Minulla on todella raivostuttava anoppi. Tulee hääräilemään meidän kotiin kuin omaansa. Siivoaa paikkoja ja tutkii kaappeja ja kyselee missä mikin tavara on, jonka hän on joskus vuonna -88 antanut rakkalle pojalleen. Kaikki tavarat, joita hän on joskus aikoinaan antanut pojalleen onkin yht´äkkiä vain lainassa...sen jälkeen kun minä ilmestyin kuvioihin (2 v.sitten) niin tavarat onkin vain lainatavaroita, ja anoppi saa yht´äkkiä päähänsä viedä jotain niistä kotiinsa. Verhot saattaa yllättäen lähteä ikkunasta ym.
Hän myös paapoo poikaansa kuin tämä ois ekaluokkalainen...ootko muistanut laittaa pitkät alushousut ja soittelee aina, ja muistuttaa mitä pitää päälle laittaa, kun ihmisten ilmoille menee.
Myös minun siivoustaidot, ruuanlaittotaidot ym.on anoppi asettanut kyseenalaisiksi. Kuitenkin minä oon yli nelikymmppinen, kahdesti eronnut ja kaksi perhettä ruokkinut, ja kukaan ei oo nälkään kuollut, eikä likaisuuteen. Mies on poikamiehenä elellyt, niin kuin arvata saattaa...
Hän myös paapoo poikaansa kuin tämä ois ekaluokkalainen...ootko muistanut laittaa pitkät alushousut ja soittelee aina, ja muistuttaa mitä pitää päälle laittaa, kun ihmisten ilmoille menee.
Myös minun siivoustaidot, ruuanlaittotaidot ym.on anoppi asettanut kyseenalaisiksi. Kuitenkin minä oon yli nelikymmppinen, kahdesti eronnut ja kaksi perhettä ruokkinut, ja kukaan ei oo nälkään kuollut, eikä likaisuuteen. Mies on poikamiehenä elellyt, niin kuin arvata saattaa...
Vastaukset 50
Vanhimmat
Lause: Minä olen yli nelikymppinen, kaksi kertaa eronnut. Tuossa tuli syykin selväksi.
Ei ole anopin asia luottaa tai olla luottamatta.
Kai hänen poikansa on täysi-ikäinen ja osaa itse asiansa hoitaa.
Mieskin on kyllä yli nelikymppinen. anoppi ei kyllä tiedä, että olen ollut kaksi kertaa naimisissa, eikä se tee minusta huonoa ihmistä eikä epäkelpoa miniää, jos kaksi eroa on takana. Ei oo minun vika ne erot, sen voin sanoa..tai siis vika on siinä, kun otin luonnevikaisia miehiä.
Anoppi kuulema tykkää minusta, vaikka outo onkin. Minähän oon mitä kiltein ihminen. En koskaan sano pahasti kellekään, en ees anopille.
olen anoppina ihan samaa mieltä,,ottaisin pikku hiljaa kaikki tavarat mitä olen pojalleni antanut takaisin, kun taas eroat , niin varmasti veisit ne mukanasi..näin se menee..
Niin, "hyvin sanottu" tietenkin sellaisen henkilön mielestä, jolle sama, iänikuinen aviomies on yhtä kuin oma identiteetti; eronnut nainen edusta pahaa, uhkaa, kaikkea mikä pelottaa - yksinäisyyttä, häpeää, "mitäköhän naapuritkin ajattelee?".
Ja niin, materia tietyti. Ostetut tavarat, vaikka on lahjaksi annettu, niin niitä ei yölläkään unohda - ne pitää muistaa hakea pois ennen kuin epäillyttävä miniä häipyy jäljettömiin.
En ole vienyt edellistenkään miesten tavaroita, vaan päinvastoin...he veivät minun tavarani. Muutin aivan ilman ainuttakaan tavaraa yksiöön toisesta miehestä erottuani. Jouduin aloittamaan kaiken aivan tyhjästä terveyteni menettäneenä(en mielenterveyttäni), joten sinunlaistesi eukkojen kommentteja en kaipaa!!!
Sinä kun en tiedä elämästä mitään...
Kaksi kertaa eronnut ??? Hmm....
Paras kun annat kaikki anopin tavarat takaisin.
Heitä myös anoppi pihalle tai palauta myös hänen armas aarteensa.
Luulisi miehesi puuttuvan asiaan vai eikö uskalla mammalleen sanoa,että kamat jotka anoppi on antanut,ovat hänen jos muuta ei ole aikaisemmin sovittu.
miniä joka laittaa kirpparille tai roskiin kaikki anopin antamat lahjat ja ne vanhat tunnearvoiset tavarat joita hän on säästänyt poikansa lapsuudesta ?
