Kuinkakohan moni avioeronsa vireille laittanut päätyy sittenkin takaisin yhteen?
Jos täällä on joitakin tällaista kokeneita, niin kertokaa kuinka löysitte taas yhteisen sävelen..
Olitteko oikeastikin päättäneet jo erota ja ehtineet molemmat jo asennoituakin siihen..`vai oliko se vaan esim. vihanpuuskassa tehty erehdys jota pian molemmat kaduitte?
Jos täällä on joitakin tällaista kokeneita, niin kertokaa kuinka löysitte taas yhteisen sävelen..
Olitteko oikeastikin päättäneet jo erota ja ehtineet molemmat jo asennoituakin siihen..`vai oliko se vaan esim. vihanpuuskassa tehty erehdys jota pian molemmat kaduitte?
Vastaukset 9
Vanhimmat
on turha palta takaisin. Suhde ei muutu miksikään.
Olen eronnut enkä ole koskaan katunut muuta kuin sitä etten tehnyt sitä aiemmin.
Miksi ihmeessä palata takaisin yhteen? Avioero on niin vakava asia, että sellaista päätöstä ei helpolla peru.
Miksi joku haluaisi takaisin ihmisen, joka leikkii niin vakavalla asialla? Ei ikinä!
Täysin mahdoton ajatus palata yhteen. Kun eroa on aikansa harkinnut ja askelen ottanut, ei ole ainutta syytä palata siihen mistä siirtyi pois.
Ei ollut vihan puuskassa erehdys ero, vaan vuosien kasvu prosessi jonka jälkeen ymmärsin että elämä on kertaluontoinen matka, eikä sitä saa tuhlata toisen luuturättinä olemiseen.
Ei kaduta, tutkin itseni ja liiton sekä toisen osapuolen niin tarkoin ettei mitään katumista, ei ainuttakaan ehkä jos.. mietintöä jäänyt.
Ei ole mitään mitä pitäisi tapahtua jotta palaisin yhteen, pitäisi olla eri ihminen, tuon ihmisen läheisyyteen/vaikutuspiiriin en enää koskaan palaa.
vasta 1v ja 2v, niin asuimme asumuserossa puolisen vuotta. Silloin ei tullutkaan lopullinen ero vaan päätimme jatkaa yhdessä, koska tuntui juurikin siltä, että vihastuksissaan, univelkaisena, rahavaikeuksissa ja kaikenlaisessa itsekkyydessä ja toisen huomioimattomuudessa tappelimme pikkuasioista, kun oltiin sitä ennen totuttu olemaan tosi helpolla, kun ei ollut vielä lapsia...
Meni 5 vuotta ja sitten lopullinen ero.
Ei olisi pitänyt olla yhdessä alunperinkään päivääkään, kun oltiin niin erilaisia. Tappelut kuuluu jokaiseen parisuhteeseen ja perhe-elämään sopeutumiseen, mutta erohalut ei.
Kun et ole sitoutunut ihmiseen, josta haluat päästä eroon -tai ainakin mietit sitä- niin usko sisäistä totuuttasi.
Rakkaus ei kestä siellä, missä sen ei ole tarkoitettukaan olevan tai sitä ei oikeasti ole. Joskus sitä sekottaa rakkauden johonkin ihastukseen tai haluun saada perhe ja talo jne yhteiskunnallinen status itselleen.
Jos et mieti, oletko yhdessä siksi, ettet keksi tilannetta, josta puolisosi ei tekisi elämisen arvoisen kokemuksen,
niin sitten olet pelkästään kulissin perään; mietit mitä kukakin ajattelee, miltä kenenkin silmissä näytät, kenties tykkäät vallan tunteesta, kun huomaat että pystyt pitämään puolison otteessasi ja hän tottelee sinua tai sitten tykkäät olla marttyyri (sopeutuja, ystävällinen luotettava ihminen) joka ajattelee, että elämä on otettava sellaisena kuin se eteen tulee.
Laita silmät kiinni, kuuntele sydäntäsi, rakastatko häntä? Entä onko hänen sanansa ja tekonsa sellaisia, että tunnet että hän rakastaa sinua?
Jos molempiin et voi vastata liikutuksen kyynelin KYLLÄ -ilman epäilyksen häivää,
niin joo, teillä on mahdollisuuksia.
Muuten ei ole.
Minusta on rikkomus itseä, toista ja Jumalaa kohtaan, olla suhteessa, joka ei hengellisesti ole oikea, vaan etsii raamejaan yleisestä käytännöstä.
koska lapset ja kaikki yhteistä joka tapauksessa, eikä kummatkaan löydetty "parempia". Mut ei olla vielä uudestaan menty naimisiin, en tiedä mennäänkö. Avioliitto ei ole mikään pyhä juttu nykypäivänä. Ihan sama onko avio- vai avopuoliso, kun samat asumisjärjestelyt, arjen pyöritys jne. on kuitenkin. Ja jos toisen kans oppii elämään, niin sama tekeekö sen sormus sormessa vai ilman.
luettavaa!
Ollaan yhdessä, kun ei parempaakaan keksitty.
Missä tunteet???
Arvomaailma?
Onni?
Lapset kyllä huomaavat sen tunteettomuuden, jota tuossa "perheessä" tulee esiintymään. Joutuvat 90% todennäköisyydellä yhteiskunnan hoidokeiksi, kun tulevat tunnevammasiksi persooniksi.
Huopaamalla ja soutamalla ei tule koskaan mitään, ollaan tai ei olla, sillä paras.
Kohta neljä vuotta siiten ollaan erilleen muutettu, muttei vieläkään erottu, odotan nyt esikoistamme, saas nähdä mitä sen syntymä tuo tullessaan, tuoko muutakin kuin tiiviitä vierailuja puolin ja toisin?
eli ihmettä.
Harva ihminen, joka ei toiseen halua millään tasolla sitoutua (ei asua yhdessä, ei avioitua, ei mitään muuta kuin tapailla ja laiminlyödä ehkäisyn) tekee ihmissuhdetaidetta muussa genressä kuin tragikomiikassa.
Romanttista tuo vakipano-suhde ei ainakaan ole. Eikä kestävää.
Niin paitsi jos ei tapahdu ihmetta, eli joko sinä itse tai sitten se toinen koe jotakin niin pysäyttävää elämässään, että koko luonne ja persoona muuttuu täysin muuksi kuin mitä nyt on.