Miten jatkaa avioliittoa positiivisin mielin "erovaroituksen" jälkeen?

Avioliittoni on pahasti karilla. Mieheni ilmoitti haluavansa eron, koska ei enää välitä/rakasta. Olemme nyt kuitenkin puhuneet paljon ja päättäneet vielä kerran yrittää. Haluan todella saada avioliittomme vielä kuntoon ja toivon, että voisimme molemmat olla jälleen onnellisia tässä parisuhteessa ja suoda tyttärellemme onnellisen kodin.

Nyt en vaan osaa ajatella toiveikkaasti tulevaisuutta, vaan elämääni varjostaa koko ajan vahva menettämisen pelko. Minun pitäisi pystyä olemaan aidosti oma itseni ja siten todistaa miehelleni, että olen edelleen se sama ihminen, johon hän on kymmenen vuotta sitten rakastunut ja että olosuhteet (3-vuoden rakennusprojekti, raskaus, pienen lapsen tulo) ovat vaan muokanneet elämäämme suuntaan, johon kumpikaan ei olisi halunnut sen menevän.

Miten pystyn olemaan aito oma itseni, kun koko ajan mieltä painaa se vaihtoehto, että ero voi tulla? Jotenkin vaan koko ajan yritän liikaa; yritän muuttua liikaa liian nopeasti. Miten todella näytän miehelleni olevani edelleen rakastettava ja hyvä vaimo kaikin puolin, miten teen sen aidosti, teeskentelemättä?
363535
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 36

Vanhimmat

miehesihän sitä eroa haluasi, etkä sinä.

Hän se siis saa jatkossa näyttää, että onkin sama mies kuin 10 vuotta sitten, on sitoutunut sinuun, on iloinen oma itsensä, eikä haluakaan erota.

Sinulle on sanottu, että rakentaminen ja lapsen hankkiminen ja muukin kitkaa aiheuttava normaalielämä kanssasi on niin paha rasti, että siitä haluaa pestä kätensä. Sinulle on sanottu, ettei sinua rakasteta enää.

Sinun asiasi ei ole miettiä miten päin olla!
Sinulla on täysi oikeus suruun ja vihaan moisista loukkauksista!

Äänestä
  • minä itse olen ajatellut rakentamisen ym vieneen meitä erillemme. Mieheni ei vaan jostain syystä ole nähnyt, että tälläiset isot elämänmuutokset ovat vavisuttaneet parisuhdettamme oikein toden teolla, kun niinä aikoina ei ole ollut toiselle aikaa. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Hän on ns. luovuttanut siinä vaiheessa, kun olisi mahdollisuus alkaa taas lujittamaan parisuhdetta ja alkaa nauttimaan elämästä nyt kun kaikki parisuhteen rankimmat koetinkivet on takanapäin (rakennusprojekti, esikoisen odotus ja syntymä sekä siitä seuranneet elämänmuutokset).

    Äänestä

  • eroahdistus kirjoitti:

    minä itse olen ajatellut rakentamisen ym vieneen meitä erillemme. Mieheni ei vaan jostain syystä ole nähnyt, että tälläiset isot elämänmuutokset ovat vavisuttaneet parisuhdettamme oikein toden teolla, kun niinä aikoina ei ole ollut toiselle aikaa. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Hän on ns. luovuttanut siinä vaiheessa, kun olisi mahdollisuus alkaa taas lujittamaan parisuhdetta ja alkaa nauttimaan elämästä nyt kun kaikki parisuhteen rankimmat koetinkivet on takanapäin (rakennusprojekti, esikoisen odotus ja syntymä sekä siitä seuranneet elämänmuutokset).

    sitten, jos hän ei kerta ole luonnostaan suhteenhoitaja-ihmisiä.

    ota mies, joka ymmärtää, ettei talot rakennu itsekseen, lapset synny noin vain tyhjästä, raha kasva puissa, lapset pysy hengissä ilman ruokaa, keneenkään tutustu heitä ikinä tervehtimättä eikä parisuhde toimi eikä tunteet säily ilman että niitä aktiivisesti hoitaa ja vaalii, niihin kiinnittää huomiota ja niitä pitää vaivan arvoisena.

    harva osaa muuttua, kun on jo kertaalleen luovuttanut ja sanonut ettei rakasta.

    Äänestä

  • kouluttamaan kirjoitti:

    sitten, jos hän ei kerta ole luonnostaan suhteenhoitaja-ihmisiä.

    ota mies, joka ymmärtää, ettei talot rakennu itsekseen, lapset synny noin vain tyhjästä, raha kasva puissa, lapset pysy hengissä ilman ruokaa, keneenkään tutustu heitä ikinä tervehtimättä eikä parisuhde toimi eikä tunteet säily ilman että niitä aktiivisesti hoitaa ja vaalii, niihin kiinnittää huomiota ja niitä pitää vaivan arvoisena.

    harva osaa muuttua, kun on jo kertaalleen luovuttanut ja sanonut ettei rakasta.

    Mitä jos menisitte pariterapiaan tai parisuhdekurssille? Voi olla, että siellä miehesi ymmärtäisi, että suhde vaatii hoitamista ja sen voi elvyttää vaikka kriisejä olisikin takana. Yleensä, se että ulkopuolinen puolueeton taho kuuntelee ja antaa näkökulmia, niin auttaa viemään asioita eteenpäin.

    On luonnollista, että sinulla on luottopula. Tärkeintä olisi nyt varmaan keskittyä parisuhteen hoitamiseen. Viettää aikaa keskenänne naisena ja miehenä, välillä ilman lastakin. Käydä ehkä parisuhdekurssilla tai lomalla. Löytää ilo ja rakkaus takaisin suhteeseen.

    Voit myös antaa tilaa miehellesi asioiden prosessointiin. Patistaa menemään vaikka lenkille tms. jotta jaksaa arkea perheensä kanssa. Sama itsellesi. Tarvitset omaa aikaa myös.

    Tsemppiä. Kyllä ne asiat voivat muuttua hyväksikin, mutta siihen muutostyöhön tahdotaan kaksi, jotka haluavat panostaa suhteeseen. Puhu miehesi kanssa tai jos puhuminen ei auta, niin kirjoita kirje. Tsemppiä!

    Äänestä

  • Sulle ei varmaan "kuulu" mikään.

    Äänestä

  • Itsekkyytesi PURSUAA kirjoitti:

    Sulle ei varmaan "kuulu" mikään.

    myös sitä mieltä, että nyt tarvitsette jotakin ulkopuolista apuu jotta selviätte aallonpohjasta. Olen kuullut parisuhdeleireistä todella hyvää, joten kokeilkaa sitä vaikka yhdessä. (harmi se jäi meiltä kokeilematta)

    Itselläni neljä lasta ja nyt sitten reilu 1,5 v erosta ja voin sanoa, että ei ole aina herkkuua tosin ei ollut se viimeiset 2 v liitostakaan herkkua. Olin niin solmussa jotenkin, että siitä ei ollut siinä kohtaa ulospääsyä... mutta on tästä erosta tietenkin jotakin hyötyä, nyt on koti rauhotettu lapsille ja yritän heidät saada tasapainoon....

    voimia

    Äänestä

  • eroahdistus kirjoitti:

    minä itse olen ajatellut rakentamisen ym vieneen meitä erillemme. Mieheni ei vaan jostain syystä ole nähnyt, että tälläiset isot elämänmuutokset ovat vavisuttaneet parisuhdettamme oikein toden teolla, kun niinä aikoina ei ole ollut toiselle aikaa. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Hän on ns. luovuttanut siinä vaiheessa, kun olisi mahdollisuus alkaa taas lujittamaan parisuhdetta ja alkaa nauttimaan elämästä nyt kun kaikki parisuhteen rankimmat koetinkivet on takanapäin (rakennusprojekti, esikoisen odotus ja syntymä sekä siitä seuranneet elämänmuutokset).

    "Mieheni ei vaan jostain syystä ole nähnyt, että tälläiset isot elämänmuutokset ovat vavisuttaneet parisuhdettamme oikein toden teolla, kun niinä aikoina ei ole ollut toiselle aikaa."

    Siis nyt en ymmärrä... ettekö ole kokeneet noita isoja elämänmuutoksianne yhdessä? Lapsen tekoon tarvitaan kaksi, äiti synnyttää lapsen, mutta sen jälkeen lasta voi hoitaa yhdessä, talon rakentaminen on yhteistä puuhaa.... vaikkei vaimo siellä nikkaroisi hän varmaan tekee omasta puolestaan jotain yhteisiä asioitanne?

    Mitä tarkoitat kun sanot "parisuhteen eteen on tehtävä töitä"? Ette kai ole asuneet erillänne näiden "projektienne" ajan? Vaaditko päivittäin rakkaudentunnustuksia uskoaksei parisuhteen olemassaoloon?

    Minähän en tunne sinua, mutta näiden kirjoitusten perusteella näen vanhaa minua. Vanha minä oli epävarma itsestään. Meni naimisiin miehen kanssa, ja he saivat lapsen. Kaikessa päivittäisessä elämässä kuitenkin näkyi epävarmuus. 8 vuoden päästä mies halusi eron. Ei osannut sanoa muuta syytä kuin "ei rakasta - enää". Se tilanne oli aivan kamala. "Enää"?! Mitä se tarkoittaa?