Ehkäpä hän tahtoo pelastaa ne takaisin sen takia, että voisi sästää ne lapsenlapsilleen.
Minun miniäni ainakin hävittää kaiken sellaisen mitä annan lapsenlapselleni poikani vanhoja tavaroita, vaatteita tai leluja. Hän hävittää myös ne uudet vaatteet ja tavarat mitä lapsenlapselleni annan.
Jos olet samanlainen, en yhtään ihmettele anoppisi käytöstä.
silleen,et kun vaikka äiti on antanut jotain pojalleen vuonna se ja se niin poika itse osaa päättää antaako tyttöystävänsä heittää tavaran pois ja voihan se olla,et poika itse on halunnut luopua tavarasta,leluistaan ym.pojallahan voi olla vaikka mitä tavaraa ja hänpä itse päättää laittaako roskiin vai pitääkö itsellään,ei siinä saata äidin tunnearvo lla olla merkitystä...
Se on hyvä jos poika itse saa asiasta päättä. Yleensä se päättäjä vain sattuu olemaan se tyttöystävä joka ne tavarat hävittää ja hänellä ei pitäisi olla mitään oikeutta siihen.
Olet tietävinäsi, että "yleensä" miniä heittää pojan vanhoja tavaaroita pois. Mistä tiedät tämän? Oletko saanut käsiisi jonkin salaisen raportin, jossa näin todetaan?
Perhessä on nainen se, joka määrää miten huushollia hoidetaan ja mitä siellä on ja missä määrin. Nainen on myös se, joka on mustasukkainen jopa miehen menneisyydestä. Nainen on se, joka siivoaa ja järjestelee. Nainen on se joka siustaa.
YLEENSÄ se on nainen joka heittää pois tavaroita joita ei välitä huushollissa olevan ja siinä ne menevät ensimmäisten joukossa juuri ne miehen menneisyyteen kuuluvat tavarat, valokuvat, muistot ym. ja anoppivihan siivittämänä aivan ensimmäisenä lentää roskiin juuri ne anopin antamat ja säilyttämät tavarat. Miniät suorastaan nauttivat siitä vallantuntesta joka heille tulee tuon tehdessään. Ja millä paremmin voit loukata anoppiasi kuin halveksimalla kaikkea mikä liittyy häneen. Usein sen halveksunnan kohteeksi joutuu myös se perheen mies, jonka tämä miniä on valinnut puolisokseen.
Ne on karuja totuuksia, tunnusta pois, ei niitä tutkia tarvitse. Lukee vain näitäkin keskusteluja niin sen huomaa.
kokemuksestakin tiedät kirjoittaa..
kokemus kertoo ja me kerromme kokemuksesta.
Minulla on sellainen käsitys, että jos annan jollekin jotain lahjaksi, en voi enää päättää mitä tuo henkilö sillä lahjalla tekee. Jos hän haluaa laittaa sen kiertoon, antaa vaikka jollekin toiselle lahjaksi, antakoon minun puolestani. Odotatko että tuo lapsenlapsi käyttää kylässäsi ollessa vain noita antamiasi vaatteita, entäpä jos niille on vaikka kaatunut jotain, pitääkö miniän säilyttää myös likaiset vaatteet? Tietääkseni vaatteita kuluu aika tiuhaan lapsiperheissä.
Annat miniälle uusien vaatteiden lisäksi poikasi vanhoja lastenvaatteita ja leluja, jotain yli 20 v vanhoja, ja ihmettelet, että tämä ei tee niillä ikivanhoilla mitään? Mikset säilytä näitä kotonasi muistona lapsesi lapsuudesta? Ei minun anoppini vaan tuo meille mieheni vanhoja babyvaatteita.
Minun käsitykseni taas on sellainen, että jos annan jotain lahjaksi ja lahjansaja ei sitä kelpuuta itselleen, on fiksua että hän palauttaa lahjan sen antajalle. Usein on kysymys jostain arvokkaasta sukuun kuuluvasta myös tunnearvokkaasta esineestä, joka halutaan suvussa säilyttää. Se lahjoitetaan jälkipolville sen tunnearvon takia ja toivotan tietysti sen säilyvän suvussa. Miniät ei sitä arvoa niille anna ja niinpä ne usein päätyvät kirpputorille tai roskiin. Minusta se on todella halpamaista käytöstä. Voisi lahjaa sadessaan jo sanoa että ei kiitos, niin lahjanantaja voisi perua koko homman.
