Heip
Ajattelinpa kirjottaa mun avoliitosta, jota on kestänyt nelisen vuotta, ja kaksi lasta kuuluu perheeseen.
Silloin kun rakastuttiin, niin olin tosi rento ja mies piti siitä kovasti.. no lasten myötä vähän olen kiristynyt, nimittäin miehelle, en muille. Huumorintajuni on ihan hullu, kun puhun kavereitten kanssa tms. Mutta kun miehen kanssa ollaan kahden niin sorrun kamalan usein kiukutteluun ja napinaan.. On monesti syytäkin, mutta aika usein ihan tyhjästä ja turhasta.
Ja nyt kun tarkemin ajattelee niin olen tyly miehelle liian usein, mutta muuten ja muille oma rento itseni. Naamani on nurinpäin melkein kokoajan, paitsi silloin kun haluan jotain.
Rakastan miestä, ja olen kovin mustasukkainen ja omistava, mutta en siinä määrin mitä alkuaikoina.
Kiukuttelen mutten halua miehen lähtevän pois... ja sitten kun se lähtee niin menen ihan paniikkiin, kun luulen että jotain kamalaa tapahtuu...ja koskaan ei ole tapahtunut.
Mies on minua reilusti vanhempi, ja etenkin alussa kohteli minua todella todella todella hyvin.. Mutta nyttemmin olen huomannut, että häntä ei enää kiinnosta olla minulle hyvä kun itse olen kokoajan niin tyytymätön.
Itseäni on alkanut tämä ilmapiiri ärsyttää, ja siihen haluaisinkin muutosta, mutta ei ole helppo itseäänkään yhtäkkiä muuttaa kivaksi, kun niin kauan on esittänyt, jostain syystä, paskaa. Ja mieskin siis muuttunut ihanasta välinpitämättömäksi ja kylmäksi, enkä ihmettele..
Tila ei siis tietenkään ole ihan jatkuva, vaan usein on seksiä ja joskus myös naurua, mutta joku kiristää.... ja nyt jo molempia, eikä enää vain minua.
Tilanne on piinallinen, mutta ero ei ole kummankaan oikea halu, ja se on 100 varma.
Kiukutteleeko muutkin vaikka rakastaa?
Ajattelinpa kirjottaa mun avoliitosta, jota on kestänyt nelisen vuotta, ja kaksi lasta kuuluu perheeseen.
Silloin kun rakastuttiin, niin olin tosi rento ja mies piti siitä kovasti.. no lasten myötä vähän olen kiristynyt, nimittäin miehelle, en muille. Huumorintajuni on ihan hullu, kun puhun kavereitten kanssa tms. Mutta kun miehen kanssa ollaan kahden niin sorrun kamalan usein kiukutteluun ja napinaan.. On monesti syytäkin, mutta aika usein ihan tyhjästä ja turhasta.
Ja nyt kun tarkemin ajattelee niin olen tyly miehelle liian usein, mutta muuten ja muille oma rento itseni. Naamani on nurinpäin melkein kokoajan, paitsi silloin kun haluan jotain.
Rakastan miestä, ja olen kovin mustasukkainen ja omistava, mutta en siinä määrin mitä alkuaikoina.
Kiukuttelen mutten halua miehen lähtevän pois... ja sitten kun se lähtee niin menen ihan paniikkiin, kun luulen että jotain kamalaa tapahtuu...ja koskaan ei ole tapahtunut.
Mies on minua reilusti vanhempi, ja etenkin alussa kohteli minua todella todella todella hyvin.. Mutta nyttemmin olen huomannut, että häntä ei enää kiinnosta olla minulle hyvä kun itse olen kokoajan niin tyytymätön.
Itseäni on alkanut tämä ilmapiiri ärsyttää, ja siihen haluaisinkin muutosta, mutta ei ole helppo itseäänkään yhtäkkiä muuttaa kivaksi, kun niin kauan on esittänyt, jostain syystä, paskaa. Ja mieskin siis muuttunut ihanasta välinpitämättömäksi ja kylmäksi, enkä ihmettele..
Tila ei siis tietenkään ole ihan jatkuva, vaan usein on seksiä ja joskus myös naurua, mutta joku kiristää.... ja nyt jo molempia, eikä enää vain minua.
Tilanne on piinallinen, mutta ero ei ole kummankaan oikea halu, ja se on 100 varma.
Kiukutteleeko muutkin vaikka rakastaa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mene itseesi! Ei tuollaista "positiivisen energian säännöstelijää" ja perus-KITISIJÄÄ ja -NARISIJAA tosiaan kukaan selväjärkinen jaksa katsella/kuunnella!!!
