Tämä on tositapahtumiin perustuva. Jos olisit tarinan tyttö, millaisia tuntemuksia tämä tarina sinussa herättäisi?
__________________________________________________
KOLME PÄIVÄÄ JA HÄN
Huomasin hänet lukion alkaessa. Hän oli kuin muutkin tytöt, mutta silti katseeni vaellellessa se pysähtyi aina häneen. Mietin kauan, mikä sai tämän aikaan, mutta se selvisi kyllä. Hänen hymynsä... Hänen hymynsä oli kaunis, ihastuttava, niin valloittava että se sai minut tuntemaan käsittämätöntä onnellisuuden tunnetta, vaikken edes tuntenut häntä. Hymyillessään hänen huuliensa alta paljastuivat kauniit hampaat. Suupielet kohosivat vienosti, luoden kasvoille ilmeen jota ei voi kuvitella, kuvailla tai piirtää. Kauniit siniset silmät loistivat kuin tuikut pimeydessä, luoden syvän katseen, jonka olisi halunnut osuvan omalle kohdalle - sitä sattui kuitenkin vain harvoin. Hänen ilmeensä hehkui onnellisuutta, lämpöä ja rakkautta, jonka halusin saada lähelleni.
Olin välillä unohtanut hänet stressin alla koulussa, mutta aika-ajoin hänen kasvonsa pyörivät mielessäni ja tunsin kaipuun läheisyyteen ja rakkauteen, jonka häneltä olisi voinut saada. Hän oli poikkeuksellinen, aidosti rakastettava ihminen, jonkalaisia on vähän. Raitis, ei polta tai kiroile, asiallinen, ystävällinen, ihastuttavalla tavalla ujo ja kaikella tavalla viehättävä - kuin unelmieni täyttymys, jota en uskonut olevan olemassakaan.
Meni päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosi. Tunsin olevani ihastunut. En ollut juuri koskaan jutellut hänen kanssaan koulussa, mutta tunsin, että hän olisi se oikea. Halusin kertoa hänelle tunteistani, mutta en saanut siihen tilaisuutta. Olin epätoivoinen, en keksinyt mitään hyvää keinoa. Mietein, olisiko voinut mennä kertomaan koulussa, olisiko pitänyt soittaa tai käydä tapaamassa, liittyä seuraan koulun jälkeen... Kunnes viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi huono, mutta mahdollinen tekstiviesti. En tiennyt edes hänen numeroaan, mutta sain sen numeropalvelusta. Kirjoitin erilaisia viestejä ja kuvittelin itseni hänen asemaansa - viestit tuntuivat töksähtäviltä ja huonoilta.
Sain kuitenkin lähetettyä viestin, jossa pyysin häntä ulos. Koko sinä päivänä en pystynyt keskittymään mihinkään, en syömään, ajattelemaan. Kiemurtelin vain paikallani miettien, mitä hän mahtoi ajatella. Tällainen lähes tuntematon lähettää yhtäkkiä viestin, jossa kertoo haluavansa tutustua paremmin. Kului vartti, puoli tuntia, tunti, puoli päivää, enkä saanut vastausta. Olin pettynyt, olin todella pettynyt itseeni, miksi tein niin ja mitä tein väärin. Olisiko pitänyt jättää viesti lähettämättä? Käperryin surullisena peiton alle, puristin puhelintani ja rukoilin hiljaa mielessäni, että hän vastaisi - vastaisi sitten mitä tahansa. Kului puoli minuuttia, ja sitten sain viestin. Häneltä.
Olin onnellinen, sillä tunsin, että minut oli hyväksytty. Hän suostui! Soveimme tapaamisesta, josta olin osannut vain haaveilla. Se tuntui epätodelliselta, enkä tiennyt mitä ajatella. Kuvittelin hänen hämmentyneen ilmeensä hymyn sävyttämänä saadessaan viestin, enkä sen jälkeen voinutkaan ajatella muuta. En turhaan hermoillut tapaamisesta, sillä tiesin että olisi oltava vain oma itsensä
Se hetki lähestyi, jolloin minun olisi pitänyt tehdä vaikutus. Se ei tullut yhtäkkiä, vaan matelemalla, hitaasti kiduttaen. En onnistunut pitämään jännitystä loitolla, mietein mistä puhuisimme, miten hän katsoisi minua, mitä hän ajattelisi. Jännitys kuitenkin laukesi. Näin hänen tulevan sovittuna hetkenä, olematta myöhässä, hymyillen ja ripeästi liikkuen. Se tuntui hienolta, joku välitti minusta.