Noita bebyvaatteita ja leluja olen säilyttänyt yli 30 vuotta sen takia, että taas lapsenlapseni voisi leikkiä isänsä vanhoilla leluilla ja pitä isänsä vanhoja vaatteita jotka ovat tänä päivänä hyvinkin kysyttyjä ja arvostettuja ehjiä ja hyväkuntoisia kun ovat.
Sillä, että samoja vaatteita ja samoja leluja käyttää moni sukupolvi, voi lisätä sen tunnearvoa taas entisestään ja näin ne ovat ns. jopa sukukalleuksia joskus.
Itselläni on vaatteita joita itse olen pitänyt vauvana ja olen sentään yli 50 v. Myös oma lapseni on niitä pitänyt ja nyt voisi pitää lapsenlapseni.
Monet eivät ymmärrä mitä on tunnearvo ja monilta ikävä kyllä puuttuu täysin myös tunneäly !
tälläisistä suvun arvoesineistä pitää antaessa ehdottomasti mainita saajalle,eihän kukaan voi olla niin viisas,et tietää heti saadessaan,et 'ahaa tää on tää suvussa kulkeva arvokas esine'...kyllä varmasti esine pysyy silloin jossain arvokkaalla paikalla ennemmin kuin päätyy roskiin,luulen...
Mutta sain hyvät naurut sun sepustuksestasi.
Millähän vuosituhannella nyt elellään. Kenen lapset haluaa jotain 30 vuotta vanhoja leluja. Lapsia kun taitaa lähinnä kiinnostaa ne lelukuvaston uutudet... Onko tässä kyse siis ikävästä miniästä vai käytännön realiteeteistä. Omat vanhenpani kyllä ovat lahjoittaneet lapsuuden leluni ja käyttökelpoiset vaatteet jo viimeistään teini-iässäni sukulaislapsille. Mikä mielestäni on ihan ok. Mikäli niillä tavaroilla on anopille niin suurta tunnearvoa, niin anoppi voinee säilyttää ne omassa lasivitriinissään.
Ja niiden uusien tavaroiden osalta, niin kannattanee kysyä siltä miniältä mitä lapset tarvitsee ja haluaa niin ehkei ne ostetut tavarat sitten heti päädy kirppikselle.
Minulla on ainakin 30v vanha täydellinen Lundbyn nukkekoti säästettynä. Sillä leikkivät kaikki lapset kun käyvät luonani hoidossa 3-15v niin pojat kuin tytötkin. Ei tulisi mieleenikään antaa sitä esim. miniälle, varmaan kiikuttaisi kirpparille ja möisi kympistä.
Ei ihmisluonto muutu vuosikymmenien ja satojen vaihtuessa mihinkään...
mitä opimme? : anopin kannattaa pitää rakkaat tavarat itsellään,eikä viedä niitä ainakaan miniälle,joka mahdollisesti veisi ne roskiin.
Molemmat voivat olla tyytyväisiä,sekä anoppi että miniä.
aina sellaisesta mutta kaikille sillä ei ole merkitystä. Lahjansaajalla voi olla, mutta hänen puolisolleen ei ja niin tavara päätyy roskiin.
Ei täällä mitään tunnearvoisia tavaroita ole...ihan tavallisia verhoja, mattoja ym.,joita anoppi raahaa nyt takaisin. Eikä hän niitä lapsenlapsilleen säästä...aikuisia kaikki tyynni ja uusia tulokkaita ei näköpiirissä.
Enkä minä mitään tavaroita oo hävittänyt...en vienyt kirpparille, enkä muuallekaan. Olen vaan kuvitellut, niin kuin miehenikin, että ne tavarat on miehelle annettu ja hän voi tehdä mitä hyvänsä niillä. Minulle mitkään tavarat ei ole tärkeitä...viekööt vaikka tuhkatkin pesästä, mut ihmettelen vaan...jos en löydä jotain tavaraa heti mistä hän mainitsee, niin alkaa niin kauhee tenttaaminen, ettei sitä kestä erkkikään...
Eli jos annat esim. joululahjan, ja saaja ei tykkää siitä, hänen tulee antaa se sinulle takaisin ja sinulle tulee tästä vaan hyvä mieli?
Minä en antaisi omalle lapselleni kolmekymmentä vuotta vanhoja vaatteita, vaikka niillä olisi tunnearvoa, vaikka ne olisivat kuuluneen lapsen isälle, vaikka ne olisivat kuuluneet lapsen isoisälle. Jos niillä on tunnearvoa, niitä ei anneta käyttöön. Ne säilytetään jälkipolville, alkuperäisessä osoitteessa, lapsuudenkodissa vaikka sitten huolellisesti pakattuna.