    Opettelin elämän yksin, lapsen varsinaisena huoltajana. Kasvoin ihmisenä valtavasti. Lapsemme lakkiaisissa juttelin paljon entisen mieheni kanssa. Tapasimme sattumalta pari viikkoa myöhemminkin. Siihen asti oltiin vältelty yhteisiä juhlapäivien viettotilanteita yhteisten tuttavien luona. Kun eräät yhteiset tuttavat suunniteli viime vuonna juhannusta selvisi että he taas arpoivat kumman meistä kutsuu. Ajateltiin miehen kanssa, että kai me voidaan sinne samaan aikaan mennä. Niin tehtiin.

    Ajauduimme jälleen yhteen. Mutta minua hämmästytti kun mies kertoi että oli kokenut minun epävarmuuteni rasittavana. Hänen silmissään olin muuttunut vuosi vuodelta epävarmemmaksi, jopa hysteeriseksi joissain asioissa. Ajattelin asiaa, hän oli jollain tavalla oikeassakin. Mutta olin muuttunut niistä ajoista.

    En tiedä kumpi on "oikea minä", mutta tällainen olen, sellainen olin. Elämä on muuttanut minua. Olemme paljon yhdessä, asumme erillään. Pelkään muuttuvani epävarmaksi miehen vaikutuksesta. Sen verran epävarmuutta on taas tullut takaisin. Mies on melko dominoiva (ei kuitenkaan määräilevä) ihminen. Voi olla ettei me koskaan pystytä tämän kummempaan suhteeseen. Sekin toisaalta aiheuttaa minulle epävarmuutta. Jos haluaisin elää hyvässä parisuhteessa vielä joskus, meidän pitäisi erota että saisin tilaisuuden tavata jonkun muun.

    Meillä ei enää ole kyse siitä hyväksyykö mies minut, vaan hyväksynkö minä itseni ja jaksan pysyä vahvana.

    Äänestä

  • ja voimia kirjoitti:

    Mitä jos menisitte pariterapiaan tai parisuhdekurssille? Voi olla, että siellä miehesi ymmärtäisi, että suhde vaatii hoitamista ja sen voi elvyttää vaikka kriisejä olisikin takana. Yleensä, se että ulkopuolinen puolueeton taho kuuntelee ja antaa näkökulmia, niin auttaa viemään asioita eteenpäin.

    On luonnollista, että sinulla on luottopula. Tärkeintä olisi nyt varmaan keskittyä parisuhteen hoitamiseen. Viettää aikaa keskenänne naisena ja miehenä, välillä ilman lastakin. Käydä ehkä parisuhdekurssilla tai lomalla. Löytää ilo ja rakkaus takaisin suhteeseen.

    Voit myös antaa tilaa miehellesi asioiden prosessointiin. Patistaa menemään vaikka lenkille tms. jotta jaksaa arkea perheensä kanssa. Sama itsellesi. Tarvitset omaa aikaa myös.

    Tsemppiä. Kyllä ne asiat voivat muuttua hyväksikin, mutta siihen muutostyöhön tahdotaan kaksi, jotka haluavat panostaa suhteeseen. Puhu miehesi kanssa tai jos puhuminen ei auta, niin kirjoita kirje. Tsemppiä!

    olemme varanneet jo kahdenkeskisen matkan ja muksu jää hoitoon :-). Lisäks olemme kerran käyneet "terapiassa" ja puhuneet keskenämme paljon asioita. Minusta olisi vielä paljon puhuttavaa, mutta ilmeisesti mieheni todellakin tarvitsee aikaa "sulatella" asioita, joten keskusteluissa on nyt taukoa. Olen tosiaankin yrittänyt antaa miehelleni hänen jo pitkään kaipaamaansa tilaa. En ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka tärkeää oman tilan saaminen parisuhteessa todella miehelle on, ilmeisesti tärkeämpi kuin naiselle.

    Haluaisin todella itsekin olla taas onnellinen tässä suhteessa, kun sille olisi nyt kaikki edellytykset. Toivottavasti miehenikin alkaisi nähdä selvemmin sen mahdollisuuden ja löytäisi taas ne hukatut tunteensa minua kohtaan.

    Onneksi on olemassa vielä ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa yrittämään parisuhteen eteen. Kiitos olemassaolostasi!

    Äänestä

  • eronnut kirjoitti:

    myös sitä mieltä, että nyt tarvitsette jotakin ulkopuolista apuu jotta selviätte aallonpohjasta. Olen kuullut parisuhdeleireistä todella hyvää, joten kokeilkaa sitä vaikka yhdessä. (harmi se jäi meiltä kokeilematta)

    Itselläni neljä lasta ja nyt sitten reilu 1,5 v erosta ja voin sanoa, että ei ole aina herkkuua tosin ei ollut se viimeiset 2 v liitostakaan herkkua. Olin niin solmussa jotenkin, että siitä ei ollut siinä kohtaa ulospääsyä... mutta on tästä erosta tietenkin jotakin hyötyä, nyt on koti rauhotettu lapsille ja yritän heidät saada tasapainoon....

    voimia

    Olen itsekin miettinyt noita leirejä ja lueskelin niistä netissä. Nille pitää mennä siinä vaiheessa, kun on saanut suhteen ns. uudelleen toimimaan. Niihin ei kai sit kuulu osallistua, jos on sillä hetkellä kriisi menossa. Niistä saa varmaan varsinaisten ongelmien ratkomisten jälkeen apua juuri siihen, miten tästä eteenpäin. Pitänee harkita jonkin ajan päästä jotain sen tapaista, jos ja toivottavasti kun saamme suhteemme taas uomilleen.

    Voimia tässä todellakin tarvitaan :-).

    Äänestä

  • on hyväksyä kirjoitti:

    "Mieheni ei vaan jostain syystä ole nähnyt, että tälläiset isot elämänmuutokset ovat vavisuttaneet parisuhdettamme oikein toden teolla, kun niinä aikoina ei ole ollut toiselle aikaa."

    Siis nyt en ymmärrä... ettekö ole kokeneet noita isoja elämänmuutoksianne yhdessä? Lapsen tekoon tarvitaan kaksi, äiti synnyttää lapsen, mutta sen jälkeen lasta voi hoitaa yhdessä, talon rakentaminen on yhteistä puuhaa.... vaikkei vaimo siellä nikkaroisi hän varmaan tekee omasta puolestaan jotain yhteisiä asioitanne?

    Mitä tarkoitat kun sanot "parisuhteen eteen on tehtävä töitä"? Ette kai ole asuneet erillänne näiden "projektienne" ajan? Vaaditko päivittäin rakkaudentunnustuksia uskoaksei parisuhteen olemassaoloon?

    Minähän en tunne sinua, mutta näiden kirjoitusten perusteella näen vanhaa minua. Vanha minä oli epävarma itsestään. Meni naimisiin miehen kanssa, ja he saivat lapsen. Kaikessa päivittäisessä elämässä kuitenkin näkyi epävarmuus. 8 vuoden päästä mies halusi eron. Ei osannut sanoa muuta syytä kuin "ei rakasta - enää". Se tilanne oli aivan kamala. "Enää"?! Mitä se tarkoittaa?

    Opettelin elämän yksin, lapsen varsinaisena huoltajana. Kasvoin ihmisenä valtavasti. Lapsemme lakkiaisissa juttelin paljon entisen mieheni kanssa. Tapasimme sattumalta pari viikkoa myöhemminkin. Siihen asti oltiin vältelty yhteisiä juhlapäivien viettotilanteita yhteisten tuttavien luona. Kun eräät yhteiset tuttavat suunniteli viime vuonna juhannusta selvisi että he taas arpoivat kumman meistä kutsuu. Ajateltiin miehen kanssa, että kai me voidaan sinne samaan aikaan mennä. Niin tehtiin.

    Ajauduimme jälleen yhteen. Mutta minua hämmästytti kun mies kertoi että oli kokenut minun epävarmuuteni rasittavana. Hänen silmissään olin muuttunut vuosi vuodelta epävarmemmaksi, jopa hysteeriseksi joissain asioissa. Ajattelin asiaa, hän oli jollain tavalla oikeassakin. Mutta olin muuttunut niistä ajoista.

    En tiedä kumpi on "oikea minä", mutta tällainen olen, sellainen olin. Elämä on muuttanut minua. Olemme paljon yhdessä, asumme erillään. Pelkään muuttuvani epävarmaksi miehen vaikutuksesta. Sen verran epävarmuutta on taas tullut takaisin. Mies on melko dominoiva (ei kuitenkaan määräilevä) ihminen. Voi olla ettei me koskaan pystytä tämän kummempaan suhteeseen. Sekin toisaalta aiheuttaa minulle epävarmuutta. Jos haluaisin elää hyvässä parisuhteessa vielä joskus, meidän pitäisi erota että saisin tilaisuuden tavata jonkun muun.

    Meillä ei enää ole kyse siitä hyväksyykö mies minut, vaan hyväksynkö minä itseni ja jaksan pysyä vahvana.

    Tällä tarkoitin sitä, ettemme ole vuosiin antaneet toisillemme riittävästi aikaa, ei yhteistä kahdenkeskistä aikaa, eikä myöskään omaa aikaa molemmille erikseen. Olemme vaan "leijuneet itsestäänselvyyden ja välinpitämättömyyden" tilassa, josta nyt haluan nopeasti pois. Haluan saada sellaisen suhteen, jossa todella arvostetaan jälleen toinen toistaan ja kuunnellaan, mitä toisella on sanottavanaan...

    Äänestä

  • eroahdistus kirjoitti:

    Tällä tarkoitin sitä, ettemme ole vuosiin antaneet toisillemme riittävästi aikaa, ei yhteistä kahdenkeskistä aikaa, eikä myöskään omaa aikaa molemmille erikseen. Olemme vaan "leijuneet itsestäänselvyyden ja välinpitämättömyyden" tilassa, josta nyt haluan nopeasti pois. Haluan saada sellaisen suhteen, jossa todella arvostetaan jälleen toinen toistaan ja kuunnellaan, mitä toisella on sanottavanaan...

