Mua on ihmettänyt näin jälkeen päin ajateltuna, että miksi ihmeessä toivoin joskus ala-aste ikäisenä omaa kuolemaani. En mielestäni silloin kärsinyt masennuksesta enkä mistään, mutta monesti muistan rukoilleeni ja toivoneeni, että saisin kuolla pois.
Onko muilla ollut lapsuudessa tälläisiä ajatuksia??
Toisaalta nykyäänkin minulla on halu monesti kuolla..en ole koskaan tänne maailmaan pyytänyt päästä..miksi siis joudun täällä iloitsemaan ja suremaan?!
Onko muilla ollut lapsuudessa tälläisiä ajatuksia??
Toisaalta nykyäänkin minulla on halu monesti kuolla..en ole koskaan tänne maailmaan pyytänyt päästä..miksi siis joudun täällä iloitsemaan ja suremaan?!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuohon on suhteellisen "helppo" vastata. Lapsilla on vielä enemmän "muistia Taivaasta" jäljellä kuin aikuisilla. (Taivas = se paikka, missä olimme ennen syntymäämme ja menemme sinne kuoltuamme)
Täten lapset kuolevatkin usein "hymy huulillaan", jos kuolevat, koska he tietävät, että mitään pelottavaa tai kauheaa ei ole odotettavissa, vain suuri RAKKAUS.
Tottakai tuonne "kotiin", eli suureen RAKKAUTEEN tuntee myös vastustamatonta vetoa ja kaipuuta, jos muistaa sen olemassaolon.
Kyllä siitä lapsen kuolemasta on RAKKAUS kaukana. Montako hymyilevää pientä vainajaa olet itse nähnyt? Kun noin kirjoitat.
En tarkoita asiaa noin kirjaimellisesti.
Itse vain meinasin kuolla vauvana "käsiin". Kaikki muut aikuiset olivat paniikissa ympärilläni ja pelkäsivät henkeni puolesta ja minä kuulemma vain "hymyilin kauniisti", vaikka olin siis niillä rajoilla, että jäänkö henkiin vai en.
Minun hymyni kuulemma rohkaisi aikuisia, vaikka olin itse se potentiaalisesti kuoleva osapuoli.
Olen itse myöhemmin miettinyt tuota maagista hymyäni ja tulin siihen tulokseen, mistä tuossa äsken kirjoitin.
Eli itse asiassa kyllä tarkoitankin asiaa kirjaimellisesti omalta kohdaltani...
Vauvan hymy on refleksinomaista..pienten vauvojen siis hymyillessä se ei tarkoita mtn ihmeempää..vain ilme.
Hymyilevätkö vauvat silloinkin, kun ne ripuloivat ja meinaavat kuolla nestehukkaan...?
Usein lapsi kokee, että vanhemmat eivät riittävästi huomioi häntä ja siitä ehkä alitajuinen ajattelu, että jos kuolisin, niin ehkä sitten...
Itse menetin sisarukseni 6 -vuotiaana ja silloin tuo kuolema kosketti minua niin läheltä. Jääden järkyttävänä ja raskaana muistona mieleeni lapsuudesta.
Minulla on ollut halu kuolla juuri tuommoisen ala-aste ikäisenä. Nykyäänkin ajoittai, en panisi pahakseni, vaikka kuolisi. Elämäni on kyllä ihan malliillaan (suurin piirtein) mutta silloin tällöin ;)
Muistan: kuinka silloin kun olin alle 2 isäni oli aina kännissä ja tiesin ain öisin kun hän tuli kotiin ja pelkäsin sitä hetkeä kun hän alkoi huutamaan minulle tyhjästä ja löi milloin vyöllä millon jollain mattopiiskalla, muistan ne useat iskut ja usein veitsen lennot, yms...
muistan kuinka ala-asteella toiset kiusasivat ja opettavat sanelivat että oma vika ku kiusataan, kuten myös vanhempani olivat sitä mieltä. muistan kuinka veljeni pakotti minut riisuuntumaan edessään kun olin kotona kahden hänen kanssa. sekä sen kun veljeni painoi kolme kertaa pääni veden alle yrittäen hukuttaa minut. ja muistan kun yläasteella minut melkein raiskattiin kahdesti jne... monta kertaa on mielessäni ollut ajatus siitä että kun löydän oikein syvän kaivon hyppään sinne, lisätäänpä vielä olevan ahdistuneisuushäiriö, nytkin kädet tärisee ja sydän hakkaa miljoonaa ku kirjoitan tästä... nyt en voisi kuvitella tekeväni itselleni mitää kun on kasvatettavana kohta kolme vuotias poika, mutta ajatuksissa on koko ajan kysymys: "mikä minut pitää täällä?" en jaksa elää... mut kysymykseni kääntyy aina siihen kelle lapsesi huutaisi "äiti, tule leikkimään kanssani", jos en oli tässä ja kuka sitten paijaisi poikaasi ja kelle hän sitten antaisi haleja ja suukkoja aamuin illoin ja joskus jopa tiheään otteeseen keskellä päivää jos et olisi olemassa... olen tosi väsynyt mutta onneksi kuulen päivittäin pojaltani "äiti, minä rakastan sinua" "äiti, kahto miä tein näin ison tornin" tai muuta vastaavaa ilosella ja mieltä piristävällä äänellä. ilman sitä olen todella yksinäinen ja ihan hirveän huonossa jamassa, mutta pienen piristysruiskeen saan poikani iloisesta ja hyvästä olosta vaik itselläni on nytkin aika hirvee olo, ni sitä kautta jaksaa vähä enempi huolehtia itestään ku on tuo pieni pakko et kykenee tosta muksusta huolehtii...
Muistuu lapsuudesta mieleen samanmoisia kokemuksia, tuntemuksia. Kuoleman kaipuuta. Itkua. Tahtoi vain pois. Tuntemukset alkoivat jo ennen koulu ikää ja ovat kulkeneet mukanani koko luoden raskaan varjon mieleni ympärille. Lähi kuukausina sen varjo on saanut yhä suuremman otteen elämästä. Haluasin.