Miksi miniän pitäisi säilöä kotonaan miehensä lapsuuden ajan muistoja, tuskinpa miniän mieskään näitä on hirveästi kaivannut?
Sinällään ihana ajatus saada nähdä esim. mieheni vanhoja lastenvaatteita, mutta meillä ei ainakaan kotona ole niille säilytystilaa. Eikä niitä muuten enää olekaan anoppilassa, mieheni syntymästä on sentään kohta 40-v. Ainakin minun appivanhemmilla on tarpeeksi työtä löytää tilaa omille vaatteilleen.
Ainoa poikkeus jonka voisin tehdä tässä tapauksessa olisi esim. kastepuku, ja siltikin sen käyttö arvelluttaisi sen iän takia. En haluaisi sotata näin arvokasta. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan tule mieleen. Vaikka vaatteet ja lelut olisivatkin sinun mielestäsi hyväkuntoisia ja niillä olisi tunnearvoa, miniä ja tämän mies ei välttämättä ajattele samoin. Muoti ehtii kuitenkin muuttua aika paljon 30-vuodessa.
"Eli jos annat esim. joululahjan, ja saaja ei tykkää siitä, hänen tulee antaa se sinulle takaisin ja sinulle tulee tästä vaan hyvä mieli?"
Itse en joululahjaksi anna sellaista tavaraa joka on kuulunut vuosikymmeniä suvulle ja on tunnearvokas. Joululahja on erikseen, en myöskään ota sitaätakaisin vaikka lahjansaaja ei siitä välitäkkään, antakoon kenelle tahtoo.
Toinen asia on nuo suvun arvokkaat esineet ja tunnearvoiset.
Miniälleni en niitä anna mutta pojalleni ja poikani lapsille, mutta miniä on sitten se joka ne hävittää kun ei niistä pidä.
Tästä nimenomaan on kysymys kohdallani.
Ja noita vaatteita ja leluja en anna heille säilytykseen vaan lapsenlapselle käyttöön ja olenkin sanonut aina, että otan ne sitten taas talteen kun ei enää ole käyttöä. Mutta niin ne vain ovat sille tielleen jääneet ja kokonaan hävinneet.
Siinä ei sitten kysytä minun eikä myöskään poikani mielipidettä.
Se on asia joka minua loukkaa. En kuitenkaan uskalla asiasta miniälleni puhua jotta ei tulisi riitaa. Olen luullut että etukäteen asiasta sanominen riittäisi, mutta taitaakin vain innostaa häntä tuhoamaan nuo tunnearvot.
Kyllähän saamistaan tavaroista ja lahjoista saa itse kukin päättää, jotta heittääkö roskiin vaiko ei. Toisaalta - ketäpä haittaa jos vaikka ensin antaa lahjan/tavaran antajalle tilaisuuden joko pelastaa k.o. tavarat tai antaa 'siunaus' niiden hävittämiselle? Voi olla että lahjan antajaa loukkaa se, että tavara ei enää kelpaa - itseäni varmaan joissakin tapauksissa loukkaisi (riippuu tietysti minkälaisesta lahjahsta on kysymys ; ) mutta onhan tämä silti parempi vaihtoehto kuin viedä kaikki ylimääräinen suoraan kaatikselle, vai mitä?!
Omalla äidilläni on aina ollut tapana kiikuttaa minulle kaikki, mistä tahtoo itse luopua tai mitä on hyvää hyvyyttään ostanut kun 'halvalla sai' ; ) ja suurin osa on sellaista, mitä en halua. Aikaisemmin otin kiltisti vastaan, mutta olen oppinut sanomaan, jos en jotain halua tai tarvitse. Äiti loukkaantuu ehkä hetkeksi, mutta ymmärtää kuitenkin, etten voi kaikkea pitää.
Hmmm. Yrittäkäähän elää sovussa, joskus sen eteen joutuu vähän - edes näennäisesti- tinkimään omista periaatteistaan,mutta turha ottaa paineita asioista, joilla ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä tässä elämässä.
Minun äitini on samanlainen tavaroidenkyttääjä. Se on rasittavaa. Mitä sitten antaa jotain jos kerran oikeasti haluaakin itse pitää ikuisesti.
