Avioliittoni on pahasti karilla. Mieheni ilmoitti haluavansa eron, koska ei enää välitä/rakasta. Olemme nyt kuitenkin puhuneet paljon ja päättäneet vielä kerran yrittää. Haluan todella saada avioliittomme vielä kuntoon ja toivon, että voisimme molemmat olla jälleen onnellisia tässä parisuhteessa ja suoda tyttärellemme onnellisen kodin.
Nyt en vaan osaa ajatella toiveikkaasti tulevaisuutta, vaan elämääni varjostaa koko ajan vahva menettämisen pelko. Minun pitäisi pystyä olemaan aidosti oma itseni ja siten todistaa miehelleni, että olen edelleen se sama ihminen, johon hän on kymmenen vuotta sitten rakastunut ja että olosuhteet (3-vuoden rakennusprojekti, raskaus, pienen lapsen tulo) ovat vaan muokanneet elämäämme suuntaan, johon kumpikaan ei olisi halunnut sen menevän.
Miten pystyn olemaan aito oma itseni, kun koko ajan mieltä painaa se vaihtoehto, että ero voi tulla? Jotenkin vaan koko ajan yritän liikaa; yritän muuttua liikaa liian nopeasti. Miten todella näytän miehelleni olevani edelleen rakastettava ja hyvä vaimo kaikin puolin, miten teen sen aidosti, teeskentelemättä?
Nyt en vaan osaa ajatella toiveikkaasti tulevaisuutta, vaan elämääni varjostaa koko ajan vahva menettämisen pelko. Minun pitäisi pystyä olemaan aidosti oma itseni ja siten todistaa miehelleni, että olen edelleen se sama ihminen, johon hän on kymmenen vuotta sitten rakastunut ja että olosuhteet (3-vuoden rakennusprojekti, raskaus, pienen lapsen tulo) ovat vaan muokanneet elämäämme suuntaan, johon kumpikaan ei olisi halunnut sen menevän.
Miten pystyn olemaan aito oma itseni, kun koko ajan mieltä painaa se vaihtoehto, että ero voi tulla? Jotenkin vaan koko ajan yritän liikaa; yritän muuttua liikaa liian nopeasti. Miten todella näytän miehelleni olevani edelleen rakastettava ja hyvä vaimo kaikin puolin, miten teen sen aidosti, teeskentelemättä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
on, että hän tulee joka tapauksessa ottamaan eron, käyttäydyt sinä miten tahansa. Kymmenen vuoden jälkeen tulee se normaali kyllästyminen ja ajatus siitä, olisiko jossain joku parempi häntä varten. Hän on jo sanonut haluavansa eron, mutta ilmeisesti sinun reaktiosi takia, kun ei halua draamaa, perui sanansa. Ei se sitä tarkoita, ettei hän silti haluaisi edelleen erota.
Tavallisesti tuo kuvio menee niin, että hän veivaa ees taas aikansa, tulee ja menee, kunnes löytää toisen ja sitten lähtee lopullisesti.
Vastauksena kysymykseesi, miten olla aidosti oma itsesi paineista huolimatta: hyväksy se, että ero tulee. Silloin sinulla ei ole mitään menetettävää ja voit ottaa rennosti. Ei mikään suhde koskaan ole ikuinen eikä tarvitsekaan olla. Jos vielä voisit pitää mielessä ja tuntea kiitollisuutta niistä hyvistä ajoista mitä olet tästä suhteesta saanut, ehkä saldo lopulta jääkin plussalle.
Minustakin tuo asetelma tuntuu ahdistavalta, että sinun pitäisi muuttua ja tulla paremmaksi, että miehesi alkaisi taas arvostaa sinua ja suhdettanne. Eihän semmoisesta mitään tule, jos toinen joutuu pinnistelemään koko ajan:( Oletko nimenomaan sinä ollut jotenkin teidän ongelmienne syy eli oletko todella muuttunut jotenkin hankalaksi tms.? Suhteessa kumpkin vaikuttaa toisiinsa ja harvoin vain toisella on ongelmia.
Yhteinen asioiden pohdinta, uusien tapojen opettelu ja todellinen halu jatkaa suhdetta tarvitaan, ennen kuin syntyy tulosta. Suosittelisin pariterapiaa tai esim. parisuhdeleiriä. Olen kuullut näistä leireistä, että monet ovat löytäneet niissä uudelleen yhteisen sävelen.
En minä yksin ole pilannut meidän liittoa. Olosuhteet on vaan vienyt meidät sellaiseen noidankehään, jossa toinen ei enää ole välittänyt ja toinen on sitten yrittänyt "kynsin hampain" saada "äänensä kuuluviin", eikä välttämättä aina kovin järkevin keinoin. Tästä esimerkkinä mies alkanut kulkemaan yksin huomattavasti normaalia enemmän, minä taasen alkanut kieltämään/laittamaan hanttiin kahta kauheammin, kun sanoillani/toiveillani ei enää ollut mitään merkitystä. Helposti minusta tuli kieltävä/napiseva vaimo.