Tapaaminen sujui hienosti, kumpikin tuntui avoimelta ja suorapuheiselta. En tuntenut tehneeni mitään väärin, enkä yrittäneeni mitään liikaa, olin vain oma itseni. Puhuimme niitä näitä, välillä oli taukoja, mutta ne eivät minua haitanneet. Katsoin hänen turvallisiin silmiinsä, mutta hän vältteli pidempiä katsekontakteja. Oikeastaan hyvä, sillä olisin voinut katsoa niihin vaikka ikuisuuden, lumoutuneena hänen olemukseensa. Saatoin hänet kotiin, halusin tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Halusin myös nauttia hänen läheisyydestään viimeiseen asti, sillä en tiennyt miten se tulisi päättymään. Ylitin itseni sanomalla, että hänen hymynsä oli kaunis. Olin onnellinen, kun hän näytti onnelliselta. Hyvästelimme ja halasimme.
Lähdin kotiin sekavin tuntein, olin samaan aikaan onnellinen ja jännittynyt. Tapasin matkalla pari koulukaveria, joiden kanssa vaihdoin pari sanaa. Kotona en saanut häntä mielestäni, mutta ennen kuin kiittäisin häntä seurasta, päätin nukkua yön yli ja antaa molemmille aikaa ajatuksille. Aamulla tiesin, että halusin tutustua lisää, sillä rakastumisen tunteesta ei voi erehtyä. Lähetin viestin, jossa kerroin, että sopisi tutustua enemmän. Halusin olla hienovarainen, enkä tunnustaa kaikkea heti - se olisi voinut pelottaa hänet pois. Eilisen päivän halaus, lähin kontakti häneen oli jäänyt mieleeni. Se tuntui ihanalta, sillä olisin vain halunnut olla hänen lähellään, tekemättä mitään. Kunpa vain saisin taas halata häntä, puristaa hänet kylkeäni vasten.
Se tapahtui yllättävän nopeasti. Hän vastasi pian, ja vähän ajan päästä makasin murtuneena sängyssäni. En voinut pidätellä itkuani. Tällä kertaa en itkenyt onnesta, vaan surusta. Tajusin, että olin menettänyt hänet - ikuisesti. Päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä ja ajatuksia. Miten jotain niin täydellistä saattaa ihminen menettää? Mitä tein väärin? Miksi hän ei välittänyt minusta? Löytyisikö maailmasta toista hänen kaltaistaan? Miksi en vain helposti voi saada häntä omakseni? Itsekkäät tunteet valtasivat mieleni ja yritin työntää niitä pois. Halusin kuitenkin vain, että hän olisi onnellinen... mutta en halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että hän olisi onnellinen ilman minua. Itkin itseni uneen, ja kun heräsin, olin yhä surullisempi. En tiennyt, että pienen tutustumishetken jälkeen voisi tulla näin surulliseksi toisen menettämisestä, mutta kyllä sekin on mahdollista. Seuraavanakaan päivänä en pystynyt syömään juuri mitään, ajattelemaan mitään muuta. Olin vaipumassa masennukseen.
Olisimme voineet olla yhdessä onnellisia. Miksei hän antanut toista tilaisuutta? Hän ei loukannut tunteitani, vaan oli hienovarainen. Hyvä niin, mutta se vakuuttaa minut vielä paremmin hänen ihanasta luonteestaan. Miten tottuisin tähän ajatukseen? Miten saan hänet pois mielestäni? Luen viestejä yhä uudelleen ja uudelleen, etsien pientä toivon merkkiä, signaalia joka kertoisi että peli ei ole vielä menetetty.
