ilmeisesti niin kuin aloittajallakin kelpaan vaan palvelijaksi. En aio enää suostua olemaan palvelija. nämä "ystävät" käy kylässä vain silloin kun niillä on jotain korjautettavaa tai muuta mitä tarvii minulta. Pelkästään huvikseen ei voi tulla kahville vain juttelemaan. Aina on jotku housut mukana, joista pitää lahkeet lyhentää tai reidestä kaventaa tai nappia korjata tms. Alan pikkuhiljaa uskoa ettei oikeaa ystävyyttä ole.
Tämä auttaminen kyllä on ihan ok jos se olisi molemmin puolista. Nyt se vaan on yksipuolista. Surettaa tällainen.
kertoa näistä mieltäsi painavista asioista niille ihmisille joita se ensisijaisesti koskettaa!Se varmasti helpottaisi jos heillä ei ole aavistustakaan että tunnet näin?Kuulostaa todella raskaalta jakaa kaikki yksin ja tulin todella surulliseksi luettuani kirjoituksesi.
Ihan oikeasti, kerro joskus näille tutuillesi miltä Sinusta tuntuu. Sinäkin osaat paljon erilaisia taitoja mutta moni käyttää niitä hyväkseen.Voit tietysti suositella myös kampaajalle menoa tai ompelijalle menoa. Eikä sinun tarvitse aina suostua olemaan talovahtinakaan.
Mukavaa viikonloppua sinulle:)
Sinänsä on kiva kuulla, etten ole ainut palvelussuhteeseen ajautunut ihminen. Aika surullista tämä kuitenkin on; jotenkin tästä on päässyt muodostumaan eräänlainen elämäntapa.
Pahimmat esimerkit pitkäaikaisen kaverin - "ystävän" - käyttäytymisestä ovat aika karmaisevia. Kaveri ja hänen siippansa soittivat, että heillä olisi juhlat parhaille kavereilleen perjantaina. Kysyivät, voisinko viikolla tulla siivoamaan kirjahyllyn ja kiillottamaan hopeat, jotta olisi oikein edustavaa - minua ei tietenkään (aika charmanttina, mutta ihan hemmetin huono-onnisena) sinkkuna kutsuttu sotkemaan muiden kuvioita.
Toinen pariskunta tilasi minut koko kesäksi hoitamaan puutarhaansa ja pitämään taloa asutun näköisenä lomansa aikana; naapuriin minut oli myös luvattu, mutta vain niinä aikoina, jolloin perheen tytär ei olisi paikalla: häntä ei voinut niin hankalaan hommaan luvata (kyseessä on n.s. julkkis, jota ylistetään lehdissä aivan ihanaksi yksilöksi).
Kolmas pariskunta tuppautui joka kesä lainaamalleni kesämökille vaatimaan täysihoitoa. Minulle tuotiin kyllä sapuska-ainekset, mutta odotettiin siitä hyvästä myös kokkaamista ja täysihoitoa. Sain heiltä kerran "luvan" olla pitempään ulkomailla, koska heidän tyttärensä voisi sinä kesänä hoitaa taloa, autoa ja puutarhaa.
Eräs lyhytaikainen tuttavuus komensi minut häihinsä töihin. Siinä sivussa hän - samaa sukupuolta kaiken lisäksi - yritti ruveta kähmimään minua, koska olin kuulemma luvannut auttaa parhaani mukaan. Karkasin.
Kaikilla näillä on yhteistä se, että kun minut pyydetään kylään, saan väistämättä syliini kasan revenneitä ja lahonneita vaatteita, pahimmissa tapauksissa sanotaan, että "minä pesen ne vasta sitten, kun sinä olet korjannut ne".
Pari kaveria on käskenyt minut kuskikseen, kun on pitänyt ajaa pitempiä matkoja, mutta oma kantti ei riitä. On jopa sanottu, että "kun taksille pitäisi maksaa".
Olen pannut poikki nämä ihmissuhteet, koska raja minullakin on. Katkomiseen tarvittiin pitkä aika ja hirveästi selkärankaa. Hävyttömiä sähköposteja on tullut, mutta ne eivät ainakaan auta asiaa - eivätkä korjaa mennyttä "ystävyyttä".
Tämmöistä se on, kätevän ikisinkun perjantai-ilta. Kohta on aika loikata sänkyyn kirjan kanssa, kun muuta ei enää uskalla. Ystävyydellä on hintansa.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun avauduin asiasta. Netti taitaa olla se ainut paikka, koska eihän tästä nyt kenellekään tutulle - "ystävälle" - voi kertoa. Hyvä nähdä, etten ole se ainut viallinen yksilö.
Voimia teille muille. Ehkäpä tilanne muuttuu. You never know.
kateellisia. toiset taas käyttävät hyväksi. ne tietää että olet kiltti ellet lian kiltti ihminen (niin kui mä) ja siksi niille on uutta jopa saattavat hämmstyä et ohoh toiha osas sanoo ei, mut ne ei välitä kuunnella sitä ne jankttaa nii kaua kunnes varmasti suostut jottei niitten itsensä tartte tehdä osaamattomuuttaan omia likaisia hommiaan. Pyydä heiltä idiooteilta maksua, jos ne niin työnantajia haluuvat ollaOlenitsekkin kokenut että on ihmisiä jotka voi käyttää toisen liiallista kilteyttä hyväkseen, niin mulla on kavrikin joka nii tekee, kerjää vaa anteeks pyyntöä asiasta jonka itse on aloittanut sit anteeks pyyntö ei sille kelpaakkaan.
Hanna.
Sun täytyy sanoa suoraan, että sä et ole mikään orja ja että sä olet huomannut, että kyseiset kaverit kerjää sua jatkuvasti tekemään jotain remppaa tai mitälie palveluksia. Jos joku ottaa nokkiinsa, niin kysyt miksi ihmeessä ne tosiasiasta nokkiinsa ottavat. Sanot, että vaikka sä tykkäätkin oman autosi puunaamisesta ja kaikenlaisesta muusta, niin se ei tarkoita sitä, että sä tykkäisit myös jokaikisen kaverin autojen vahaamisesta ja nurmikon leikkaamisesta.
Heti kun sä saat sitä selkärankaa lisää itsellesi, niin siihen loppuu hyväksikäyttökin.
Herranen aika, miten ihmeessä suostut moiseen pompotukseen? Aina tulee olemaan ihmisiä ketkä kehtaavat röyhkeästi käyttää toisia hyväkseen, jos vain annat siihen tilaisuuden.
Nyt ryhdistäydyt ja asetat rajat näille ihmisille. Kukaan muu ei sitä puolestasi tule tekemään. Mielestäni saa itseäkin syyttää, jos aina sinisilmäisesti vaan lupautuu tekemään toisille kaiken mitä pyydetään.
Ymmärrän auttamisen, jos se on vastavuoroista. Ja siitä onko se vastavuoroista on sinun itse pidettävä huoli. Esim. Jos lupaudut hoitamaan kavereidesi lapsia, niin ystäväsi korvaa sen sinulle jotenkin, ja tekee sinulle taas vuorostaan jotain mitä sinä tarvitset. Tai antaa rahallisen korvauksen.
Paras olisi kai kertoa suoraan, että sinulle on alannut tulemaan niin paljon töitä, että pitemmänpäälle väsyt hoitamaan niitä. Kerro myös suoraan tuntemuksistasi, että koet olevasi välillä hyväksikäytetty.