Ja sellainen vaimo en ole alunperin ollut ja sellainen en myöskään halua tulevaisuudessa olla, mutta miehen on opittava arvostamaan minua ja välittämään minun mielipiteistäni/tuntemuksistani. Siten päästäisiin pois tästä välittämättömyyden ja itseestäänselvyyksien noidankehästä, arvostamalla toinen toisiamme.
tilanne menossa.Mies tiputti pomminsa vuoden vaihteessa ja minä olin aivan paniikissa ekan kuukauden.Me olemme myös olleet yli 10v yhdessä,ja lapsiakin on..Keskustelimme ja itkimme todella paljon,mies ei pitänyt "kiirettä" lähtönsä kanssa vaan yritimme molemmat sopeutua tilanteeseen.Nyt tilanne on se että mies muuttaa pois,emme eroa lopullisesti vaan olemme asumuserossa jonkin aikaa,Miehen toiveesta.Tarkoituksenamme on palata vielä yhteen,mutta sen näyttää aika..Nyt olemme molemmat sopeutuneet siihen että tilanne on tämä,ja vaikka asia minua (ja myös miestäni) satuttaa vieläkin,olemme varmoja että tämä pitää käydä läpi.Jos tämän jälkeen palaamme yhteen niin tiedämme että sitten olemme ikuisesti yhdessä.Annan mieheni rauhassa "tutkia" tunteitaan ym ja annamme ajan kulua..
Miehenikin ehdotti vakaasti asumuseroa, jonka aikana molemmat saisivat avoimin mielin elää itsekseen, mukaan lukien mahdolliset uudet tuttavuudet. Minä en itse pystyisi olemaan ns. avoimin mielin, koska olen edelleen niin sidoksissa avioliittooni. Siten en nähnyt mahdollisena tilannetta, jossa mieheni mahdollisesti haluaisi asumuseron jälkeen palata luokseni. En voisi elää sen asian kanssa, että hän mahdollisesti olisi tuona aikana tapaillut muita naisia. Se ei vaan sopisi "vanhanaikaiseen" elämänkatsomukseeni. Mieheni ei olisi enää sen jälkeen se, johon olen aikanaan rakastunut, enkä voisi olla se, kenen luokse palataan siksi, kun ei löytynyt parempaakaan. En tiedä, sisältyykö asumuseroonne tälläinen avoimin mielin "kuljeskelu" ja että miten siihen suhtaudutte. Kai se voi toimia, mikäli molemmat "sitoutuvat noudattamaan samoja pelisääntöjä". Toivon todellakin, että tiemme kohtaavat uudelleen saman katon alla ja toivon myös teidän tienne kohtaavan vielä asumuseron jälkeenkin.
Eli emme ole vielä juuri tuosta asiasta puhuneet,tarkoitus olisi nyt vkl aikana saada kaikki asiat puhuttua..Lapset mummolle,niin keskeytyksiä ei tule =( Mutta en minäkään varmasti voisi elää sen kanssa jos mieheni olisi ollut suhteessa toiseen naiseen..Mutta mieheni ainakin tähän asti on korostanut että uutta ei tarvitse,pitäisi van päästä varmuuteen tunteistaan.Sitähän ei ikinä tiedä mitä tapahtuu mutta minä suostuin asumiseroon sen takia että kävi miten kävi niin tiedän yrittäneeni kaikkeni =)Toki haluaisin ja toivon että mieheni huomaa rakastavansa minua ja perhettään ja palaa kotiin,mutta varaudun myös toisenlaiseen ratkaisuun..
Joo, huomenna terapiaan ekaa kertaa. Vaimolta tuli täytenä yllärinä erouhkaus. Dokaan liikaa (alkoholisti) ja olen liian sosiaalinen menijä. Ei hyvä. Hän itse on sohvalla lojuva ylipainoinen jugurttia ja suklaata mässyttävä 40-v tankki joka ei ole lapsuudessaan oppinut puhumaan mistään oikeista asioista. Meillä katsotaan aina ja vaan telkkaria. Seksiä saan kauhealla vonkaamisella, en muuten. Lieneekö ero vääjäämätön lopputulos?
Lapsia ei ole, hyvä niin, mutta irtopisteet sain ehkä ainakin siitä että varasin ajan parisuhdeterapiasta. Mutta: onkohan siitä jotain apua vai pelkkiä kuluja?