    En ole eronnut. Jäin leskeksi kuusi vuotta sitten, 48-vuotiaana. Meidän elämä ei ollut romanttista hömppää kuin pari ensimmäistä vuotta. Sitten alkoi syntyä lapsia yhteensä kolme. Rakennettiin talo, ostettiin mökki, oltiin paljon töissä ja vapaa-aikana järjestöissä.

    Mieheni menehtyi yllättäen. Hautajaisten jälkeen hänen ystävänsä nuoruusvuosista lähtien kertoi olleensa kateellinen miehelleni, koska meillä oli hyvä liitto. Mietin mitä ihmeen hyvää siinä oli? Mielestäni elettiin aivan tavallista arkipäivää yli 20 vuotta. Turvallista peruselämää. Ei me mitään töitä suhteen eteen tehty. Emme jaotelleet elämäämme ajaksi toisillemme ja muullle maailmalle. Olisi ollut melko naurettavaa jopa.

    Onko nämä parisuhteen eteen työtä tekemiset jotain nykyajan ihmeellisyyksiä? Eikö ihmiset osaa enää elää yhdessä ilman terminologiaa? Jos yhdessä on kerta kaikkiaan paha olla, en ymmärrä miksi yhdessä on oltava väkisin.

    Lähipiirissäni jotkut ovat eronneet. Kukaan heistä ei ole eroaan katunut. Moni on kyllä miettinyt mitä tekisi toisin jos vielä jonkun tapaisi. Sen kummempaa numeroa ei kukaan ole tehnyt.

    Enkä ole kenenkään oikeasti puhuvan tällaisista laatuaika jutuista, mistä lehdistä saa lukea. Perheiden elämä etenee päivä kerrallaan. Perhe-elämäkin on yhteistä aikaa. Jos se ahdistaa, ja tuntee olevansa yksin tai erossa, on tosiaan jossain paha vika. Se ei ole talojen rakentamisissa tai lasten syntymissä. Kaikille perhe-elämä ei sovi.

    Äänestä

  • leski01 kirjoitti:

    En ole eronnut. Jäin leskeksi kuusi vuotta sitten, 48-vuotiaana. Meidän elämä ei ollut romanttista hömppää kuin pari ensimmäistä vuotta. Sitten alkoi syntyä lapsia yhteensä kolme. Rakennettiin talo, ostettiin mökki, oltiin paljon töissä ja vapaa-aikana järjestöissä.

    Mieheni menehtyi yllättäen. Hautajaisten jälkeen hänen ystävänsä nuoruusvuosista lähtien kertoi olleensa kateellinen miehelleni, koska meillä oli hyvä liitto. Mietin mitä ihmeen hyvää siinä oli? Mielestäni elettiin aivan tavallista arkipäivää yli 20 vuotta. Turvallista peruselämää. Ei me mitään töitä suhteen eteen tehty. Emme jaotelleet elämäämme ajaksi toisillemme ja muullle maailmalle. Olisi ollut melko naurettavaa jopa.

    Onko nämä parisuhteen eteen työtä tekemiset jotain nykyajan ihmeellisyyksiä? Eikö ihmiset osaa enää elää yhdessä ilman terminologiaa? Jos yhdessä on kerta kaikkiaan paha olla, en ymmärrä miksi yhdessä on oltava väkisin.

    Lähipiirissäni jotkut ovat eronneet. Kukaan heistä ei ole eroaan katunut. Moni on kyllä miettinyt mitä tekisi toisin jos vielä jonkun tapaisi. Sen kummempaa numeroa ei kukaan ole tehnyt.

    Enkä ole kenenkään oikeasti puhuvan tällaisista laatuaika jutuista, mistä lehdistä saa lukea. Perheiden elämä etenee päivä kerrallaan. Perhe-elämäkin on yhteistä aikaa. Jos se ahdistaa, ja tuntee olevansa yksin tai erossa, on tosiaan jossain paha vika. Se ei ole talojen rakentamisissa tai lasten syntymissä. Kaikille perhe-elämä ei sovi.

    Pidin miestäni itsestään selvänä. Ehkä me huomioimme toisemme luontevasti. Ehkä teidän väliltänne puuttuu luontevat välit.

    Äänestä

voi tulla melkein koska vaan. Vaikkei siitä olisi sanallakaan mainittu.
Luulen myös, ettei miehesi tarkoita sitä mitä sanoo "ei enää välitä/rakasta" vaan ettei JAKSA tahtoa rakastaa. Se ei ole mikään ihme, jos kolme vuotta on rakennettu kymmenestä vuodesta... Melkein kolmasosa koko teidän yhteiselämästä. Vauvan syntyminen on aina kriisi. Menkää terapeutille purkamaan tunteitanne.

Äänestä

Sanonnan mukaan nainen tarvitsee rakkautta antaakseen seksiä, mies tarvitsee seksiä antaakseen rakkautta. Mies on yleensä juuri niin yksinkertainen, että kun seksiä on tarpeeksi ja joskus kotona hyvää ruokaa, niin mies pärjää aika pitkälle. Käy ostamassa seksikkäitä alusvaatteita, viritä itsesi eroottiseen mielentilaan, hanki lapsenvahti ja nai mieheltäsi aivot pellolle. Tuskinpa sen jälkeen lähtöä enää miettii.

Äänestä
  • Onko asiat miehille tosiaan noin yksiselitteisiä :-). Olen tosin tietoisesti lähiaikoina alkanut jälleen keskittymään myös tähän puoleen itsessäni nyt, kun muksukin alkaa oleen sen verran "iso", että mahdollistaa vanhempien keskinäisen ajan ja tietysti alan vihdoin näyttään raskauden jälkeen taas omalta itseltäni.

    Äänestä

Kari Kiianmaan: rakentava valinta -kirja ja lukekaa se yhdessä.

Suhteenne ei ole vain sinun varassasi, etkä voi miestäsi pitää millään sirkustempuilla. Hänen täytyy olla yhtä sitoutunut parantamaan suhdettanne kuin sinunkin.

Yksin et voi liittoa parantaa. Minä voin kertoa sen kokemuksesta. Tilanteemme oli lähestulkoon identtinen teidän tilanteenne kanssa.

Mieheni ei ymmärtänyt yhteisten elämänvalintojemme vieneen meitä erilleen, vaan sanoi vaan, etei enää rakasta, mutta ei pystynyt erottamaan sitä, mikä oli rakkautta minuun ja mikä oli taas ahdistusta raskaaseen elämäntilanteeseen.

Hän veivasi edestakaisin lähdön ja jäämisen välillä. Antoi minun ymmärtää, että minun pitäisi "muuttua jälleen rakastettavaksi".

No ei kukaan sellaiseen pysty, jos toinen ei ole valmis muuttamaan mitään. Minä tein kaikki temput ja paniikkini senkuin kasvoi. En pystynyt enää olemaan itseni. No eihän siitä hyvää seurannut ja lopulta mieheni meni ja petti ja lopulta lähti.

Luin tuon Kiianmaan kirjan vasta jälkikäteen ja harmittelin, etten löytänyt sitä aikaisemmin. Se olisi avannut silmäni sille, mitä olisimme yhdessä voineet tehdä, ja sille, kuinka mahdoton projekti oli yksipuolisesti parantaa suhdetta.

Voimia!

Äänestä
  • Kävin katsomassa Kiianmaan sivuja netissä ja löysin paljon hyvää materiaalia häneltä. Kiitos siis vinkistä.

    Hankin tuon kirjan ensitilassa. Luuletko että jos olisit lukenut kirjan ennen eroa siitä olisi ollut apua? Entä olisitko mahdollisesti saanut miehesi lukemaan sen? Mietin tässä miten "myydä" lukemisesta ajatus miehelleni. Molempienhan olisi varmaankin tarpeellista lukea että ymmärtää asioiden vaikeuden ja mitä siihen sitoutuminen vaatii.

    Äänestä

  • Kiitos todella hyvästä viestistä. Tilasin juuri kirjakauppaan kyseisen kirjan. Harmi, ettet aikanaan itse ajoissa lukenut kyseistä teosta ja saanut muutenkin avioliittoasi kuntoon. En ole yleensä lukuihmisiä, mutta menossa on parhaillaan jo yksi "parisuhdeopas"-kirja. Teen todell kaikkeni, että löytäisin vielä sen onnellisuuden tässä parisuhteessa myös itselleni.

    Epätoivo ja paniikki tosiaan kasvaa päivä päivältä ja se väistämättä vaikuttaa käytökseen, vaikkei haluaisikaan. Sinulta ja muutamalta muulta saamani viestit tosin auttaa asiaan, kun tajuaa, että on olemassa muitakin lähes saman kokeneita ja tajuaa, että oma käytös ei ole mitenkään epänormaalia. Kai se on vaan jonkinlainen puolustus/suojelumekanismi itseä kohtaan.

    Kiitos todella paljon rohkaisusta jatkaa yrittämistä! Tuntuu, että kannustajia nykyaikana on aivan liian vähän... Täällä keskustelupalstalla tosn melko paljon :-)...

    Äänestä

  • used kirjoitti:

    Kävin katsomassa Kiianmaan sivuja netissä ja löysin paljon hyvää materiaalia häneltä. Kiitos siis vinkistä.

