tuskinpa ketään mun tarina

täytyy hakea ammattiapua. Kannat nyt murheesi yksin ja et jaksa sitä nyt omin voimin. Ole rohkea ja hae apua.

Elämä vaan menee joskus ihan täys poskelleen, niin
on minullekin käynyt pari kertaa, ja juuri nyt menee
kaikki pieleen,mut periksi ei kannata antaa,olen
onnellinen että jaksoin kuitenkin nuorempana
jatkaa elämää,silloin osaa arvostaa elämää
kun se taas aikanaan näköjään kuitenkin alkaa
sujumaan, että eiköhän kumpikin tsempata, minäkin
olen aika yksin nyt juuri, mutta olen jo oppinut asiat muuttuu aikanaan,kunhan jaksaa.Toivon että tästä oli lohtua sinulle
kun menet nukkumaan. joo minäkin itken vähän toisinaan,
mutta uskon että taas aika korjaa surun pois.

Minä olen ikäni ollut kaveripiirien outolintu. Ala-aste, yläaste ja lukio.. Mua on nälvineet jopa omat ystävät ja se on tehnyt jälkeään pieneen ihmiseen. Olen tällä hetkellä melko heikko aikuinen koska olin pääasiassa koulukiusattu. henkisesti.

Köyhät perheolot takasi että minusta tuli täysin itseen luottamaton nuori, jolla ei ollut "hienoja vaatteita=cooleja kavereita" eikä mitään millä olisin itseäni päivästä päivään kantanut. Pärjäsin koulussa surkeasti. Inhosin kaikkea ja etenkin perheyrityksessä isäni teettämää "pakkotyötä". Ei jäänyt aikaa kavereille, tosin aika vähän niitä olikin. Pakkotyö meni jopa koulumenestyksen kustannuksella. Vanhemmilta sain vain haukkuja ja minua lyötiin lyttyyn jopa kotona. Olin "surkimus". Niin oli ikäiseni sisaruksetkin.

Lukion jälkeen muutin opiskelujen ja töiden takia usein, tosin omastakin tahdosta kun halusin kokea ja nähdä maailmaa. Se verotti minulta hyvät kaverit koska olin aina jossain muualla kuin yhdessä paikassa. Ystävät on kuka missäkin maailmalla nyt. Niitä on tasan 2 jotka muistavat ainakin ystävänpäivänä. ei ehditä koskaan nähdä kun kaikilla on kuitenkin "omakin elämä".

Perheemme äiti kuoli syöpään vuosi sitten ja surulinen tapahtuma jätti pieniä sisaruksia meidän jo täysi-ikäisten sisarusten vastuulle. Faija on aina töissä. töissätöissätöissä. Ainahan se on ollut, joten se ei ole uutta. Kuitenkin jossain olemassa. Mutta ei sitä hirveästi lasketa. Elämän on jatkuttava.

Vuosi sitten kun äitini kuoli, samaan aikaan minun mieheni jätti minut entisen tyttöystävänsä takia. 4 vuoden seurustelun jälkeen. Sain myös samaan aikaan työpaikaltani potkut syystä jota en tänäpäivänäkään vielä tiedä. (Tapaus menisi käräjille vaan en jaksa nyt kaikesta taistella) Meni vuosi sitten kaikki niin huonosti ettei voinut koskaan edes kuvitella.

Nyt annan sulle elämän ohjeen. ÄLÄ LANNISTU äläkä varsinkaan alistu sille että elämä potkii! Vannon että kipu kasvattaa ja susta tulee entistä vahvempi ja hienompi ihminen vaikka nyt tuntuu kipeältä.

Itse olin vuosi sitten ihan psykoterapiakunnossa. Halusin sinne ihan itse kun tuntui että ei tosiaankaan jaksa elää. Vihasin ihan kaikkea. eikä oikein missään näkynyt valoa johon suuntaan olisin elämääni voinut kohdistaa.

Jouduin terapiajonoon enkä siis saanut terapiaa heti. En päässyt heti puhumaan kenellekään miltä minusta tuntui kun kaikki meni kerralla ja oikeastaan koko elämä oli ollut yhtä taistelua joka asiassa. Tilanne tuntui ylipääsemättömältä. En muuten ole terapiaan päässyt vielääkään enkä enää menekään jos pääsen.

Mitä sitten tein? Tässä nimittäin nyt sulle kirjoitan.

Päätin vain eräänä hankalana aamuna, että elämä on kovaa, mutta minua se ei enää muserra. Elämä on epäreilua ja toisinaan kovistellaan meitä "heikkoja" ihmisiä oikein tosissaan. Tuntuu ettei tällaista yksi ihminen voi ansaita edes. Liikaa yksille harteille.

Vuosi on kulunut ja olen elämäni voimissani. Mies joka minut jätti saikin mennä. Ymmärsin että ehkä kuitenkin parempi minulle sillä löydän varmasti paremman, sen ihmisen jonka kanssa voin kohdata vastoinkäymisetkin yhdessä ja se kestää sen minun kanssani. Kaikki muukin menneisyys sai jäädä, vaikka sydän ja sielu on ruvella koulukisuaamisajoista asti ja siitä että vanhemmat tekivät nuoruudestani hankalaa ja kasvustani kivualiasta, ei tulevaisuuteni jatku enää samaa rataa. En suostu siihen. Mua saa vihata ihan rauhassa kuka haluaa mutta ei minunkaan tarvitse heistä sitten pitää. Etsin niin kauan sellaisia ihmisiä joista pidän ja jotka pitävät minusta, että löydän. Ja olen löytänyt.