Mietin vain, että miten hänen sydämensä voisi valloittaa? Miten se olisi mahdollista? Ajattelin, että kirjoittaisin tarinan hänelle tunteistani, mutta en kuitenkaan uskaltaisi lähettää sitä hänelle. Pelkään, että se joutuisi vääriin käsiin, mutta ei se toisaalta minua haittaisi, jos saisin hänet itselleni. Välillä toivon, että saisin vanhan elämäni takaisin, välillä että hän katoaisi mielestäni. Eniten kuitenkin toivon, että voisin jakaa koko elämäni hänen kanssaan, olla hänen vierellään joka hetki ja tukea häntä. Nyt olen kuitenkin yksin, eikä minulla ole ketään kenelle kertoa. Haluan kertoa hänelle.
__________________________________________________
KOLME PÄIVÄÄ JA HÄN
Huomasin hänet lukion alkaessa. Hän oli kuin muutkin tytöt, mutta silti katseeni vaellellessa se pysähtyi aina häneen. Mietin kauan, mikä sai tämän aikaan, mutta se selvisi kyllä. Hänen hymynsä... Hänen hymynsä oli kaunis, ihastuttava, niin valloittava että se sai minut tuntemaan käsittämätöntä onnellisuuden tunnetta, vaikken edes tuntenut häntä. Hymyillessään hänen huuliensa alta paljastuivat kauniit hampaat. Suupielet kohosivat vienosti, luoden kasvoille ilmeen jota ei voi kuvitella, kuvailla tai piirtää. Kauniit siniset silmät loistivat kuin tuikut pimeydessä, luoden syvän katseen, jonka olisi halunnut osuvan omalle kohdalle - sitä sattui kuitenkin vain harvoin. Hänen ilmeensä hehkui onnellisuutta, lämpöä ja rakkautta, jonka halusin saada lähelleni.
Olin välillä unohtanut hänet stressin alla koulussa, mutta aika-ajoin hänen kasvonsa pyörivät mielessäni ja tunsin kaipuun läheisyyteen ja rakkauteen, jonka häneltä olisi voinut saada. Hän oli poikkeuksellinen, aidosti rakastettava ihminen, jonkalaisia on vähän. Raitis, ei polta tai kiroile, asiallinen, ystävällinen, ihastuttavalla tavalla ujo ja kaikella tavalla viehättävä - kuin unelmieni täyttymys, jota en uskonut olevan olemassakaan.
Meni päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosi. Tunsin olevani ihastunut. En ollut juuri koskaan jutellut hänen kanssaan koulussa, mutta tunsin, että hän olisi se oikea. Halusin kertoa hänelle tunteistani, mutta en saanut siihen tilaisuutta. Olin epätoivoinen, en keksinyt mitään hyvää keinoa. Mietein, olisiko voinut mennä kertomaan koulussa, olisiko pitänyt soittaa tai käydä tapaamassa, liittyä seuraan koulun jälkeen... Kunnes viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi huono, mutta mahdollinen tekstiviesti. En tiennyt edes hänen numeroaan, mutta sain sen numeropalvelusta. Kirjoitin erilaisia viestejä ja kuvittelin itseni hänen asemaansa - viestit tuntuivat töksähtäviltä ja huonoilta.
Sain kuitenkin lähetettyä viestin, jossa pyysin häntä ulos. Koko sinä päivänä en pystynyt keskittymään mihinkään, en syömään, ajattelemaan. Kiemurtelin vain paikallani miettien, mitä hän mahtoi ajatella. Tällainen lähes tuntematon lähettää yhtäkkiä viestin, jossa kertoo haluavansa tutustua paremmin. Kului vartti, puoli tuntia, tunti, puoli päivää, enkä saanut vastausta. Olin pettynyt, olin todella pettynyt itseeni, miksi tein niin ja mitä tein väärin. Olisiko pitänyt jättää viesti lähettämättä? Käperryin surullisena peiton alle, puristin puhelintani ja rukoilin hiljaa mielessäni, että hän vastaisi - vastaisi sitten mitä tahansa. Kului puoli minuuttia, ja sitten sain viestin. Häneltä.