    Hankin tuon kirjan ensitilassa. Luuletko että jos olisit lukenut kirjan ennen eroa siitä olisi ollut apua? Entä olisitko mahdollisesti saanut miehesi lukemaan sen? Mietin tässä miten "myydä" lukemisesta ajatus miehelleni. Molempienhan olisi varmaankin tarpeellista lukea että ymmärtää asioiden vaikeuden ja mitä siihen sitoutuminen vaatii.

    Tossa kysymyksessä on todellakin perää. Mieheni on yleisesti ottaen vielä "laiskempi" lukija kuin minä ja millä todellakin saan myös hänet lukemaan tälläsen kirjan? Parempi on varmasti ensin lukea se itse läpi ja sen jälkeen "markkinoida" sitä hänelle. Ja jossei hän millään suostu sitä lukemaan, niin vaikka sitten lukea hänelle sieltä pätkiä sieltä täältä...

    Äänestä

  • eroahdistus kirjoitti:

    Tossa kysymyksessä on todellakin perää. Mieheni on yleisesti ottaen vielä "laiskempi" lukija kuin minä ja millä todellakin saan myös hänet lukemaan tälläsen kirjan? Parempi on varmasti ensin lukea se itse läpi ja sen jälkeen "markkinoida" sitä hänelle. Ja jossei hän millään suostu sitä lukemaan, niin vaikka sitten lukea hänelle sieltä pätkiä sieltä täältä...

    Jos mies ei halua / jaksa lukea kirjaa edes kriisin edessä, on aika vaikea uskoa, että hän olisi vakavissaan parantamassa suhdetta.

    Jos se on hänelle vaikeaa, niin tokihan voit lukea kirjaa hänelle sitten vaikka ääneen, tai valita sieltä soveltuvia kappaleita luettavaksi, josko hän sitten aiheesta innostuneena lukisi loputkin kirjasta (muista valita motivoivia kohtia ;-D )

    Kysyit, olisiko minulle ollut hyötyä kirjasta ennen eroamme... vaikea vastata.

    Ehkä ainakin siten, että olisin ollut itselleni armollisempi, enkä olisi hakenut itsestäni kaikkia syitä tylsistyneeseen avioliittoomme.

    Olisinko saanut exän lukemaan kirjaa... vielä vaikeampi vastata. Todennäköisesti en, koska hän ei puheistaan huolimatta ollut itse kovinkaan valmis tekemään mitään suhteemme parantamiseksi. Halusi vain kiristää minus palvomaan itseään, kun näki paniikkini mahdollisen eron edessä.

    Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Meidän osaltamme se on jo myöhäistä, mutta ehkä ei teidän. Toivottavasti!

    Nykyinen miesystäväni luki kirjan suosituksestani heti suhteemme alussa (hän on myös eronnut) ja sanoi, että siinä oli harvinaisen yleistajuinen ja realistinen opas, joka jokaisen avioliittoon menevän pitäisi lukea. Ja olen samaa mieltä.

    Se, mikä kirjassa on myös hyvää, on se, että se ei syyllistä ketään, vaan houkuttelee lukijaansa pohdiskelemaan ensisijassa itseään, omia motiivejaan ja omaa toimintaansa. Ja jos suhteen molemmat osapuolet sen lukevat ja ymmärtävät, mitä kirjassa halutaan kertoa, uskon, että suhde paranee väkisinkin, jos edes vähänkään tahtoa yrittää on olemassa.

    Ja jos sitten käy niin, että tilanne ei enää ole korjattavissa on kirja loistava apuväline ihan vaan itsensä tutkiskeluun ja mahdollisten uusien suhteiden varalle, joten hukkaan se ei mene joka tapauksessa. Omani on nykyään jo alleviivattu lähes puhki ;-)

    Koita jaksaa tilanteessasi.

    Äänestä

  • ed. kirjoitti:

    Jos mies ei halua / jaksa lukea kirjaa edes kriisin edessä, on aika vaikea uskoa, että hän olisi vakavissaan parantamassa suhdetta.

    Jos se on hänelle vaikeaa, niin tokihan voit lukea kirjaa hänelle sitten vaikka ääneen, tai valita sieltä soveltuvia kappaleita luettavaksi, josko hän sitten aiheesta innostuneena lukisi loputkin kirjasta (muista valita motivoivia kohtia ;-D )

    Kysyit, olisiko minulle ollut hyötyä kirjasta ennen eroamme... vaikea vastata.

    Ehkä ainakin siten, että olisin ollut itselleni armollisempi, enkä olisi hakenut itsestäni kaikkia syitä tylsistyneeseen avioliittoomme.

    Olisinko saanut exän lukemaan kirjaa... vielä vaikeampi vastata. Todennäköisesti en, koska hän ei puheistaan huolimatta ollut itse kovinkaan valmis tekemään mitään suhteemme parantamiseksi. Halusi vain kiristää minus palvomaan itseään, kun näki paniikkini mahdollisen eron edessä.

    Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Meidän osaltamme se on jo myöhäistä, mutta ehkä ei teidän. Toivottavasti!

    Nykyinen miesystäväni luki kirjan suosituksestani heti suhteemme alussa (hän on myös eronnut) ja sanoi, että siinä oli harvinaisen yleistajuinen ja realistinen opas, joka jokaisen avioliittoon menevän pitäisi lukea. Ja olen samaa mieltä.

    Se, mikä kirjassa on myös hyvää, on se, että se ei syyllistä ketään, vaan houkuttelee lukijaansa pohdiskelemaan ensisijassa itseään, omia motiivejaan ja omaa toimintaansa. Ja jos suhteen molemmat osapuolet sen lukevat ja ymmärtävät, mitä kirjassa halutaan kertoa, uskon, että suhde paranee väkisinkin, jos edes vähänkään tahtoa yrittää on olemassa.

    Ja jos sitten käy niin, että tilanne ei enää ole korjattavissa on kirja loistava apuväline ihan vaan itsensä tutkiskeluun ja mahdollisten uusien suhteiden varalle, joten hukkaan se ei mene joka tapauksessa. Omani on nykyään jo alleviivattu lähes puhki ;-)

    Koita jaksaa tilanteessasi.

    kirja on aika ohut ja nopealukuinen, eli tuskin se ainakaan koollaan miestäsi säikäyttää.

    Ja jos se sitten herättää mielenkiintoa, voi sitä tutkiskella vaikka kuinka pitkään - ja kannattaakin.

    Äänestä

  • ed. kirjoitti:

    kirja on aika ohut ja nopealukuinen, eli tuskin se ainakaan koollaan miestäsi säikäyttää.

    Ja jos se sitten herättää mielenkiintoa, voi sitä tutkiskella vaikka kuinka pitkään - ja kannattaakin.

    Paljon kiitoksia siitä, että olet viitsinyt vastailla näin kattavasti minulle. Jotenkin tuntuu todella helpottavalta, kun on olemassa "ventovieraita", joiden puoleen voi hädän hetkellä kääntyä...

    Äänestä

  • eroahdistus kirjoitti:

    Paljon kiitoksia siitä, että olet viitsinyt vastailla näin kattavasti minulle. Jotenkin tuntuu todella helpottavalta, kun on olemassa "ventovieraita", joiden puoleen voi hädän hetkellä kääntyä...

    mistä minä sain vuosi sitten apua, kun kipuilin oman eroni kanssa ;-) Itse asiassa tämä palsta piti minut hengissä.

    Joten pannaan hyvä kiertämään.

    Halit!

    Äänestä

Eikä mielestäni ees kannattaiskaan! Ellet omana itsenäsi voi olla niin tuhoon avioliittonne on tuomittu. Ainoastaan omana itsenäsi voi onnistua. Ellei mies oikeaa minääsi hyväksy niin menkööt. Ei siinä silloin enää sinun rakkautesi auta.

Äänestä

Olen todella iloinen puolestasi, että sait uuden mahdollisuuden! Olemalla oma itsesi ja uskomalla että ratkaisunne oli oikea voitatte vaikeudet. Aikaa se varmasti vie mutta pikkuhiljaa

Mieheni jätti meidät, minut ja kaksi tyttöä kaksi vkoa ennen joulua todella yllättäen. Olen vieläkin ihan shokissa ja yritän jotenkin sinnitellä eteenpäin. Hänellä ei ole toista vaan uusi työ toisella paikkakunnalla. Hänen vanhemmillaan on suuri rooli tässä erossa, ovat sitä mieltä että minä estän mieheni etenemistä uralla jne. Mieheni työskentelee nykyään kaikenmaailman pintajulkkisten kanssa ja tämä tuntuu nyt vievän hänet lopullisesti perheeltään.

Mieheni on laittanut jo eropaperit vireille ja hakee nuoremman lapsen huoltajuutta. En voi ymmärtää...hän siis haluaa erottaa lapset toisistaan ja viedä nuoremman toiselle paikkakunnalle.

Minä rakastan häntä yli kaiken (kaikesta huolimatta) ja olen pyytänyt häneltä toista mahdollisuutta useaan otteeseen mutta häneen ei tunne mikään tehovan. Hän on ja pysyy päätöksessään vaikka väittää rakastavansa minua. Miten sinä/te saitte aikaiseksi yrittää uudestaan? Mikä neuvoksi?