Muiden voi olla vaikea käsittää tuommoista. Häpeän äitini käsittämätöntä kiintymystä joihinkin tavaroihin. Eihän muistot siitä ole kiinni onko jokin tavara olemassa ja missä se on vai onko heitetty pois jos on aivan rikkinäinen.
MINIÄ SÄ MAHDAT OLLA??
MIstä se anoppiviha sitten kumpuaa?
Solvauksista? Elämään väkisellä tuppaamisesta? Jatkuvasta riipivästä arvostelusta? Miniän ilman syytä huorittelusta? Miniän mitätöinnistä sanoin ja elein? Lukemattomia syitä miksi miniän ei tarvitsekaan pitää anopistaan - ja miksi hän jopa vihaa ja halveksii tätä. Enkä ollenkaan ihmettele jos anopin kantama kama ei silloin jää taloon, vallankin jos maut ovat vielä totaalisen erilaiset.
normaali perusanoppi..
Sori, tiedän miltä tuntuu. Mulla oli samanlaista aikoinaan. Käynnit se teki yllätyksinä, ja tosiaan katseli sitten pitkin seiniä ja hyllyjä, missä hänen
antamansa se ja se on (kamalia tavaroita, ei ollenkaan mun makuun). Sitten kun erosin sen pojasta, se kyseli edelleen antamiensa tavaroiden perään, mun piti palauttaa hänelle tavaroita (mm. astioita) joita olen vuosien varrella lahjaksi häneltä saanut.. heh heh, sairasta, mutta totta. No, olihan se ihan käytännöllinen tapa päästä eroon siitä roinasta,jota en muutenkaan halunnut pitää. Joten pitäköön hyvänään, täyttäköön ennestäänkin täynnä olevat kaappinsa niillä. Tarviikin niitä varmaan, yksinään kun asustelee.
suorastaan kiljuisin onnesta, jos anoppi tulisi hakemaan takaisin muutamia tavaroita, joita on meille roudannut.
Joitain tavaroita (maljakoita, kynttelikköjä, mattoja, astioita) olen itse vaivihkaa hävittänyt. Mielestäni mainitut tavarat ovat sellaisia, joista järkikin sanoo, ettei niitä kannata toiselle ostaa, jos ei ole ihan satavarma toisen tyylistä ja mausta. Arvookkaampia lahjoja on ollut pakko säästää kaapissa ja ne laitetaan esille aina silloin tällöin, yleensä anopin vierailun ajaksi.
Sen sijaan, jos on annettu jotain mieheni vanhoja ehjiä leluja tai miehen isoisän tekemiä huonekaluja, ne on kyllä säästetty ihan tarkalleen. Niissä onkin tunnearvoa, eikä niin väliä, vaikka eivät nyt olisikaan ihan meidän tyyliä jetsulleen. Yleensä kyllä jostain kumma syystä ovat !
ettei vaan sinustakin tulisi joskus samanlaista anoppia..
Eiköhän tässä nyt ole syytä miettiä kaikkien osapuolten osuutta tilanteeseen?
Mies ei osaa panna rajoja äidilleen ja "liittyä vaimoonsa". Siinä perussyy. Olet nainut mammapojan.
Miksi et sinä tai miehesi tee anopille sääntöjä selviksi: mikä on teidän koti mikä hänen kotinsa?
Miksi elät siinä "perhehelvetissä" etkä tee mitään asian korjaamiseksi ?
voisitko saada hänet käyttäytymään samalla tavalla? Jos pyydät tosi nätisti :)
Kun olis hyvä sun miehen nähdä, miltä se tuntuu, kun joku tulee ottaan jotakin, mitä on kerennyt kuvitteleen omakseen. Ottaispa äitis jotakin, mitä miehes tarttee. Valehdelkaa sen olevan äitis, kun keksit sopivan, mitä teidän kotoa vois viedä :)
Ja jos miehes sanoo, että olipa kummallinen visiitti, niin kohauta olkias ja sano, ettei OMILLE ÄIDEILLEEN KUKAAN TEE SELVÄKSI kenen koti tää nyt on.
Jos ei miehes tajua vihjettä, sano sille anopintekeleelles kun seuraavan kerran tulee käymään, että voisitko olla ystävällinen ja ottaa kaikki nämä hirvittävän rumat ja vanhat kamasi pois täältä, että aiot viedä kaiken kaatixelle, kun olet siinä luulossa, ettei ne enää anopillekaan kelvannu, kun antoi pojalleen käyttöön tai pois heitettäväksi -eikä lyönyt varastoonsa tms. mitä ihmiset yleensä kamoilleen tekevät.
