Pakko avautua tänne vähän, kun kyseessä on aihe, josta en kehtaa puhua muille kuin avomiehelleni: mustasukkaisuuteni.
Olen sairaalloisen mustasukkainen, tiedostan sen ja yritän tehdä kaikkeni, jotten sitä olisi ja jotten yrittäisi ja tahtoisi kontrolloida mieheni elämää. Jotenkin todella omituista, koska en todellakaan halua olla mustasukkainen ja inhoan sitä ominaisuutta sekä itsessäni että muissa. Kuitenkin se tunne nostaa päätään minussa koko ajan. Minua pelottaa vaan niin saatanasti että mieheni ei rakastakaan minua ja löytää jonkun uuden (tai vanhan) ihastuksen, joka vie hänet mennessään.
Olen ollut tässä suhteessa yli vuoden ja olen täydellisen rakastunut mieheeni. Aiemmissa suhteissani olen ollut lähinnä vain ihastunut, eli ikäänkuin niskan päällä emotionaalisesti: vaikka toinen olisikin pettänyt tms., se ei olisi sattunut minuun niin paljon. Nyt tuntuu siltä, että jos jotakin tapahtuisi, se murskaisi minut - vaikka hyvin tiedän, että selviäisin tietysti erostakin.
Tämä mustasukkaisuus häviää välillä ja tulee sitten taas takaisin pakkomielteenomaisina ajatuksina ja kuvitelmina, analysoin kaikkia mieheni sanomisia ja löydän kaikenlaista pelottavaa. En ymmärrä, miten pääsen tästä eroon.
Tilannetta hankaloittaa se, että tutustuttuamme mieheni ensin ihastui minuun, mutta otti sitten etäisyyttä. Sen jälkeen minä pisti välit kokonaan poikki, ja vasta vuotta myöhemmin juttumme alkoi todella. Tiedän, että tuon vuoden aikana mieheni tapasi muutaman kerran monivuotisen ihastuksensa (jonka kanssa hänella on jonkinasteinen suhde ollut, ei kuitenkaan seksiä jostain kumman syystä - ei halun, vaan varmastikin ennemminkin uskalluksen puutteesta). Minusta on selvää (en kerro tässä miksi), että mieheni halusi vielä viimeisen (?) kerran tarkistaa, voisiko heidän jutustaan tulla mitään, ennen kuin halusi heittäytyä meidän suhteeseemme. Mieheni tietysti kieltää koko asian ja sanoo, että se juttu oli ohi jo monta vuotta sitten. Kuitenkin olen kuullut paljon tästä tytöstä (myös mm. niin, että mieheni on tuonut meidän keskusteluissamme vaivihkaa esille asioita, joista tämä tyttö piti ja joista itse pitää, ja jotka eivät ole minulle niin tärkeitä - siis niin että selvästi vertaa minua tähän tyttöön, vaikka ei sitä sanokaan). Tästä tytöstä on tullut minulle pakkomielle, ja olen mieheni kanssa asiasta puhunutkin, mutta hän tietysti rauhoittelee. Itse tiedän, ettei hän kerro asioita täysin rehellisesti, vaan yrittää säästellä minua - mikä onkin ihan ymmärrettävää.
Lisäksi mieheni on metroseksuaalisessa työssä, jossa on paljon sirkeitä tyttöjä. En halua ajatella kokoa asiaa, mutta joskus sekin iskeytyy mieleeni, etenkin kun hänen välillä on oltava töissä todella myöhään.
Asiaa pahentaa vielä se, etteivät välimme ole seksuaalisesti erityisen latautuneet. Tiedän mieheni rakastavan minua (ainakin vielä), mutta seksuaalisesti hän on melko laiska. Itse en ole aloitteita juuri tehnyt, koska edellisessä suhteessa ex-mieheni valitti omien halujensa katoavan, koska olin niin aktiivinen. Lisäksi olen lähes aina tullut ystävällisesti torjutuksi seksiä ehdotellessani, tai sitten mies on alkanut nauraa.