Äänestä
  • En voi ymmärtää puolisoa, joka haluaa hajottaa perheen lisäksi myös sisarukset!!! -mielestäni lapset kuuluvat samaan pakettiin, olivatpa kummallavanhemmalla tahansa. Lapsi kärsii erosta tarpeeksi muutenkin. Puolusta lapsiasi pysymään yhdessä! -todella painavat syyt pitää miehellä olla saadakseen lapset, etenkin vielä uraohjuksella. Vai laskeeko hän kenties vanhempiensa varaan lapsenhoidon ym....Itse olen erotilanteeseen ajautunut mieheni kertoessa pettäneensä minua 4-vuoden ajan, lähes lapsemme syntymästä lähtien..Yritti asiaa peitellä monta vuotta suhteensa loppuessa, muttei enää oma pää kestänyt valheessa elämistä.-Vei myös minulta päätösmahdollisuuden eroamiseen aiemmin, mikäli vain olisin tästä tiennyt. Pari viime vuotta meni suht. hyvin ennen tunnustamista, ja olen nyt aivan hukassa, mitä tehdä???? Ero oli ensimmäisenä mielessä, sehän olisi helpoin tapa.. Vielä harkinta-aika menossa, kohta vuoden olen tämän asian kanssa kamppaillut, ja mieliala on kuin vuoristorata...Yhtä tuskaa...

    Äänestä

  • Erotilanteessa itsekin kirjoitti:

    En voi ymmärtää puolisoa, joka haluaa hajottaa perheen lisäksi myös sisarukset!!! -mielestäni lapset kuuluvat samaan pakettiin, olivatpa kummallavanhemmalla tahansa. Lapsi kärsii erosta tarpeeksi muutenkin. Puolusta lapsiasi pysymään yhdessä! -todella painavat syyt pitää miehellä olla saadakseen lapset, etenkin vielä uraohjuksella. Vai laskeeko hän kenties vanhempiensa varaan lapsenhoidon ym....Itse olen erotilanteeseen ajautunut mieheni kertoessa pettäneensä minua 4-vuoden ajan, lähes lapsemme syntymästä lähtien..Yritti asiaa peitellä monta vuotta suhteensa loppuessa, muttei enää oma pää kestänyt valheessa elämistä.-Vei myös minulta päätösmahdollisuuden eroamiseen aiemmin, mikäli vain olisin tästä tiennyt. Pari viime vuotta meni suht. hyvin ennen tunnustamista, ja olen nyt aivan hukassa, mitä tehdä???? Ero oli ensimmäisenä mielessä, sehän olisi helpoin tapa.. Vielä harkinta-aika menossa, kohta vuoden olen tämän asian kanssa kamppaillut, ja mieliala on kuin vuoristorata...Yhtä tuskaa...

    Osuit täysin oikeaan, mieheni laskee kaiken vanhempiensa varaan koska minulla ei ole samanlaista tukiverkostoa kuin hänellä. Minulla ei elä vanhemmat, veli on merikapteeni ja paljon nuorempi. Hänen varaansa ei voi mitään laskea.

    Niinkuin kerroin meidän suhteessa ei ole ollut pettämistä enkä osaa yhtään kuvitella miten kamalaa se on kun vuosia on joutunut tuollaisen petoksen uhriksi. Onko teillä avioero jo vireillä? Haluaako miehesi erota?

    Minä olen käynnyt 11v sitten avioeron läpi, siis aika nuorena tyttönä ja jo silloin se oli minusta verrattavissa kuolemaan eli aivan järkyttävää. Mutta toisaalta kerran täällä vaan eletään ja siitä pitäisi voida parhaalla tavalla nauttia. Minä kuvittelin tässä nykyisessä liitossani eläväni ihanassa parisuhteessa jossa kaikki osa-alueet toimivat mutta nyt mieheni väittää että hän on elännyt 7 v perhehelvetissä sisäkkönä kun minä vain olen käynnyt töissä. Täysin puppua.... tai sitten olemme elänneet ihan eri perheissä! Olemme menneet naimisiin vasta 2 v sitten joten en voi noita syytöksiä ymmärtää että 7 v ihan kamalaa ja siinä välissä sitten ihanat häät, upea häämatka jne. Tätä kaikkea ei järki käsitä. Nyt meidän yhteys on niin huono että keskustelemme ainoastaan lakimiesten välityksellä. Voimani ovat ihan lopussa.

    Äänestä

  • ...johon on todella vaikea vastata... Olematta mitenkään "itsekäs", voin melko varmasti sanoa, että meilläkin olisi jo ero vireillä, jossen minä olisi niin todella vahvasti sitä mieltä, että asioita voi muuttaa, itseään kumpikin voi muuttaa, jos vaan haluaa. Mieheni lukeutuu yllätyksekseni ns. massaan, joka ajattelee eron olevan "helpoin" ratkaisu ja on ollut valmis luovuttamaan vaiheessa, jolloin kuuluisi alkaa todella tekemään töitä liiton eteen. Onhan sitä helppo elää onnellisessa parisuhteessa, mutta kuuluuko todella siinä vaiheessa sitten hanskat lyödä tiskiin, kun menee huonosti. Minusta ei.

    Itse taas avioeroperheen lapsena näen asiat ihan eri tavalla ja olen siinä mielessä varmasti vanhanaikainen, että uskon monien ongelmien olevan korjattavissa, jos vain molemmat siihen sitoutuvat. Mielestäni avioliiton eteen on yksinkertaisesti tehtävä niin paljon töitä, eikä todellakaan kuulu luovuttaa siinä vaiheessa, kun pahin kriisi tulee vastaan.

    Meillä on puhuttu, puhuttu ja vielä kerran puhuttu. En tiedä, mikä sitten todellisuudessa sai mieheni antamaan meille kaikille vielä mahdollisuuden. Olen kirjoittanut hänelle kirjeitä, koska ajatukseni kriisin alettua on ollut niin sekaisin, etten ole muuten saanut suustani mitään loogista ulos. Olen todella kertonut hänelle, mitä minä kaipaan parisuhteeseemme ja mitä asioita minä haluan itse itsessäni muuttaa. Olen myös kertonut, kuinka olen tälläisen "pommin" jälkeen itsekin vasta avannut silmäni sille, että myös minä olen ollut jo pitkään onneton. En vaan ole ymmärtänyt/jaksanut alkaa tekemään asialle mitään.

    Lisäksi ilmeisesti viikonloppu erikseen teki hyvää, kun hän sai olla ihan omissa oloissaan. Olen muutenkin pyrkinyt antamaan hänelle tilaa, sillä se on meillä varmaan ollut hänen puoleltaan se suurin ongelma koko ajan. En ole antanut hänelle hänen kaipaamaansa omaa tilaa riittävästi. Sitä miehet ilmeisesti todella kaipaavat. Mieheni on silti koko tämän kriisimmekin ajan ollut todella hyvä isä lapsellemme ja auttanut alusta asti tämän hoidossa.

    Mikä teille neuvoksi? Kannattaa vielä todella istua kahdestaan keittiön pöydän ääreen ja yrittää keskustella asioista syvällisesti. Yrittää vielä herättää mies tähän todellisuuteen ja siihen, että maailma on mahdollisuuksia täynnä vielä tässäkin suhteessa. Kysyt häneltä, mitä hän todella elämässään haluaa ja kerrot mitä itse haluat.

    Olen miehelleni monta kertaa sanonut, että mikäli hän aloittaa sinkkuelämän, niin ei hän sitä "ihanuutta" kovin pitkään "harrasta" ja jossain vaiheessa hän aloittaa uudelleen alusta kaikki parisuhteen koukerot ja joka suhteessa on omat ongelmansa. Olen yrittänyt selittää hänelle, että meillä on nyt kaikki valmiina elämässä, koti ja perhe.

    Pitkä yhteinen taival on mielestäni jo itsessään sellainen arvo , mitä pitää vaalia. Lisäksi olen myös kertonut, kuinka minua pelottaa ajatus, että joutuisin jossain välissä alkaa luomaan uusia ihmissuhteita, koska nyt kun olemme "jo kolmekymppisiä", kaikilla on pitkät elämänhistoriat takanaan ja monella isoja luurankoja kaapissa. Meillä on nyt yhteinen hieno, mutta toisaalta todella raskas taival takana, mutta sinällään asiat ihan kunnossa. Mitään "lopullista" ei ole vielä tapahtunut, ei ole väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia... Nyt vaan pitää jostain löytää se tie, miten tästä päästään jatkamaan onnellisina.

    Olen sanonut hänelle useampaan otteeseen, että eikö ole vielä yrittämisen paikka, jos on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että eletään onnellisena perheenä yhdessä, kuin se että molemmat eletään mahdollisesti joskus tulevaisuudessa onnellisissa parisuhteissa toisaalla ja lapsi on erotettuna molemmista vanhemmistaan? Eikö miehesikin yhdy väitteeseen, että olisi kuin lottovoitto, mikäli voisitte vielä elää onnellisina parisuhteessanne, mikäli löydätte yhteisen sävelen, jossa jaatte arjen vastuun (kodin, perheen, työn, huvit)...

    Olen myös perustellut omaa kantaani siihen, että mieheni on toiminut epäreilusti minua kohtaan antamatta minulle tilaisuutta vaikuttaa asioihin. Hän mietti itsekseen raskausaikani ja sen ajan, kun totuttelin äitinä oloon, että ero on ratkaisu ongelmiimme. Kyllähän minäkin tiesin, ettei meillä todellakaan mene hyvin, mutten pystynyt veilä keskittymään parisuhteen parantamiseen elämäntilanteestani johtuen. Miten ihminen voi yksin miettiä 1,5 vuotta parisuhteen päättämistä, koska parisuhteessa elää kuitenkin kaksi ihmistä. Minäkin tarvitsen aikaa omille ajatuksilleni, eikä hän voi olettaa, että hyväksyn hänen ehdotuksensa erosta tosta noin vaan, kun en ole vielä saanut tehdä kaikkea liittomme eteen.