Niin, sit kun se on tyhjentäny kämpän omista roinistaan, niin sen jälkeen ei ole enää oikeutta tutkia kaappeja :)
Ja jos on huomautettavaa siisteydestä tai kokkauksesta, niin kerro missä on imuri ja kattilat. Ja kun se sit tekee jotain, arvostele jälkeä ja makua ja korjaa perässä.
Eli jos sit alkaa itseä, että toisen panosta on arvostettava vaik ite tekisikin erilain, niin sit taas kohautat olkias ja hymyilet nätisti: "en tienny ettei näin sais sanoa, kun ite oot antanu tämmösen esimerkin, että näin kuuluu toiselle puhua ja tehdä"
Onhan mulla hyvät välit omiin vanhempiini. He ovat normaaleja ihmisiä eivätkä puutu millään lailla minun elämääni. Soitellaan silloin tällöin ja nähdään tosi harvoin, kun kaukana toisistamme asutaan. Emmekä puhu heidän kanssaan koskaan tavaroista, vaan olemme kiinnostuneita toistemme kuulumisesta...emme ole mitään tavaran kerääjiä.
Alkuosa viestistäsi oli tutunoloista tarinaa palstalta - yleensä kirjoittajana nuori, kenties epävarma ja miellyttämisenhaluinen nainen.
Mutta kyllä nelikymppisen naisen tulisi osata pitää yksi mummeli järjestyksessä. Itse olen 45, eikä tulisi mieleenikään laskea tornadoa kotiini. Vieraat tulevat kutsuttuina ja käyttäytyvät kuten vieraiden tulee käyttäytyä.
Itse kokoaisin välittömästi kaikki anoppisi milloinkaan "lahjoittamat" tavarat ja veisin samantien Pelastusarmeijan laatikkoon - yksi huoli vähemmän ja varmasti saat mieluisammat verhot akkunoihin.
Kun minun anoppi ostaa meille jotain, pyytää hän minua tai poikaansa mukaansa kauppaan valitsemaan. Esim. nytkin puhui että haluaisi ostaa Tv tuolin. Ja nahkainen vai kankainen mahtais olla hyvä. Itse sanoin heti, että kun siitä tulee hänen poikansa tuoli (minulla on jo oma ja hyvä) keskustelen miehelleni ja hän saa harkita millaisen haluaa.
Samoin me kun ostamme anopille lahjaa, saa hän itse kertoa minkä ja millaisen haluaa. Toki osaamme sanoa, minkä olimme itse miettineet ja osaamme kyllä pikkupakolla tunkeakin niitä "epämieluisia" lahjoja. Esim. kännykkää oli kovasti vastaan, mutta nyt ei tulisi millään toimeen ilman!
Siis minun anoppini kysyy meiltä millaisen milloinkin haluamme ja kerromme suoraan mitä mieltä olemme ideoista. Ja minusta toisen mielipiteen huomioon ottaminen on normaalia. Jos anoppi ei ymmärtäisi, osaisin toki puhua ja sanoisin että haluan valita itse esim. värit, tai kertoisin oitis vaihtoehtoisen toivomukseni.
Minulla ei ole kommukikaatiossa vikaa, ja niinpä anopin kanssa sujuu mukavasti ja mielipiteitä kun muutenkin vaihdellaan tiedämme myös aika hyvin toistemme makuasiat.
Tiedän, että tässä liian lepsu olen ollut..olen odottanut, että mies pistäs äitinsä järjestykseen, mut ei...ei hänkään pidä äitinsä käytöstä mitenkään fiksuna.
Ollaankin nyt viety muutamia tavaroita takaisin anopille, ja laitettu niitä minun hankkimia tilalle, sillä kaikki mitä miehellä on täällä yhteisessä taloudessamme on anopin lahjoituksia.
Anoppi väittää, että me on kirpparilla myyty hänen tavaroitaan, vaikkei taatusti olla! Ja sitäkin se ihmettelee mihin olen voinut hävittää muutamat niistä kuudestatoista sukkaparista, joita hän rakkaalle pojalleen toi...ja alushousuista ym.
...mutta kyllä tuntuu oudolta, kun meilläkin anoppi ostaa kalsareita yli viiskymppiselle pojalleen joka on ja kolmisenkymmentä vuotta asunut poissa äiteen nurkista...
Siinä nähdään taas yksi esimerkki suomalaisen naisen omituisesta ajatus- ja käyttäytymismallista.
Ystävättäreni ei tullut toimeen anoppinsa kanssa. Kun hän oli matkoilla, oli anoppi käynyt hoitamassa huushollia ystäväni raivostukseksi.