Olet nuori ihminen ja sulla on vielä elämä edessä.
Jokainen kohtaa eteen kannetut haasteet omalla tavallaan. Moni on minulle sanonut äitini kuoleman jälkeen että olen varsin kylmä ihminen kun saatoin jatkaa elämääni porskuttaen vähän väkipakolla ja teennäinen hymy naamalla että jaksoin edes jotenkin jatkaa eteenpäin. Ei se tarkoita että olisin tunteeton. Se vain oli minun karu tapa jatkaa elämää kaiken kurjan sattumuksen jälkeen.

Minä vain päätin että päivä kerrallaan. Pienistä asioista ilo irti. Kavereita mulla edelleen on tosi vähän. Aikani kuluu "kotiporukoiden" kanssa kun pitää edelleen katsoa alaikäisten sisarusten perään että pärjäävät. Heille äidin poismeno oli toki kaikista kovin juttu. Olen opettanut heitä olemaan vahva ja ovat sitä olleet. Uskomattoman sopeutumiskykyisiä. Se on lasten onni omata sellainen ominaisuus. Me nuoret aikuiset olemme siinä jo huonompia..

Ota elämä vastaan kantoi se eteen mitä tahansa. Nyt vuoden jälkeen sanon että sitkeä jatkaminen on sen arvoista! Ei tilanne elämässäni ole niin järin muuttunut vuodessa. Töitä olen saanut. Koulut on käyty. Kaikki on mennyt ihan ok vaikka ei mitenkään loistokkaasti. Tarpeeksi pohjalla kun käy niin ei sieltä oli kuin yksi suunta ja se on ylöspäin. Usko mua!

Asiat pitää vain kääntää niin, että niihin voi sopeutua. Itse käänsin yksinäisyyttä voimavaraksi. Ammensin itsekseen touhuilusta voimavaroja muuhun elämään ja ajaksi jota annoin kotoperheelleni. Saatoin käyttää "yksinäistä" aikaa ajatellakseni asioita uudelleen ja haaveillakseni tulevasta. Suunnitellakseni itselleni tiettyjä päämääriä joita haluan elämässäni saavuttaa. Pohdin paljon asioita mitä itse omalta elämältäni haluan. Nyt toteutan niitä ja olen saanutkin selkeän suunnan elämälleni.

Uusia ihmisiä tavatessa olen ollut hämmästynyt kun he ihastelevat sitä miten sujut olen itseni kanssa. Tiedän mitä haluan ja miten sopeudun siihen että kaikki ei aina mene käsikirjoituksen mukaan. Olen vain heille todennut että elämä se on ollut joka on kouluttanut uusiin ajattelutapohin. On ollut "pikkupakko".

Ota reilusti vain aikaa itsellesikin. Pian huomaat että ehkä osaat antaa kanssaihmisillesikin enemmän. Ei tauko poikaystävänkään kanssa ole välttämättä huono asia, vaan voi olla jopa hedelmällinen. Kumpikin voi hetken miettiä mitä toisesta haluaa ja jää kaipaamaan.. mitä haluat saada enemmän ja mitä antaa itsestäsi. Ehkä poikaystäväsikin on niin fiksu että pitää sen taukona ja lupaa pohtia tilannetta hetken kuluttua uudelleen. Jos ei, onko hän sinun arvoisesi?

Miksi murehtisit asioita jotka vain tapahtuvat ja joille et voi mitään vaikka haluaisit. Voihan niitä surra ja murehtia mutta ei niihin voi jäädä asumaan. Se syö ihmistä ihan suotta. Älä sääli itseäsi tai surkuttele "pienuuttasi tai heikkouttasi". Me kaikki olemme joskus "pieniä ja heikkoja", mutta se kasvattaa meistä myös toisinaan isoja ja vahvoja. Sen jälkeen tiedämme mitä olemme.

Nuori ihminen, tulet kokemaan vielä niin paljon elämässäsi että pää pystyyn nyt vain. Ihan varmasti sinunkin elämässäsi tulee vielä niitä hetkiä kun toivot jonkin hetken kestävän pidempään ja olet vähintään pieniä hetkiä onnellinen. Iso onnellisuus tuntuu tulevan pienistä asioista. Mulle niitä on olleet jopa ne pienet hetket kun perheenä on opittu tulemaan toimeen ilman äitiä. Vaikka äitiä ikävä onkin.

Ymmärrän olla onnessani kun saan tilaa ajatella asioita itsekseni ja miettiä elämäni suuntaa. En koe vähää kaverimäärää ongelmaksi vaan nekin vähät on minulle sitäkin tärkeämpiä. Laatu korvaa määrän! Pitää vaan osata antaa samassa suhteessa kun ottaa. Ja oikeat ystävät on ne jotka jää kun on vaikeaa. Älä anna kenenkään käyttää tämän hetkistä heikkoa tilaasi hyväksi ja lyödä sinua lyttyyn entisestään. Viis veisaa sellaisesta ihmisestä. Niin minä tein, olin itse itseni tukija siitäkin edestä sitten ja päätin jatkaa entistä lujemmin.

tulipa pitkästi..toivottavasti edes vähän sain kannustettua sua parempaan huomiseen ;)