    Niin ja kävimme juttelemassa diakonien kanssa ja he antoivat myös uusia näkökulmia asioihin. Ilmeisesti nämä kaikki asiat monen muun asian ohella ovat saaneet miehenikin ymmärtämään, että perheen takia on yritettävä. Keskustelkaa vielä kunnolla asioista. Olemme saaneet ohjeeksi aloittaa lauseen "Minusta tuntuu siltä, että...". Tällöin ei syytä toista mistään, eikä toinen voi syyttää sinua siitä, että tunteesi ovat vääriä, sillä tunteet ovat aina aitoja. Toinen voi halutessaan sitten korjata asian, mikäli olet esim. tulkinnut häntä vääriin.

    Toivon todella, että tekin pääsette vielä yrittämään elämää yhdessä. Ja mitä miehesi vanhempiin tulee... Yritä unohtaa heidät kokonaan. He ovat kuitenkin ihan ulkopuolisia ihmisiä teidän parisuhteessanne. Yritä nyt vain keskittyä teihin kahteen ja saada miehesikin kuuntelemaan vain itseään, eikä vanhempiaan. Ja mielestäni olisi kuitenkin hyvä, jos pystyisi olemaan "syyttämättä" toisen vanhempia asiosita, vaikka tiedän sen olevan vakeaa. Tässäkin tilanteessa voisi hyödyntää lausetta "Minusta tuntuu, että sinun vanhempasi vaikuttavat..."

    Toivotaan, että molempien liitot vielä korjaantuisivat. Älä anna vielä periksi, jos todella uskot, että teillä on mahdollisuus yhteiseen onneen ja että näet todellakin mahdollisuuden siihen, että pystyt itse elämään onnellista elämää siitä huolimatta, että miehesi etenee urallaankin.

    Äänestä

  • eroahdistus kirjoitti:

    ...johon on todella vaikea vastata... Olematta mitenkään "itsekäs", voin melko varmasti sanoa, että meilläkin olisi jo ero vireillä, jossen minä olisi niin todella vahvasti sitä mieltä, että asioita voi muuttaa, itseään kumpikin voi muuttaa, jos vaan haluaa. Mieheni lukeutuu yllätyksekseni ns. massaan, joka ajattelee eron olevan "helpoin" ratkaisu ja on ollut valmis luovuttamaan vaiheessa, jolloin kuuluisi alkaa todella tekemään töitä liiton eteen. Onhan sitä helppo elää onnellisessa parisuhteessa, mutta kuuluuko todella siinä vaiheessa sitten hanskat lyödä tiskiin, kun menee huonosti. Minusta ei.

    Itse taas avioeroperheen lapsena näen asiat ihan eri tavalla ja olen siinä mielessä varmasti vanhanaikainen, että uskon monien ongelmien olevan korjattavissa, jos vain molemmat siihen sitoutuvat. Mielestäni avioliiton eteen on yksinkertaisesti tehtävä niin paljon töitä, eikä todellakaan kuulu luovuttaa siinä vaiheessa, kun pahin kriisi tulee vastaan.

    Meillä on puhuttu, puhuttu ja vielä kerran puhuttu. En tiedä, mikä sitten todellisuudessa sai mieheni antamaan meille kaikille vielä mahdollisuuden. Olen kirjoittanut hänelle kirjeitä, koska ajatukseni kriisin alettua on ollut niin sekaisin, etten ole muuten saanut suustani mitään loogista ulos. Olen todella kertonut hänelle, mitä minä kaipaan parisuhteeseemme ja mitä asioita minä haluan itse itsessäni muuttaa. Olen myös kertonut, kuinka olen tälläisen "pommin" jälkeen itsekin vasta avannut silmäni sille, että myös minä olen ollut jo pitkään onneton. En vaan ole ymmärtänyt/jaksanut alkaa tekemään asialle mitään.

    Lisäksi ilmeisesti viikonloppu erikseen teki hyvää, kun hän sai olla ihan omissa oloissaan. Olen muutenkin pyrkinyt antamaan hänelle tilaa, sillä se on meillä varmaan ollut hänen puoleltaan se suurin ongelma koko ajan. En ole antanut hänelle hänen kaipaamaansa omaa tilaa riittävästi. Sitä miehet ilmeisesti todella kaipaavat. Mieheni on silti koko tämän kriisimmekin ajan ollut todella hyvä isä lapsellemme ja auttanut alusta asti tämän hoidossa.

    Mikä teille neuvoksi? Kannattaa vielä todella istua kahdestaan keittiön pöydän ääreen ja yrittää keskustella asioista syvällisesti. Yrittää vielä herättää mies tähän todellisuuteen ja siihen, että maailma on mahdollisuuksia täynnä vielä tässäkin suhteessa. Kysyt häneltä, mitä hän todella elämässään haluaa ja kerrot mitä itse haluat.

    Olen miehelleni monta kertaa sanonut, että mikäli hän aloittaa sinkkuelämän, niin ei hän sitä "ihanuutta" kovin pitkään "harrasta" ja jossain vaiheessa hän aloittaa uudelleen alusta kaikki parisuhteen koukerot ja joka suhteessa on omat ongelmansa. Olen yrittänyt selittää hänelle, että meillä on nyt kaikki valmiina elämässä, koti ja perhe.

    Pitkä yhteinen taival on mielestäni jo itsessään sellainen arvo , mitä pitää vaalia. Lisäksi olen myös kertonut, kuinka minua pelottaa ajatus, että joutuisin jossain välissä alkaa luomaan uusia ihmissuhteita, koska nyt kun olemme "jo kolmekymppisiä", kaikilla on pitkät elämänhistoriat takanaan ja monella isoja luurankoja kaapissa. Meillä on nyt yhteinen hieno, mutta toisaalta todella raskas taival takana, mutta sinällään asiat ihan kunnossa. Mitään "lopullista" ei ole vielä tapahtunut, ei ole väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia... Nyt vaan pitää jostain löytää se tie, miten tästä päästään jatkamaan onnellisina.

    Olen sanonut hänelle useampaan otteeseen, että eikö ole vielä yrittämisen paikka, jos on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että eletään onnellisena perheenä yhdessä, kuin se että molemmat eletään mahdollisesti joskus tulevaisuudessa onnellisissa parisuhteissa toisaalla ja lapsi on erotettuna molemmista vanhemmistaan? Eikö miehesikin yhdy väitteeseen, että olisi kuin lottovoitto, mikäli voisitte vielä elää onnellisina parisuhteessanne, mikäli löydätte yhteisen sävelen, jossa jaatte arjen vastuun (kodin, perheen, työn, huvit)...

    Olen myös perustellut omaa kantaani siihen, että mieheni on toiminut epäreilusti minua kohtaan antamatta minulle tilaisuutta vaikuttaa asioihin. Hän mietti itsekseen raskausaikani ja sen ajan, kun totuttelin äitinä oloon, että ero on ratkaisu ongelmiimme. Kyllähän minäkin tiesin, ettei meillä todellakaan mene hyvin, mutten pystynyt veilä keskittymään parisuhteen parantamiseen elämäntilanteestani johtuen. Miten ihminen voi yksin miettiä 1,5 vuotta parisuhteen päättämistä, koska parisuhteessa elää kuitenkin kaksi ihmistä. Minäkin tarvitsen aikaa omille ajatuksilleni, eikä hän voi olettaa, että hyväksyn hänen ehdotuksensa erosta tosta noin vaan, kun en ole vielä saanut tehdä kaikkea liittomme eteen.

    Niin ja kävimme juttelemassa diakonien kanssa ja he antoivat myös uusia näkökulmia asioihin. Ilmeisesti nämä kaikki asiat monen muun asian ohella ovat saaneet miehenikin ymmärtämään, että perheen takia on yritettävä. Keskustelkaa vielä kunnolla asioista. Olemme saaneet ohjeeksi aloittaa lauseen "Minusta tuntuu siltä, että...". Tällöin ei syytä toista mistään, eikä toinen voi syyttää sinua siitä, että tunteesi ovat vääriä, sillä tunteet ovat aina aitoja. Toinen voi halutessaan sitten korjata asian, mikäli olet esim. tulkinnut häntä vääriin.

    Toivon todella, että tekin pääsette vielä yrittämään elämää yhdessä. Ja mitä miehesi vanhempiin tulee... Yritä unohtaa heidät kokonaan. He ovat kuitenkin ihan ulkopuolisia ihmisiä teidän parisuhteessanne. Yritä nyt vain keskittyä teihin kahteen ja saada miehesikin kuuntelemaan vain itseään, eikä vanhempiaan. Ja mielestäni olisi kuitenkin hyvä, jos pystyisi olemaan "syyttämättä" toisen vanhempia asiosita, vaikka tiedän sen olevan vakeaa. Tässäkin tilanteessa voisi hyödyntää lausetta "Minusta tuntuu, että sinun vanhempasi vaikuttavat..."

    Toivotaan, että molempien liitot vielä korjaantuisivat. Älä anna vielä periksi, jos todella uskot, että teillä on mahdollisuus yhteiseen onneen ja että näet todellakin mahdollisuuden siihen, että pystyt itse elämään onnellista elämää siitä huolimatta, että miehesi etenee urallaankin.

    ja sanon samalla, että täällä on hienoja ihmisiä keskustelemassa!

    Jokainen elämä on omanlaisensa. Meillä mahtui kymmeneen ensimmäiseen avioliittovuoteen 5 lasta, talon rakentaminen ja miehen sivutoimisena pitämän yrityksen konkurssi. Velat sitten lankesivat meille. Olin joutunut olemaan yksin paljon lasten kanssa ja tuntui siltä, että tuo konkurssi oli viimeinen niitti koko liitossa. Olin valmis heittämään hanskant naulaan.