Hän kertoi sitten minulle hammasta purren, kuinka oli niin siivottu ja laitetttu. Ruuat kaapissa, rasvaisia, epäterveellisiä, kaikki tavarat väärissä paikoissa. Ja hän väsyneenä ja iltamyöhällä sitten joutui vielä petaamaan sängytkin.
Miksi petaamaan, ihmettelin. Eikä anoppi ollut sitä tehnyt?
No oli, oli, mutta oli pedannut sänkyyn ne antamansa lakanat, joten TIETENKIN miniä joutui vaihtamaan ne. Hän ei IKINÄ meinaa nukkua niissä lakanoissa. Yök.
Sanonpa vaan, että olin todella tyytväinen omaan anoppiini. Ja kun itsestäni tuli anoppi, olen kyllä ottanut opikseni kaikki nämä kauhuanoppijutut ja tarkkaillut omaa käytöstäni.
Ajan tavan mukaan minäkin nuorena ompelin ja merkkasin itselleni valkoisia lakanoita ja pöytäliinoja.
Sitten perin kaikki isoäitini valkoiset lakanat, tyynyliinat, pyyheliinat ja pöytäliinat.
Äitini kuoltua minulle jäi niitä hänen asuntonsa mukana komerollinen. Kaikki siisteissä pinoissa puhtaina ja mankeloituina. Koko seinäkomero täynnä.
Tosin lahjoitin osan vanhainkotiin ja eräälle sukulaiselle. Kukaan ystävistäni ei niitä halunnut.
Pojan perheelle olen lahjoittanut suuren osan pöytäliinoista, koska miniä on niitä todella käyttänyt.
Jäljelle jääneet lakanat sun muut, olin säästänyt omiksi, tyttäremme ja poikamme perheen käytettäviksi(!).
Siis, itse käytin niitä lähes hampaat irvessä. Välillä ostaen värillisiä lakanoita.
Tytär asuu äitini entisessä asunnossa, eikä juurikaan ole lakanoita käyttänyt, koska on saanut uusia värillisiä lahjaksi.
En ollut kehdannut tarjota niitä miniälle, koska arvelin, etteivät ne hänelle sen paremmin kelpaisi ja hän joutuisi vaan hankalaan välikäteen.
Sitten toinen anoppi sanoi kerran, että hän oli ostanut heille lakanapakkauksen, koska hänen tyttärensä oli sanonut, että heillä on pulaa lakanoista. En vielä silloinkaan uskonut, että heillä niin kova pula olisi, että valkoiset lakanat kelpaisivat. Unohdin ne edelleen tyttären riesaksi hänen kaappiinsa.
Jokin aika sitten päätin kuitenkin, että nyt niistä oli päästävä eroon jollain konstilla. Päätin ottaa itselleni muutaman kappaleen ja pakata loput vinttiin, jos vaikka joku joskus tarvitsisi.
Autossa, sinne mennessäni soitin kuitenkin miniälle ja kysyin onko heillä käyttöä valkoisille lakanoille ja pyyheliinoille. Hän sanoi suoralta kädeltä, että kyllä heillä on tarve ja hän ottaa lakanoita mielellään. Kysyin kuinka paljon, ja hän vastasi yhdellä sanalla "paljon". Niin minä sitten vein niitä heille "paljon".
Tiedän, että ne ovat käytössä, vaikken heidän petejään olekaan tutkinut, mutta pyyheliinoja olen väkisinkin nähnyt. Jo iso koira tarvitsee jatkuvasti pyyheliinoja, joihin isot vanhat pyyhkeet ovat ihan omiaan.
Astiapyyhkeet taas näyttävät olevan käsipyyhkeinä. Minulle on kuitenkin ihan sama, vaikka niitä käytettäisiin lattiarätteinä. Tarvitaanhan niitäkin.
Samoin saavat, isovanhempieni ikivanhaa seinäkelloa (lahjoitettu pojanpojalle) lukuunottamatta, kaikelle antamalleni tavaralle, tehdä mitä ikinä haluavat.
Niinhän se tietysti on ettet millään voi osata hoitaa kotia anopin kriteerien mukaan. Et mitenkään voi olla yhtä täydellinen kuin hän.
Mitäs jos laittaisit sen miehesi ruotuun. Miehesi asia se on äidilleen todeta ettei hänen kodistaan ole äidillä mitään asiaa viedä tavaroita pois. Ne on pojan eikä anopin.