Olin onnellinen, sillä tunsin, että minut oli hyväksytty. Hän suostui! Soveimme tapaamisesta, josta olin osannut vain haaveilla. Se tuntui epätodelliselta, enkä tiennyt mitä ajatella. Kuvittelin hänen hämmentyneen ilmeensä hymyn sävyttämänä saadessaan viestin, enkä sen jälkeen voinutkaan ajatella muuta. En turhaan hermoillut tapaamisesta, sillä tiesin että olisi oltava vain oma itsensä
Se hetki lähestyi, jolloin minun olisi pitänyt tehdä vaikutus. Se ei tullut yhtäkkiä, vaan matelemalla, hitaasti kiduttaen. En onnistunut pitämään jännitystä loitolla, mietein mistä puhuisimme, miten hän katsoisi minua, mitä hän ajattelisi. Jännitys kuitenkin laukesi. Näin hänen tulevan sovittuna hetkenä, olematta myöhässä, hymyillen ja ripeästi liikkuen. Se tuntui hienolta, joku välitti minusta.
Tapaaminen sujui hienosti, kumpikin tuntui avoimelta ja suorapuheiselta. En tuntenut tehneeni mitään väärin, enkä yrittäneeni mitään liikaa, olin vain oma itseni. Puhuimme niitä näitä, välillä oli taukoja, mutta ne eivät minua haitanneet. Katsoin hänen turvallisiin silmiinsä, mutta hän vältteli pidempiä katsekontakteja. Oikeastaan hyvä, sillä olisin voinut katsoa niihin vaikka ikuisuuden, lumoutuneena hänen olemukseensa. Saatoin hänet kotiin, halusin tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Halusin myös nauttia hänen läheisyydestään viimeiseen asti, sillä en tiennyt miten se tulisi päättymään. Ylitin itseni sanomalla, että hänen hymynsä oli kaunis. Olin onnellinen, kun hän näytti onnelliselta. Hyvästelimme ja halasimme.
Lähdin kotiin sekavin tuntein, olin samaan aikaan onnellinen ja jännittynyt. Tapasin matkalla pari koulukaveria, joiden kanssa vaihdoin pari sanaa. Kotona en saanut häntä mielestäni, mutta ennen kuin kiittäisin häntä seurasta, päätin nukkua yön yli ja antaa molemmille aikaa ajatuksille. Aamulla tiesin, että halusin tutustua lisää, sillä rakastumisen tunteesta ei voi erehtyä. Lähetin viestin, jossa kerroin, että sopisi tutustua enemmän. Halusin olla hienovarainen, enkä tunnustaa kaikkea heti - se olisi voinut pelottaa hänet pois. Eilisen päivän halaus, lähin kontakti häneen oli jäänyt mieleeni. Se tuntui ihanalta, sillä olisin vain halunnut olla hänen lähellään, tekemättä mitään. Kunpa vain saisin taas halata häntä, puristaa hänet kylkeäni vasten.
Se tapahtui yllättävän nopeasti. Hän vastasi pian, ja vähän ajan päästä makasin murtuneena sängyssäni. En voinut pidätellä itkuani. Tällä kertaa en itkenyt onnesta, vaan surusta. Tajusin, että olin menettänyt hänet - ikuisesti. Päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä ja ajatuksia. Miten jotain niin täydellistä saattaa ihminen menettää? Mitä tein väärin? Miksi hän ei välittänyt minusta? Löytyisikö maailmasta toista hänen kaltaistaan? Miksi en vain helposti voi saada häntä omakseni? Itsekkäät tunteet valtasivat mieleni ja yritin työntää niitä pois. Halusin kuitenkin vain, että hän olisi onnellinen... mutta en halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että hän olisi onnellinen ilman minua. Itkin itseni uneen, ja kun heräsin, olin yhä surullisempi. En tiennyt, että pienen tutustumishetken jälkeen voisi tulla näin surulliseksi toisen menettämisestä, mutta kyllä sekin on mahdollista. Seuraavanakaan päivänä en pystynyt syömään juuri mitään, ajattelemaan mitään muuta. Olin vaipumassa masennukseen.
Olisimme voineet olla yhdessä onnellisia. Miksei hän antanut toista tilaisuutta? Hän ei loukannut tunteitani, vaan oli hienovarainen. Hyvä niin, mutta se vakuuttaa minut vielä paremmin hänen ihanasta luonteestaan. Miten tottuisin tähän ajatukseen? Miten saan hänet pois mielestäni? Luen viestejä yhä uudelleen ja uudelleen, etsien pientä toivon merkkiä, signaalia joka kertoisi että peli ei ole vielä menetetty.