    Se ei onnistunut hetkessä, koska lapsia oli monta ja heidän hoitamisensa vei ajan ja energian. Niinpä niistä avioeropäätöksistä päästiin jotenkin eteenpäin ja kaikki jatkui ennallaan.

    Myöhemmin mieheni harrasti paljon ja olin taas yksin. Yritin jos vaikka mitä jotta hän ymmärtäisi mitä minä tarvitsen ja että en ole mennyt naimisiin ollakseni yksin. Ehdotin moneen kertaan parisuhdeleirejä ja vaikka mitä, mutta ei hän niihin suostunut. Olimme välillä aika kaukana toisistamme. Lapsiamme rakastimme ja rakastamme kuitenkin varmaan samalla tavalla niin että kaikki jatkui ennallaan. Pahimpana aikana tuntiessani itseni oikein laiminlyödyksi ja suorastaan vihatessani miestäni ankarasti ajattelin kuitenkin, että minulla ei ole mitään oikeutta riistää lapsiltani hyvää isää.

    Sitten luin kaikenlaisia kirjoja ja tulin siihen tulokseen, että minulla on vastuu omasta elämästäni. En voi odottaa puolison olevan elämäni sisältö tai että hänen on tehtävä minut onnelliseksi. En voi vaatia häntä täyttämään elmässäni sellaisia asioita, jotka varmaan paljonkin johtuivat lapsuuden turvallisuuden puutteesta ym. sellaisista asioista.

    Nyt olemme olleet naimisissa 32 vuotta ja lapset ovat maailmalla. Olemme nykyään hyvin paljon yhdessä ja elämämme on tasapainottunut. Keskustelemme paljon emmekä vaadi toisiltamme mitään, mutta yritämme ottaa toisemme huomioon ja osoittaa arkipäiväisissä asioissa hellyyttä toisillemme. Nukumme nykyään eri huoneissa, koska meillä on aivan erilainen unirytmi ja aikaisemmin häiritsimme toisiamme. Sanoisin, että kunnioitus on nykyään tärkein asia suhteessamme ystävyyden lisäksi. (Olemme aina varoneet "rakkaus"-sanaa jostain syystä, mutta olemme usein sanoneet toisillemme:"Pidän sinusta!")

    Nyt lapsillamme on jo lapsia ja myöskin tietysti kaikenlaisia ongelmia elämässään. Tuntuu upealta se, että voimme yhdessä olla mukana heidän elämässään ja jakaa nämä huolet keskenämme. On tärkeää saada asioihin kaksi näkökulmaa, oma on usein kapea ja jos yksinäni lapsiani yrittäisin auttaa, monesti asiat menisivät vikaan kokonaan.

    En halua arvostella ketään tällä kirjoituksellani, tarkoitus oli vain kertoa palstan aloittajalle, että mahdollisuuksia on jatkaa vaikeistakin tilanteista eteenpäin rikkomatta avioliittoa.

    Terveisiä sinulle ja hyvää matkaa!

    Äänestä

  • oman tarinani kirjoitti:

    ja sanon samalla, että täällä on hienoja ihmisiä keskustelemassa!

    Jokainen elämä on omanlaisensa. Meillä mahtui kymmeneen ensimmäiseen avioliittovuoteen 5 lasta, talon rakentaminen ja miehen sivutoimisena pitämän yrityksen konkurssi. Velat sitten lankesivat meille. Olin joutunut olemaan yksin paljon lasten kanssa ja tuntui siltä, että tuo konkurssi oli viimeinen niitti koko liitossa. Olin valmis heittämään hanskant naulaan.

    Se ei onnistunut hetkessä, koska lapsia oli monta ja heidän hoitamisensa vei ajan ja energian. Niinpä niistä avioeropäätöksistä päästiin jotenkin eteenpäin ja kaikki jatkui ennallaan.

    Myöhemmin mieheni harrasti paljon ja olin taas yksin. Yritin jos vaikka mitä jotta hän ymmärtäisi mitä minä tarvitsen ja että en ole mennyt naimisiin ollakseni yksin. Ehdotin moneen kertaan parisuhdeleirejä ja vaikka mitä, mutta ei hän niihin suostunut. Olimme välillä aika kaukana toisistamme. Lapsiamme rakastimme ja rakastamme kuitenkin varmaan samalla tavalla niin että kaikki jatkui ennallaan. Pahimpana aikana tuntiessani itseni oikein laiminlyödyksi ja suorastaan vihatessani miestäni ankarasti ajattelin kuitenkin, että minulla ei ole mitään oikeutta riistää lapsiltani hyvää isää.

    Sitten luin kaikenlaisia kirjoja ja tulin siihen tulokseen, että minulla on vastuu omasta elämästäni. En voi odottaa puolison olevan elämäni sisältö tai että hänen on tehtävä minut onnelliseksi. En voi vaatia häntä täyttämään elmässäni sellaisia asioita, jotka varmaan paljonkin johtuivat lapsuuden turvallisuuden puutteesta ym. sellaisista asioista.

    Nyt olemme olleet naimisissa 32 vuotta ja lapset ovat maailmalla. Olemme nykyään hyvin paljon yhdessä ja elämämme on tasapainottunut. Keskustelemme paljon emmekä vaadi toisiltamme mitään, mutta yritämme ottaa toisemme huomioon ja osoittaa arkipäiväisissä asioissa hellyyttä toisillemme. Nukumme nykyään eri huoneissa, koska meillä on aivan erilainen unirytmi ja aikaisemmin häiritsimme toisiamme. Sanoisin, että kunnioitus on nykyään tärkein asia suhteessamme ystävyyden lisäksi. (Olemme aina varoneet "rakkaus"-sanaa jostain syystä, mutta olemme usein sanoneet toisillemme:"Pidän sinusta!")

    Nyt lapsillamme on jo lapsia ja myöskin tietysti kaikenlaisia ongelmia elämässään. Tuntuu upealta se, että voimme yhdessä olla mukana heidän elämässään ja jakaa nämä huolet keskenämme. On tärkeää saada asioihin kaksi näkökulmaa, oma on usein kapea ja jos yksinäni lapsiani yrittäisin auttaa, monesti asiat menisivät vikaan kokonaan.

    En halua arvostella ketään tällä kirjoituksellani, tarkoitus oli vain kertoa palstan aloittajalle, että mahdollisuuksia on jatkaa vaikeistakin tilanteista eteenpäin rikkomatta avioliittoa.

    Terveisiä sinulle ja hyvää matkaa!

    Tälläisiä tarinoita on todellakin kiva lukea näinä vaikeina hetkinä, kun välillä meinaa usko itsellä loppua. Minulla on itsellänikin ensimmäistä kertaa tämän kriisin alettua ollut tänään tunne, että tästä minä selviän tavalla tai toisella. Olen tänään miettinyt todella paljon lapsuuteni kovia pelkoja ja sitä, miten vanhempieni todella epäonnistunut avioliitto on mahdollisesti vaikuttanut omaan parisuhteeseeni. Olen löytänyt kovien tunnekuohujen keskeltä moneenkin asiaan hyvinkin yksinkertaisen selityksen. Asiat vaan tuntuivat tänään jotenkin loksahtavan omassa päänupissa kohdalleen ja ymmärsin, että minun pitää ensisijaisesti säilyttää oma itseni, jonka myötä pyrin näyttämään miehelleni, kuka minä oikeasti olen.

    Äänestä

... vaan ole oma itsesi. Mikään ei ole helpompaa kuin syytellä toista ja jättää oma kohta koskematta kuten miehesi tuntuu tehneen. Tiedän sen, koska itse olen elänyt pitkän avioliiton, jossa viime syksynä mies ilmoitti tarvitsevansa "omaa tilaa ja taitaa se erokin tulla ja vähän voisi muitakin naisia kokeilla, kun tässä itseensä tutustuu". Ei ollut herkkua siihenkään asti, mutta sen jälkeen olin seota, kauhea ikävä oli miestä ja kysymys siitä, miksi näin kävi. Mitään tuo ei osannut vastata eikä ole vastannut tähän päivään. Kovin vai kertoi ahdistavan ja terapiassa puhui pehmoisia pahasuisesta akasta ja erilaisista uskonnollisista näkemyksistä ! Ei se terapia mitään auta, ellei kummallakin ole tarve ja halu avoimuuteen ja huomaamaan omakin kohtansa.

Yllätys - olemme edelleen yhdessä, hän kuulemma ei tarvitse enää irtiottoa. Minun tarpeistani ei ole kyselty. Oma rakkauteni kuoli syksyllä, samoin seksihaluni, jotka häntä pitkään tympäisivät, nyt ei tarvitse enää tympeillä. Eletään päivä kerrallaan, mitäänhän tästä ei tule. Heitin kiltteytyeni ja uhrautuvaisuuteni romukoppaan, sillä ei ainakaan pärjää. Ulkoinen käyttäytymiseni ei ole paljon muuttunut paitsi että paljon enemmän teen sitä, mikä minua huvittaa enkä seuraile hänen olojaan.

Oikeasti - ei toisella ole oikeutta noin vain ilmoittaa avioliitossa, että nyt se rakkaus sitten loppui ja soromnoo. Kummallakin on vastuu siitä, että kun on tehty yhdessä lapsi/lapset ja hankittu talot jne, sitoudutaan siihen ja tehdään töitä myös yhteisen onnen eteen. Kyllä sinä siitä erosta selviät, jos se tulee, niin aion minäkin selvitä. Toisaalta vuosi kerrallaan lapset kasvavat ja kun meillä ei tapella, niin lapsilla ei ole paha olla. Ihan toisin silmin sitä miestä nyt katselen ja aika kylmin sellaisin. Älä sinäkään rupea tiskirätiksi kuten minä tein vuosien ajan !