En tiedä, mitä tehdä. Välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi kaikkine epäilyksineni. En tiedä, miten asiaa voisi lähteä purkamaan. Pyrin koko ajan olemaan korrekti miestäni kohtaan, en millään tavoin estä häntä tekemästâ mitään, päinvastoin kannustan häntä käymään ulkon kavereidensa kanssa jne., mutta turhan usein vihjailen jotain esim. hänen puhuessaan työkavereistaan tai mainitsen joskus hänelle epäilyksistäni em. tytöstä tms.
Tiedän, että asia rasittaa häntä. Tiedän, etten voi vahtia, omistaa tai määräillä häntä, enkä halua(isi)kaan. Tiedän, että käytökseni vain pahentaa tilannetta ja että jollei muutosta tule, hän jonakin päivänä kyllästyy minuun ja joko jättää tai pettää tai molemmat. Mitä voin mielestänne tehdä? Olemme 3-kymppisiä.
Olen sairaalloisen mustasukkainen, tiedostan sen ja yritän tehdä kaikkeni, jotten sitä olisi ja jotten yrittäisi ja tahtoisi kontrolloida mieheni elämää. Jotenkin todella omituista, koska en todellakaan halua olla mustasukkainen ja inhoan sitä ominaisuutta sekä itsessäni että muissa. Kuitenkin se tunne nostaa päätään minussa koko ajan. Minua pelottaa vaan niin saatanasti että mieheni ei rakastakaan minua ja löytää jonkun uuden (tai vanhan) ihastuksen, joka vie hänet mennessään.
Olen ollut tässä suhteessa yli vuoden ja olen täydellisen rakastunut mieheeni. Aiemmissa suhteissani olen ollut lähinnä vain ihastunut, eli ikäänkuin niskan päällä emotionaalisesti: vaikka toinen olisikin pettänyt tms., se ei olisi sattunut minuun niin paljon. Nyt tuntuu siltä, että jos jotakin tapahtuisi, se murskaisi minut - vaikka hyvin tiedän, että selviäisin tietysti erostakin.
Tämä mustasukkaisuus häviää välillä ja tulee sitten taas takaisin pakkomielteenomaisina ajatuksina ja kuvitelmina, analysoin kaikkia mieheni sanomisia ja löydän kaikenlaista pelottavaa. En ymmärrä, miten pääsen tästä eroon.
Tilannetta hankaloittaa se, että tutustuttuamme mieheni ensin ihastui minuun, mutta otti sitten etäisyyttä. Sen jälkeen minä pisti välit kokonaan poikki, ja vasta vuotta myöhemmin juttumme alkoi todella. Tiedän, että tuon vuoden aikana mieheni tapasi muutaman kerran monivuotisen ihastuksensa (jonka kanssa hänella on jonkinasteinen suhde ollut, ei kuitenkaan seksiä jostain kumman syystä - ei halun, vaan varmastikin ennemminkin uskalluksen puutteesta). Minusta on selvää (en kerro tässä miksi), että mieheni halusi vielä viimeisen (?) kerran tarkistaa, voisiko heidän jutustaan tulla mitään, ennen kuin halusi heittäytyä meidän suhteeseemme. Mieheni tietysti kieltää koko asian ja sanoo, että se juttu oli ohi jo monta vuotta sitten. Kuitenkin olen kuullut paljon tästä tytöstä (myös mm. niin, että mieheni on tuonut meidän keskusteluissamme vaivihkaa esille asioita, joista tämä tyttö piti ja joista itse pitää, ja jotka eivät ole minulle niin tärkeitä - siis niin että selvästi vertaa minua tähän tyttöön, vaikka ei sitä sanokaan). Tästä tytöstä on tullut minulle pakkomielle, ja olen mieheni kanssa asiasta puhunutkin, mutta hän tietysti rauhoittelee. Itse tiedän, ettei hän kerro asioita täysin rehellisesti, vaan yrittää säästellä minua - mikä onkin ihan ymmärrettävää.
Lisäksi mieheni on metroseksuaalisessa työssä, jossa on paljon sirkeitä tyttöjä. En halua ajatella kokoa asiaa, mutta joskus sekin iskeytyy mieleeni, etenkin kun hänen välillä on oltava töissä todella myöhään.
Asiaa pahentaa vielä se, etteivät välimme ole seksuaalisesti erityisen latautuneet. Tiedän mieheni rakastavan minua (ainakin vielä), mutta seksuaalisesti hän on melko laiska. Itse en ole aloitteita juuri tehnyt, koska edellisessä suhteessa ex-mieheni valitti omien halujensa katoavan, koska olin niin aktiivinen. Lisäksi olen lähes aina tullut ystävällisesti torjutuksi seksiä ehdotellessani, tai sitten mies on alkanut nauraa.
En tiedä, mitä tehdä. Välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi kaikkine epäilyksineni. En tiedä, miten asiaa voisi lähteä purkamaan. Pyrin koko ajan olemaan korrekti miestäni kohtaan, en millään tavoin estä häntä tekemästâ mitään, päinvastoin kannustan häntä käymään ulkon kavereidensa kanssa jne., mutta turhan usein vihjailen jotain esim. hänen puhuessaan työkavereistaan tai mainitsen joskus hänelle epäilyksistäni em. tytöstä tms.
Tiedän, että asia rasittaa häntä. Tiedän, etten voi vahtia, omistaa tai määräillä häntä, enkä halua(isi)kaan. Tiedän, että käytökseni vain pahentaa tilannetta ja että jollei muutosta tule, hän jonakin päivänä kyllästyy minuun ja joko jättää tai pettää tai molemmat. Mitä voin mielestänne tehdä? Olemme 3-kymppisiä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen itsekin mustasukkainen ja omistushaluinen nainen, mieheni on vapaamielisempi asian suhteen. Olemme olleet yhdessä vasta n. 7 kk, mutta suhteen alussa asia vaivasi minua ihan liikaa ja sen teki pahemmaksi vielä se, että mies oli kiinnostunut selvästi muista naisista. Mutta silti jatkoin juttua, koska itse välitin hänestä niin paljon. Ja välitän edelleen. Nyttemmin olenkin muuttanut omaa ajatusmaailmaani melkoisen paljon aiemmasta; koska ketäänhän ei voi vahtia eikä omistaa, en siis vahdi enkä halua liikaa omistaa (no, ehkä vielä vähän siltikin.. ;) miestäni vaan sallin hänelle tietyn "vapauden" pettää tai jättää vaikka minut, jos en riitä hänelle. Mies on kuitenkin niin ihana ihminen muuten. Tietysti elän siinä toivossa, että hän haluais olla kanssani yksiavioisesti ja ero olisi todella raskas ajatus, koska mulla on tunteita häntä kohtaan niin paljon, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Jos jatkuvasti ajattelisin mahdollisia pettämisiään tms. niin tulisin itsekin varmaan hulluksi. Ja on mulla sekin ajatus ollut mielessäni, että jos mies todella tekee sen, eli pettää tai jättää, varmasti arvostukseni laskisi häntä kohtaan koska ajattelisin ettei hän ole kuitenkaan osannut arvostaa minua ja hyviä puoliani kokonaisuutena. Tällainen "tapa" on tietysti mahdollista ehkä vain, jos todella rakastaa toista.. aiemmissa suhteissani en olisi moista tosiaankaan suvainnut. Toivottavasti tästä oli jotain apua sulle :). Tsemppiä!
Kiitos vastauksestasi.
Haluan painottaa, että olen mustasukkainen, mutten varsinaisesti omistushaluinen. Minulla vain on vaikeuksia luottaa mieheeni ja itseenikin.
Tiedostan noi sanomasi asiat ihan hyvin ja olen tietysti samaa mieltä. En pyri vahtimaan tai omistamaan miestäni, pyrin päinvastoin olemaan vahtimatta ja haluamatta omistaa häntä, koska tahdon luottaa häneen ja koska tiedän, että objektiivisesti mukkasukkaisuuteni on paitsi täysin aiheetonta myös ihan turhaa. Käytökseni saan siis rauhoitettua melko normaalille tasolle, mutta ajatukset eivät mene pois, ja kyllähän nekin jollakin tapaa vuotavat ulos. En ole enää niin kivaa seuraa kuin joskus.
Eipä niistä ajatuksista pääse eroonkaan niin helposti, se on totta. On mullakin vaikeuksia luottaa ihmisiin, joten ymmärrän mitä ajat takaa. Ja se heijastuu käytökseenkin sitten. Toivottavasti aika silti auttaa ja rauhoittaa ne ajatukset hyvälle mallille..
Moi!
En ole itse mustasukkainen, mutta minussakin kai jotain muuta vastaavanlaista "vikaa" on :)
Itse uskon että aika pitkälle käyttäytymismallit sekä päänsisäiset "pelot" johtavat matkansa lapsuudesta sekä varhaisnuoruuden kokemuksista.
Ehkä voisit yrittää pohtia syitä miksi et osaa luottaa ihmiseen.Onko sinulla huonoja kokemuksia ihmissuhteissa esim. vanhempiin tai muihin merkittäviin läheisiin lapsena jne.
Ja miettiä myös mitä oikeasti petetyksi tulemisessa pelkäät. Hylätyksi tulemista? Naurunalaiseksi tulemista? Tunteiden loukkaamista? jne. Ja sitten miettiä mitä sitten tapahtuisi jos näin kävisi jne. Pureskella hieman asiaa. Miettiä sitä pientä lasta sisälläsi ja kuunnella sen ääntä, mitä se kertoo pelkäävänsä.
Jos löytäisit nimittäin jotain "järkevää" syytä käyttäytymisellesi (tai tässä tapauksessa ehkä vain ajatuksillesi), voisi sinun olla helpompi jäsentää asiaa ja näin tulla paremmin sinuiksi sen kanssa. Ja mahdollisesti jopa päästä siitä pikkuhiljaa eroonkin.
Kuulostaa tekopyhältä ;) mutta voisin luulla että ainakin helpottaisi oloasi ja oravanpyörääsi jota kuljet nuiden ajatustesi sekä ajatustesi ajatuksistasi kanssa =)
Kiitos viestistäsi. Olen ihan tietoinen siitä, että projisoin selkeästi jotain lapsuusjuttuja suhteeseeni ja ihmissuhteisiini yleensä. Sen tietäminen ei kuitenkaan auta, koska vaivani on täysin irrationaalinen enkä siis osaa muuttaa sitä pelkällä logiikalla.
Nuo kysymykset, joita ehdotit mietittäviksi, olivat tosi hyviä. Loistava kysymys on, että mitä oikein pelkään. Olen näin aikuisen näkokulmasta yrittänyt vakuutella itselleni, ettei mitään hâtää ole, koska kuitenkin selviän kaikesta, mitä elämä tielleni tuo, mutta tteitysti asiaa pitää miettiä ihan eri tavalla. Lapsi kai minussa tosiaan pelkää.
mustasukkaisuudesta irti. Itselläni oli seurustelumme alkuvaiheessa sama ongelma. Olin niin mustasukkainen, että ei voitu missään liikkua ilman, että musta tuntui, että kaikki naiset ovat mieheni entisiä tai tulevia jne. En tiedä mitä tapahtui, mutta kun menimme kihloihin ja muutimme yhteen, silmitön mustasukkaisuuteni hävisi johonkin. Olen tietenkin vieläkin mustasukkainen mutta se pysyy normaalina. Koittaisit nyt vaan päästä siitä tunteesta eroon, miehesi tulee melko varmaan kyllästymään epäilyihisi ja menetät hänet. Ei sitä ole kiva olla turhien epäilyksien alla, siinä tulee tunne, että kun mua jo epäillään kumminkin niin petetään sitten. Toivottavasti joku täällä osaa auttaa sua.
"Ihanaa", että on kohtalotoveri. Olen ihan samanlainen ja pikkuhiljaa minun mustasukkaisuuteni pilaa suhdettamme! Miten voin muuttua???