Miten anoppisi muuten pääsee hääräilemään teidän kotiinne? Onko hänellä avain teille, vai päästääkö miehesi hänet teille sinun selkäsi takana vai sinulle etukäteen kertoen? Ettekö voi tehdä pelisääntöjä selväksi toisillenne, siis kerrot yksinkertaisesti miehellesi, ettet halua tämän äidin hääräävän teidän kodissanne? Tämä ei ilmeisesti osaa sanoa äidilleen vastaan, mutta tämä on sinunkin kotisi, joten sinäkin saat sanoa mielipiteesi. Miehesi äidin ei kuulu puuttua teidän taloutenne asioihin, joten palauta ne lahjat, koska hän ilmiselvästi tarvitsee jotain 20 v vanhoja verhoja.
Miksi kukaan äiti ylipäätään tuntee tarveta järjestellä toisen naisen kotia? Phuih.
Jos anoppi haluaa periä lahjansa takaisin, sinuna kokoaisin kaikki mahdolliset tällaiset lahjat yhteen ja pakkaisin ne kauniisti laatikkoon, ja antaisin ne miehelle, jotta tämä veisi ne äidilleen tämän kotiinsa.
Kyllä me miehen kanssa ollaan aivan samoilla linjoilla, että anopin käytös on raivostuttavaa. Hän kyllä ilmoittaa etukäteen milloin tulee tekemään "tupatarkastusta". Siivoan ennen sitä huippusiistiksi talon, kastelen kukat ym. Yritämme saada anopin ymmärtämään, että hän tulee "kylään" meille, ja yritämme vaihtaa puheenaiheita, kun alkaa tavaroiden kysely missä mikin on. Mut aivan turhaan...hän on mikä on. Kulkee harjan ja rikkalapion kans ja etsii roskia, kyselee tavaroista onko tallessa...kulkee kastelukannun kans ja kastelee kukkia, jotka juuri oon kastellut ym. Yleensä kestämme tunnin tai pari. sitten mies kyselee jokohan olis äitimuorin parempi lähteä kotiinsa...
kirjoituksiasi lukiessani, että anoppisi on alkanut dementoitua tai, että tässä on kyseessä joku psyykkinen juttu.
En ole mielenterveysasioihin perehtynyt, mutta jotenkin tuntuu, että anoppi yksin ollessaan aikansa kuluksi elää menneessä. Hänellä on luultavasti kamala huoli, että sinä hävität hänen antamansa "arvokkaat tavarat". Niitä täytyy sitten neuroottisesti inventoida.
Seuraava vaihe voi olla, että kun sinä käyt hänen luonaan, hän rupeaa syyttelemään, että olet varastanut häneltä jotain tai vaihtanut jonkun esineen samanlaiseen, mutta kuluneempaan.
Minä olin ihan ihmeissäni, kun seurasin äitini lapsuuden ystävän käytöstä. Hän oli ammatiltaan sairaanhoitaja ja joka tavalla fiksu ihminen. Yht´äkkiä hän alkoi syytellä, sukulaisiaan, että nämä olivat hänen sairaalassa ollessaan toimineet juuri em. tavalla.
Ensin todella uskoin, koska tämä tapahtui niin odottamatta. Vähitellen epäilykseni heräsivät ja lopulta tiesin, etteivät syytökset pitäneet paikkansa.
Hämmästyttävintä oli, että kun hän pääsi hoitokotiin, hänestä tuli taas ihan normaalikäytöksinen ja -puheinen. Kaikki syytökset loppuivat. Ilm. hän oli vaan niin stressaantunut, kun pelkäsi kaatuilemisiaan sun muita kotonaelämisen vaikeuksia, että rupesi kuvittelemaan kaikenlaista.
Eihän sinun anoppisi roskien etsiminen ja kukkien kasteleminenkaan ole normaalia käytöstä.
Ota koko asia siltä kannalta.
Anoppi ei tietenkään myönnä, että hänessä mitään vikaa on. Eihän hän sitä edes tajua. Pahinta on, että vaikka tilanne pahenisi vielä sen verran, että veisitte hänet lääkärille, hän pystyy skarppaamaan sen hetken niin, että lopputulos on se, että lääkäri toteaa, ettei hänessä mitään vikaa ole.
Vasta pitkän ajan kuluttua tilanne saattaa mennä siihen, että lääkärikin sen huomaa.
Olen seurannut sivusta muutamaa tällaista tapausta.
Siis päästät anopin sinne sisään penkomaan teidän kotia??
kysy anopiltasi onko vielä jotkin tavaraa "lainassa" ja palauta koko läjä kerralla.