Äänestä
  • muistat kai että jokainen ihminen ja jokainen avioliitto on erilaisia. mikä sopi teille ei sovi kaikille.
    kyllä toisella on oikeus avioliitossakin ilmoittaa, että se on soromnoo. tuon oikeuden kieltämienn rikkoo ihmisoikeuksia, samoin avioliiton pakkojatkaminen.
    tervepäinen ihminen ei haluakaan sitoa puolisoaan itseensä väkisin.

    Äänestä

  • yleistät kirjoitti:

    muistat kai että jokainen ihminen ja jokainen avioliitto on erilaisia. mikä sopi teille ei sovi kaikille.
    kyllä toisella on oikeus avioliitossakin ilmoittaa, että se on soromnoo. tuon oikeuden kieltämienn rikkoo ihmisoikeuksia, samoin avioliiton pakkojatkaminen.
    tervepäinen ihminen ei haluakaan sitoa puolisoaan itseensä väkisin.

    En nyt puhunutkaan ihmisoikeuksista, tietysti voi tehdä vaikka mitä oikeusmurhia, jos niitä ei ole kriminalisoitu, mutta tarkoitan juuri sitä, että kun on lapset ja vastuu heistä, ei yksinkertaisesti voi vain hillua jonkin suuren rakkaudentunteen perässä. Moni (mies) ei tätä usko, mutta rakkaus tulee nimenomaan sitoutumisesta, siitä, että menee niiden pahojenkin päivien läpi eikä vain elä niin, että "lähden sitten, kun ei ole enää kivaa".

    En ole sitonut miestäni itseeni väkisin ja ap vissiin vielä vähemmän. Todella vapaat kädet, jalat ja se yksikin paikka on minun miehelläni ollut, korvien välistä vain puuttuu jotain ja se on paha vika se...Hän tuli todellakin itse takaisin kotiin, en edes kysynyt, miksi. Ei olisi kuitenkaan osannut vastata kuten ei siihenkään, miksi lähti.

    Äänestä

  • vissiin kirjoitti:

    En nyt puhunutkaan ihmisoikeuksista, tietysti voi tehdä vaikka mitä oikeusmurhia, jos niitä ei ole kriminalisoitu, mutta tarkoitan juuri sitä, että kun on lapset ja vastuu heistä, ei yksinkertaisesti voi vain hillua jonkin suuren rakkaudentunteen perässä. Moni (mies) ei tätä usko, mutta rakkaus tulee nimenomaan sitoutumisesta, siitä, että menee niiden pahojenkin päivien läpi eikä vain elä niin, että "lähden sitten, kun ei ole enää kivaa".

    En ole sitonut miestäni itseeni väkisin ja ap vissiin vielä vähemmän. Todella vapaat kädet, jalat ja se yksikin paikka on minun miehelläni ollut, korvien välistä vain puuttuu jotain ja se on paha vika se...Hän tuli todellakin itse takaisin kotiin, en edes kysynyt, miksi. Ei olisi kuitenkaan osannut vastata kuten ei siihenkään, miksi lähti.

    olen melko varma että yleistät provosoidaksesi.
    hillua rakkaudentunteen perässä... kovin pidät miehiä "kevytkenkäisinä", ei mitään vastuuta mistään.
    nää jutut hämmästyttää ihan vaan siksi että on omakohtaisiakin kokemuksia vähän toisenlaisesta jutusta. mun ex mies petti mua toista vuotta yhden naisen kanssa. teko oli törkeä josta tietysti annoin asiaan kuuluvan palautteen. mies muutti pois, erottiin. seurasi kaikenlaista, myös kiristystä lapsilla. minä kiristin.
    meni muutama vuosi. asiat päässä alkoi asettua paikalleen. oli mun vuoro tavata elämäni rakkaus. ja se ei todellakaan ollut ex mieheni. ollaan oltu 11 vuotta yhdessä, 7 naimisissa. elämä toden totta voi olla erilaista oikean ihmisen kanssa. ex mies on vieläkin naimisissa petturikumppaninsa kanssa. niillä menee hyvin. mulla ja hänellä ei mennyt. mut meni monta vuotta ymmärtää nää asiat. toivottavasti joku muukin joskus ymärtää ettei elämä ole msutavalkoinen kuten sinun mielestäsi. avarra mieltäsi hieman... tai vaikka enemmänkin. ei haittaa. saat paremman olon.

    Äänestä

  • jatkuu kirjoitti:

    olen melko varma että yleistät provosoidaksesi.
    hillua rakkaudentunteen perässä... kovin pidät miehiä "kevytkenkäisinä", ei mitään vastuuta mistään.
    nää jutut hämmästyttää ihan vaan siksi että on omakohtaisiakin kokemuksia vähän toisenlaisesta jutusta. mun ex mies petti mua toista vuotta yhden naisen kanssa. teko oli törkeä josta tietysti annoin asiaan kuuluvan palautteen. mies muutti pois, erottiin. seurasi kaikenlaista, myös kiristystä lapsilla. minä kiristin.
    meni muutama vuosi. asiat päässä alkoi asettua paikalleen. oli mun vuoro tavata elämäni rakkaus. ja se ei todellakaan ollut ex mieheni. ollaan oltu 11 vuotta yhdessä, 7 naimisissa. elämä toden totta voi olla erilaista oikean ihmisen kanssa. ex mies on vieläkin naimisissa petturikumppaninsa kanssa. niillä menee hyvin. mulla ja hänellä ei mennyt. mut meni monta vuotta ymmärtää nää asiat. toivottavasti joku muukin joskus ymärtää ettei elämä ole msutavalkoinen kuten sinun mielestäsi. avarra mieltäsi hieman... tai vaikka enemmänkin. ei haittaa. saat paremman olon.

    ...tämän oman mieheni enkä kai tarkoittanutkaan missään vaiheessa vastata kaikkien parien ongelmiin. Tosiasia on lisäksi se, että en todellakaan tarjoile "ratkaisuamme" muille, koska ei tässä mitään ratkaisua ole tullut. Päinvastoin, asiat pitkittyy ja mutkistuu ja siksi kai tunnenkin tarvetta purkaa kiukkua myös muiden vastaavista kokemuksista.

    Tuskin sinäkään tosiaan olit onnesi kukkuloilla, kun mies jäi kiinni pettämisestään. Minä vain en millään usko siihen, että ihmisellä olisi joku yksi ja ainoa täällä maailmassa tarkoitettuna, paremminkin tosiaan niin, että ihmisten kyky elää parisuhteessa on kovin erilainen ja sen pohjalta varmaan motivaatio tehdä töitä ja sitoutua suhteeseen myös vaihtelee. Minulla itselläni tämä motivaatio oli aiemmin vahva, ei nyt enää niinkään.

    Mikähän jutuissani sinua niin provosoi, kun monet muut provoilevat paljon enemmän ?

    Äänestä

Kaksi vuotta sitten oli meidän liittomme katkolla. Se pelastettiin puhumalla ja tahdolla rakastaa. Vain muutama kuukausi, ja huomasin jännittäväni! Juuri kuten sinä kerrot. Aika kului ja käsitin että yritän ja yritän ikään kuin kerätä pisteitä aviopuolisona, etten mokaisi enkä laiminlöisi velvollisuuksiani.

Jossain vaiheessa tajusin ajattelevani, että JOS olisimme eronneet, prosessi olisi jo ohi ja minä hyvää vauhtia matkalla kuiville, kohti omaa itseäni. Melkeinpä harmittelin että jäimme yhteen.

Nyt on siis kaksi vuotta kulunut - ja olemme eroamassa. Sama tuska, sama huoli, sama ikävöinti ja kaipaus taas käsillä, ja saman naisen vuoksi!

Hölmöä on tällainenkin edestakainen soutaminen. Elämä menee jännittämiseen ja pingottamiseen, viikoista tulee kuukausia ja kuukausista vuosia.

Minulla viimeinen sana on siis 'ero'. En tiedä miten sen kestän... mutta eikös sitä sanota että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


"eroahdistus" kirjoitti:

Avioliittoni on pahasti karilla. Mieheni ilmoitti haluavansa eron, koska ei enää välitä/rakasta. Olemme nyt kuitenkin puhuneet paljon ja päättäneet vielä kerran yrittää. Haluan todella saada avioliittomme vielä kuntoon ja toivon, että voisimme molemmat olla jälleen onnellisia tässä parisuhteessa ja suoda tyttärellemme onnellisen kodin.

Nyt en vaan osaa ajatella toiveikkaasti tulevaisuutta, vaan elämääni varjostaa koko ajan vahva menettämisen pelko. Minun pitäisi pystyä olemaan aidosti oma itseni ja siten todistaa miehelleni, että olen edelleen se sama ihminen, johon hän on kymmenen vuotta sitten rakastunut ja että olosuhteet (3-vuoden rakennusprojekti, raskaus, pienen lapsen tulo) ovat vaan muokanneet elämäämme suuntaan, johon kumpikaan ei olisi halunnut sen menevän.

Miten pystyn olemaan aito oma itseni, kun koko ajan mieltä painaa se vaihtoehto, että ero voi tulla? Jotenkin vaan koko ajan yritän liikaa; yritän muuttua liikaa liian nopeasti. Miten todella näytän miehelleni olevani edelleen rakastettava ja hyvä vaimo kaikin puolin, miten teen sen aidosti, teeskentelemättä?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu