miten olette ratkaiseet monikulttuurisessa suhteessa uskontojen erilaiset kuilut ja näkemykset? Oletteko edelleen oman uskontokuntanne jäseniä, vai oletteko vaihtaneet puolisonne uskontokuntaan? Kummat vaihtavat enemmän miehet vai naiset? Miten olette noihin uskontoon pohjautuviin tapoihin suhtautuneet?
Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä kovasti eri uskontokuntien yhdessäolo, sillä olen tapaillut miestä, joka kuuluu vahvasti toiseen kirkkokuntaan (kristittyyn tosin). Itse olen perusluterilainen.
Asia pohdituttaa paljon. Lähinnä sen vuoksi, että se tulen olemaan minä, joka joutuu sopeutumaan uuteen tilanteeseen, vaikka mieheni onkin avarakatseinen ja suvaitsevainen (tärkeä piirre)
Kaikenlaiset tarinat olisivat tervetulleita. Siis minkälaista osaa uskonto näyttelee parisuhteissanne. Etenkin positiivisia tarinoita kaivataan.
Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä kovasti eri uskontokuntien yhdessäolo, sillä olen tapaillut miestä, joka kuuluu vahvasti toiseen kirkkokuntaan (kristittyyn tosin). Itse olen perusluterilainen.
Asia pohdituttaa paljon. Lähinnä sen vuoksi, että se tulen olemaan minä, joka joutuu sopeutumaan uuteen tilanteeseen, vaikka mieheni onkin avarakatseinen ja suvaitsevainen (tärkeä piirre)
Kaikenlaiset tarinat olisivat tervetulleita. Siis minkälaista osaa uskonto näyttelee parisuhteissanne. Etenkin positiivisia tarinoita kaivataan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mä en ikinä vaihtais uskontoo sen takii et mihin mun mies uskoo tai ei usko...ihan pimeetä hommaa!
Ja ei meil oo ikinä ollu mitään kuiluja...hän uskoo mihin hän haluu ja mä mihin mä haluun...ei tarvii tehä niiin isoo asiaa aina kaikesta. huhu...
Ei ole helpoin juttu. Usko on niin henkilökohtainen asia,että täytyy olla tosi varovainen.
Meillä käydään aika-ajoin kiivaitakin keskusteluja asiasta.
Luullakseni toisen täytyy olla ,se enemmän joustava. Me yritämme elää, niin että se on kummannkin oma asia miten uskoo,mutta tunne syistä se koskee toiseen. Tarkoitan on "huolissaan puolisonsa taivaspaikasta".(En osaa paremmin ilmaista itseäni nyt)
Oma lukunsa on se että, kun toinen ei kuulu kristilliseen uskontokuntaan ,ei kirkollista vihkimistä saa. Siunauksen kaiketi saa ev.lut kirkoltakin.
Mutta jos avioliitossa on yhteinen tekijä usko Jumalaan, niin se kannatelee liittoa. Vaikka sävy ero uskossa olisikin.
Vaimoni on ortodoksi ja hän on tuorehko oleskelulupalainen Venäjältä. Minä olen tapauskovainen luterilainen. Sitä olen ollut aina.
Vaimolleni uskonto on vakavampi juttu. Hän käy säännöllisesti kirkossa. Hyväksymme molempien omanlaiset suhtautumiset uskontoon ja jumalaan. Olemme mielestäni myös samoilla linjoilla teoreettisessa keskustelussa uskonnon yleisestä merkityksestä molempien edustamille kansallisuuksille.
Ortodoksisuus ja kirkossa käynti tekee hyvää vaimolleni. Hän saa siitä selvästikin jotain rauhoitusta ololleen oudossa maassa. Toisaalta kirkossa hän tapaa myös maanmiehiään ja -naisiaan, joka mielestäni on erittäin tärkeää. Perheeseemme kuuluu vaimoni edellisessä suhteessa syntynyt lapsi, jolle venäläisten juurien säilyminen kirkossa käymisellä toivottavasti myös varmistuu.
Asuntomme siunaaminen suitsuttamalla suhteen alussa ja toisaalta käsitys siitä, että seinissä sinänsä olisi jotain energiaa (pahaa?), jonka siunaamalla voi muuntaa hyväksi tai puhdistaa, oli minulle uutta. Se myös herätti mielenkiintoista keskustelua välillämme, kun ajattelemme "elämän energiasta" ja henkisyydestä eri tavoin.
Molemmilla kuitenkin on pyrkimys ymmärtää toisenlaista ajattelua, ja siksi toisenlaisuus on kiinnostavaa ja muutaman kerran sivusta jumalanpalvelusta seuranneena voin todeta, että ortodoksisuudessa on paljon kaunista rituaalisuutta.
Vaimolla on yksi kaveri, joka on innokas buddhalaisuuden harjoittaja. Hän yritti houkultella minutkin uskonnolliseen kokoukseen ja kertoi suomalaisen miehensäkin käyvän. Minä kysyin häneltä, että eikö uskonto ole uskon asia? Miten minä voisin vain päättää alkaa uskomaan johonkin? Tai mitä merkitystä uskonnon harjoittamisella on ilman uskoa? Nainen ymmärsi yskän.
Samalla periaatteella meidän suhteessamme uskonto ei näyttele minkäänlaista osaa. En ole muutoinkaan kuullut, että uskonasioiden korostaminen olisi koskaan tuonut mitään hyvää monikulttuuriseen suhteeseen. Päinvastoin.
Uskonnosta tulee helposti kulttuurin ja käytöksen käsikassara, jolla yritetään muokata puolisoa oman mielen mukaiseksi. Mitä kunnioitusta se sellainen on?
Edustamme miehen kanssa erilaisia elämänkatsomuksellisia suuntia: mies on kristitty ja minä harjoitan buddhalaisuutta. Seurusteluaikoina asiasta keskusteltiin ja tulimme siihen tulokseen, että voimme elää ja suvaita toistemme erilaisia näkemyksiä ilman ongelmia. Välillä tietysti vieläkin tulee puolin ja toisin ihmeteltyä asioita: mies ihmettelee sitä, etten usko minkäänlaisiin jumaliin ja minä ihmettelen sitä, että mies uskoo :)
Enemmän uskonto ja uskonnollisuuden ilmentymät alkavat kummitella, kun on lapsia. Lasten uskonnollinen kasvatus voi aiheuttaa katkeriakin riitoja, jos aiheesta ei keskustella ja sovita etukäteen. Me olemme päätyneet ratkaisuun, että molemmat kerromme elämänkatsomuksestamme, jos ja kun hän asiasta kiinnostuu, mutta tavoitteena on ennemminkin opettaa hänet ajattelemaan omilla aivoillaan, jotta hän joskus voi tehdä päätöksen elämänkatsomuksestaan (jos sellaista päätöstä nyt edes voi tehdä) ja tietysti muistakin asioista ihan omista lähtökohdistaan.
Keskustelu siis auttaa, niinkuin kaikissa muissakin asioissa. Ja se, että on itsekin selvillä siitä, mitä itse asiasta ajattelee ja millaisen tulevaisuuden haluaa. Itsetuntemus on siis eduksi.
Kannattaa myös muistaa, että ihmiset muuttuvat ja muuttavat mieltään, joskus hyvään ja joskus huonoon suuntaan. Sen takia keskusteluja erilaisista itselle tärkeistä asioista täytyy pitää vireillä jatkuvasti.
Eipä tuossa vielä ole ongelmia sinänsä.
Uskonto on muutenkin jäänyt taka-alalle. Mies saattaa ramadania viettää ja käydä moskeijassa.
Minunkin pitäisi paastota ja tavallaan haluaisin joskus käydä palveluksessa mutta ei vain tule mentyä... aikaa e ole oikein.
Pääsiäisjumalanpalveluksessa olin serkunkanssa taannoin mutta tuli pahaolo suitsukkseista ja piti lähteä pois...
Ikonit on kotiseinällä ja ikonustaasissa. Miehen uskonnosta ei ole muia tunnuksia kuin komerossa lähes käyttämätön rukousmatto ja niitä rukoushattuja, niitä on sitten joka lähtöön;D.
No, kohta on taas pääsiäinen, vaikka tietysti olen vain töissä, niin eipä tule vietettyä sitäkään. Joulukin meni hurahtaen, en kerinnyt kuin lahjat ostaa, mies teki torttuja.
En rupea kyllä vaihtamaan uskontoani kun ei siltä tunnu. Mies saa ennemmin vaihtaa omansa;D (eikös tuo ole sama onko sitä tapaortodoksi vai tapamuslimi kun kuitenkaan ei rukoile ja ole muuten uskonnollinen vaikka Jumalaan uskookin)
ollaan helluntailaisia.sinänsä minusta ei kannata takertua siihen mihin kristilliseen kirkkokuntaan kuulutaan.älä tee mitään raja-aitoja..olin ennen luterilainen,myöhemmin tulin uskoon vapaissa suunnissa.mieheni oli sikhi(intialainen uskonto)kun tapasimme.en vaihtanut uskontoani vaikka hän ehdotti sitä..myöhemmin hän murtui ja tuli kristityksi..nyt hän on saarnaaja..hassuinta kristityillä on tuomita muita kristittyjä kun jeesus on sama.on monta lammaslaumaa.jospa tutustuisit hänenkin seurakuntaan.luterilaisia aika vähän maailmassa.se on skandinaavis saksalainen hengellinen ilmentymä omine erikoisåpiirteineen.
Kiitos mielenkiintoisista vastauksista. Kenties paikallaan vielä vähän selventää omaa tilannettani..
Eli olen itse tapaluterilainen, jolle uskonto ei ole merkinnyt elämässä perinteisiä "merkkipaaluja" (kuten ripari, häät, joulu) enempää. Sanoisin niin, että olen todella raaka mitä tulee mielipiteeseen uskosta, sillä asia ei ole tuntunut koskaan ajankohtaisemmalta. Nyt olen siis miettinyt melko paljonkin.
Ehkä asiaan vaikuttaa elinympäristöni, jossa uskovat on tuomittu hihhuleiksi ja oman uskon tunnustaminen tätä kautta on vierasta. En osaa määritellä omaa uskoani, mutta tiedän että johonkin uskon.
Mieheni, jota tapailen siis työskentelee kirkon palveluksessa ja on mukana toiminassa laajasti ja siten myös lähimmät ihmiset hänen elämässään ovat siellä. Kirkon tavat tuntuvat vieraille omiin nähden ja ne heijastuvat tapoineen arkielämään ja siten siis minuunkin. En ajattele kuitenkaan negatiivisesti tästä kirkosta, monet tavat vain ovat niin erilaiset.
Koska suhde vielä melko alussa, pyörivät asiat paljon mielessä. Mitä tästä siis tulee. JOtakin ennenkokematonta on kuitenkin ilmassa ja olo levoton. Lisää viestejä olisi ehdottomasti mukava lukea ja saada sitä kautta vahvistusta, että homma voi onnistua ja tosiaan sitäkin, että mitä se vaatii.
Hmm, uskonto tullee myöhemmin tärkeämmäksi itse kullekin. Varsinkin siinä vaiheessa kun on tarkoitus saada jälkikasvua. Sinänsä teillä ei pitäisi olla mitään ongelmia, olipa mies ystäväsi uskonto, mitä kristinuskon lahkoa hyvänsä. Lapsi kastetaan ja muuta sellaista... kavatuksessa voi sitten olla jotain pieniä poikkeamia.
Esim. itse kävin eri uskonnontunneilla kuin muut (ortodoksisen uskonnontunnit järjestettiin, vaikka olinkin joinain vuosina ainoa ortodoksi luokallani, tämä onkn yksi syy miksi minun ja uskonnon opettajani suhde oli läheinen (vieläkin opettaja kysyy tutultani, että miten minulla menee ja voivottelee kun olen naimisissa vääräuskoisen kanssa;D).) Kirkkopäivinä kävin omassa kirkossani ja rippikoulu oli ortodoksisella rippileirillä.
Uskontokin voi olla iloinen asia kunhan ei tuputeta sitä heille, jotka eivät usko. (Tietääkseni hihhulin maineen saa jos alkaa toisia käännyttämään... eipä itsestänikään ole mukava keskustella henkeviä ihmisen kanssa, joka selvästi koittaa saada minua uskomaan muuta kuin itse uskon.
Kaverini käy jonkinlaista Raamattukurssia ja vaikka ei sinänsäkään ahdista heidän uskonto juttunsa enää, on ollut aikoja jolloin näin heidän saarnojensa takia painajaisia... sitten otin etäisyyttä uskontoon ja nyt on vaikeampi henkistyä ja ottaa Raamattu käteen kuin nuorempana. Kai sitä on kuitenkin agnostikko vaikka haluaisi uskoa, että on olemassa joku suurin.
Pakko vielä sanoa omasta uskonnostani että om täysin älytöntä ettei naispappeja hyväksytä (jos hyväksyttäisiin niin olisin varmaan jo lukemassa teologiaa;D). Muutenkin ortodoksisuus on enemmän patriarkaalinen, lisäksi miehet ja naiset ovat eripuolilla kirkossa. Rituaaleja on paljon, mikä tekeekin ortodoksien jumalanpalveluksista varsin kauniita katsella. Jo papin puku itsessään on näkemisen arvoinen.
naispappeudesta vielä, tätini on naispappi ja mielestäni hoitaa hommansa siinä missä miespappikin. Minun pitäisi siis ruveta luterilaiseksi, että saisin hoitaa papin virkaa mutta luterilaisten palveluksissa ei ole resitatiivi laulantaa, joka on tavallaan koko palveluksen sydän, minun mielestäni (suitsukkeet saisi kyllä jättää pois;D).
meikäläinen luterilainen ja ukkokulta muslimi. Kumpikin tosiaan tapauskovaisia, eli ei sinänsä harjoiteta lähes lainkaan. Molemmat olemme kuitenkin hyvinkin kiinnostuneita elämänkatsomuksellisista asioista ja esim. toistemme uskontojen yhtäläisyyksista ja eroista. Paljon jutellaan ja kerrotaan toisillemme saagoja, aiomme yhdessä vierailla lähitulevaisuudessa molempien kirkoissa jne.. Molempien uskontojen juhlapyhiä muistetaan ja kunnioitetaan....näin meillä.