- v69
että menette parisuhdeterapiaan. Mutta mielestäni sinunkin pitää muuttaa asennettasi ennen sinne menoa. Ei auta syyllistää toista, vaan pitää todellakin mennä itseensä ja miettiä, mitä itse voi vielä tehdä liittonsa eteen. Itseään voi muuttaa, toista ei. Kaupungeilla ja seurakunnilla on tarjolla ilmaisiakin parisuhdeneuvontoja, joten kannattaa hyödyntää niitäkin, ettei ala se asia stressaan, että menee rahaa...
Tjaa, minä epäonnistuin ja mies lopulta lähti. Varmaan melko samanlainen tilanne - pienen lapsen tulo perheeseen yms. Mutta kun oli pitkät ajat kestänyt tuota pelkoa, että lähteekö vai eikö lähde, niin sitten kuin lähti, se oli helpotus.
Miten niin epäonnistuit? Miehesi siinä on epäonnistunut, tai ei ole kyennyt sitoutumaan oikeaan arkeen lapsineen.
Mitä sellainen on, että Sinun pitää muuttua ja muuttua että miehelle kelpaat?! Mitä sellainen yllättävä asia kuin raskaus ja pienen lapsen tulo, eikö sellainen ole hyvin mahdollinen kun mies ja nainen ovat suhteessa? Rakennusprojekti on aina raskas ja repivä, jos molemmat eivät ole samaa hiiltä halunneet puhaltaa.
Kun mies on kyllästynyt, ei se tilanne parane, vaikka miten yrität itsesi muuttaa. Tosiasia on, että ero on ovella ja Sinun on syytä toimia itse myös aktiivisesti.
Meillä mies pudotti pommin helmikuun puolivälissä. Yleensä ei ole pahemmin puhunut, ei siis myöskään kertonut että mikään olisi vialla. Olin vaistonnut tämän jo pidemmän aikaa mutta kyselyistäni huolimatta en ollut saanut vastausta.
Meni kuukauden päivät meilläkin kunnes yhtenä hetkenä salamana tajusin mitä mies oli tarkoittanut sillä kaikella mistä ei ollut yhdessäoloaikanamme pitänyt. Meillä kun mies ei ole puhunut kipeistä asioista on ne lumipallon lailla kasaantuneet ja nyt vain lähti pallo pyörimään eikä enää ollut varma mistään, varsinkaan tunteistaan.
Ensin meillä puhuttiin asumuserosta jota en tahtonut. Olin melko varma että miehelläni on toinen nainen mutta niin ei onneksi kuitenkaan ollut. Nyt on mennyt aikaa parisen kuukautta ja tilanne on parantunut huomattavasti; meillä suurin ongelma oli se, että tein liikaa töitä ja osallistuin liian vähän perheen arkeen ja perhe-elämään ylipäänsä. Tein radikaaleja muutoksia ja aloin nauttia normaalista perhe-elämästä, laittamaan kotia, näin miehenikin aivan eri silmin ja jos vain mahdollista rakastuin häneen entistä enemmän. Nykyään saan jo läheisyyttä (mennä kainaloon, pidellään toisinaan kädestä, meillä on seksiä ja suudelmia). Edelleenkään mies ei osaa sanoa tunteistaan ja ahdistuu jos kysytään mutta itse olen toiveikas sillä läheisyys on palannut suhteeseemme.
Tiedän että aikaa voi kulua mutta mihinkäs minulla on kiire, varsinkin kun meillä on kolme yhteistä lasta! Rakastan miestäni ja kaikesta huolimatta olen iloinen että hän sai sanotuksiksi mikä mättää.
Meidän tapauksessamme (ja sen olen miehellenikin sanonut) hän teki minulle suuren palveluksen kaiken kaikkiaan että sai minut miettimään elämäämme, meitä, lapsia yms.
En sano että kaikilla voisi mennä näin sillä syyt jotka johtavat ko. kriisiin eivät varmasti ole samat mutta sen sanon ettei kannata kuunnella välttämättä mitä muut sanovat - minullekin moni sanoi että miehellä on takuuvarmasti joku toinen ja kehotettiin lähtemään ja olemaan ylpeä yms. mutta vain sinä ja miehesi tiedätte millainen suhteenne on ja tunnette toisenne ja se mitä itsellenikin tolkutan päivästä toiseen on se että aika näyttää. Asioita ei pysty nopeuttamaan, pitää vaan olla kärsivällinen. Tämä on vaikeaa minullekin mutta uskon sen olevan sen arvoista :)
Päivästä toiseen sanon miehelleni rakastavani häntä ja uskovani yhteiseen tulevaisuuteen. Mieheni ainakin pitää siitä että näin (ja paljon muutakin ) sanon vaikkei siihen vastaakkaan.
Ja kuten joku ketjussa sanoi jos tämän kriisin voittaa ollaan yhdessä loppuelämämme takuuvarmasti!!