Joo, joo tajuan ton kyllä, mutta kuten sanottu niin itsensä muuttaminen ei ole helppoa..mieheni tosennäköisesti pitäisi käytöstäni teeskentelynä, jos yhtäkkiä olisinkin taas tosi kiva, eikä se edes onnistuisi.
Enkä tiedä miksi käyttäydyn noin.. Rakastan miestä, mutta samalla inhoan tosi paljon.. ja moni asia ärsyttää..
Eka askel on jo otettu, kun tunnustat tosiasiat. Nyt pitäisi selvittää, mistä syystä olet niin usein naama nurinpäin.
Jos koette olevanne jumissa, kannattaisi mennä ammattiauttajalle, ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulla on varmasti nyt jokin jumitus vaan ajattelumaailmassasi. Sinun tavoin en ihmettele, että miehesi on reagoinut käytökseesi.
miten asioiden jutteleminen esim. perheasiainneuvottelukeskuksessa nostaa pintaan oivalluksia ja uusia näkökulmia, vaikka olisi kuinka asioita pohtinut itsekseen tai juttellut ystävien /puolison kanssa.
Eli kannatan ajan varaamista perheasiainneuvottelukeskuksesta.
Joo, kyllä tuollaista käyttäytymistä ilmenee - ainkain mulla ilmeni parikymmentä vuotta sitten. Siihen on omat kehityspsykologiset syynsä, varmasti näin sinunkin kohdallasi. Mutta ei hätää, elämä opettaa ja lisäksi apua saa terapaiasta ja ensi alkuu voit lukea tämän kirjan:
"Laurie Ashner: Kun mikään ei riitä - ohjeita ikuisesti tyytymättömille"
Hei kiitos kovasti vastauksista. Ymmärrettävästi sain myös haukkuja, enkä ihmettele, kun oman juttuni luin.. Kuulostan kamalalta..
Mutta kun mielessä on jokin mennyt nuripäin, niin sitä tekee mitä ei huväksykkään.
Ja itsekin uskon, että pystyn muuttumaan, kun saa vaan pään järjestykseen. Olin nimittäin yhteen aikaan vielä pahempi, mutta erään "kriisin" jälkeen helpotti. Nyt taas lähtenyt käsistä...
Ulkopuolisesta voi olla apua, se tuntuu vaan isolta askeleelta, kun pidän itseäni kuitenkin hyvin järkevänä ihmisenä. Muuten.
Jos lapsillesi tapahtuisi jotain kamalaa, et enää kiukuttelisi koskaan. Samoin voisi käydä jo siinä tapauksessa, että miehesi jättäisi sinut.
Et selvästikään tiedä, mitä elämältäsi haluat. Olet siksi tyytymätön, ja siksi myös kiukuttelet.
Lähdepä sitten, kun lapsesi ovat vähän kasvaneet, johonkin kehitysmaahan vapaaehtoistyöhön katsomaan miten maailman köyhimmät ihmiset elävät.
Ovatko ne lapset kun ovat sinua noin muuttaneet?
Vai olisiko ongelma vain siinä että olet liian "tottunut" parisuhteeseesi?
Olen itse nimittäin huomannut, etten ole enää miehelleni sellainen kun olin silloin kun rakastuttiin. Kun ei asu toisen kanssa saman katon alla, on paljon helpompi osoittaa ne positiiviset puolensa. Sitten jos kiukuttaa, kiukuttelee yksin kotona.
Mutta kun asuu rakkaan kanssa saman katon alla, sitä tulee helposti näytettyä muille ne positiiviset puolensa ja rakkaalle ne vähemmän positiiviset. Tämä johtuu vain siitä, että ollaan koko ajan yhdessä. Silloin kun ei asuttu yhdessä, myös rakkaalle näytettiin ne parhaat puolet.
Voisiko jostakin tämmöisestä olla kyse?
Olen myös kiukuttelija ja mun kohdalla on kyse just siitä, että hän on ainoa ihminen, jonka seurassa uskallan olla oma itseni enkä toisaalta jaksa esittää iloista jos kiukuttaa.
Kyllä mieskin kiukuttelee välillä, mutta se on erilaista. Hän on vaimeampi kuin minä huonotuulisena.
Olemme jo oppineet vähän siitä milloin toinen on kiukkuinen ja miten itse kannattaa käyttäytyä silloin. Osaamme myös nauraa toistemme kiukuttelulle ja olla ottamatta henkilökohtaisesti.
Aina se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Välillä ihan hävettää miten sitä kehtaa kohdella kaikista rakkainta ihmistä niin rumasti. Olen puhunutkin asiasta miehelleni ja osaan pyytää anteeksi. Itseään on kuitenkin hirveän vaikea muuttaa varsinkin kun asiat ovat hyvin.