Mietin vain, että miten hänen sydämensä voisi valloittaa? Miten se olisi mahdollista? Ajattelin, että kirjoittaisin tarinan hänelle tunteistani, mutta en kuitenkaan uskaltaisi lähettää sitä hänelle. Pelkään, että se joutuisi vääriin käsiin, mutta ei se toisaalta minua haittaisi, jos saisin hänet itselleni. Välillä toivon, että saisin vanhan elämäni takaisin, välillä että hän katoaisi mielestäni. Eniten kuitenkin toivon, että voisin jakaa koko elämäni hänen kanssaan, olla hänen vierellään joka hetki ja tukea häntä. Nyt olen kuitenkin yksin, eikä minulla ole ketään kenelle kertoa. Haluan kertoa hänelle.
Vastaukset 14
Vanhimmat
siitähän se riippuu onko peli menetetty vai ei. Ei sitä voi näin ulkopuolinen sanoa menikö jokin vikaan, olitko liian kiireinen tai omistushaluinen.
Älä takerru pieniin "ehkä" -viesteihin. Elämä jatkuu eikä aina voi saada sitä mitä haluaa. Vaikka itsessä ei mitään vikaa olisikaan tai ei mitään väärää olisi tehnytkään. Ketään ei voi pakottaa mihinkään, varsinkaan tunteisiin.
Äläkä tartu siihen että ihminen on niin kaunis että sinun pitää saada se itsellesi. Rakastu ihmiseen älä ulkokuoreen. Se vaatii enemmän kuin kaukoihastumisen ja yhdet treffit.
Onnea jatkolle joka tapauksessa.
Jos olisin tarinan tyttö, minulla olisi varmasti selitys sinulle. Ja varmaan olisin valmis keskustelemaan siitä kanssasi jos lupaisit kuunnella etkä selitellä tai todistella mitään. En haluaisi tuon tytön asemassa joutua ahdistetuksi tuolla asialla. Jos en olisi kiinnostunut enemmästä, kertoisin sen kyllä jos haluaisit tietää. Kertoisin myös onko enää koskaan mahdollisuutta vai ei. Mutta en haluaisi saada sinulta tekstiviestejä. Enkä haluaisi että vaivaat päätäsi asialla liikaa. Jos sinua jokin jäisi vaivaamaan se puhuttaisi läpi kerralla, naamat vastakkain ja tehtäisiin siinä päätös siitä miten asiat on huomenna ja siitä eteenpäin.
Kiitos että vastasit! Sehän tässä mättääkin, että toista ei voi pakottaa :(. Se on vaan hyväksyttävä, mutta haluaisin pitää sellaisen pienen toivon kipinän.
Meillä meni juttu muuten hyvin ja löyty paljon yhteisiä asioita kuin myös asioita joista oltiin eri mieltä. Ihastuin hymyyn ja rakastuin sisimpään. En sitäpaitsi välitä viime kädessä siitä, miltä ihminen näyttää - hänkin on vähän sellainen että toisten ihmisten silmissä ei välttämättä niin kaunis, mutta minä näen hänessä jotain erityistä.
Voiko se olla totta, että ihminen tietäisi varmasti ensimmäisellä tapaamisella että EI halua tai että HALUAA olla joskus yhdessä? Hän sanoi, että jokin asia ei ihan napannut, etsii jotain muuta... ja että tietäisi heti jos olisi halunnut jatkaa pidemmmälle. Mutta ei sanonut syytä ja jätti jotain ikään kuin arvailujen varaan.
Hän vaan näki sinut eri tavalla, kuin sinä hänet.
Eikö ihminen voi rakastua ihmiseen, joka osoittaa rakkautta, vaikkei ennen hänestä olisikaan välittänyt?
suhteista alkaa niin, että toinen osapuoli on jo pidemmällä tunteissaan kuin toinen. Toinen haluaa antaa toiselle kuitenkin mahdollisuuden katsoa, jos muuten vain pitää kyseisestä ihmisestä. Rakkaus syttyy usein vasta myöhemmin....ensin se vaatii toiseen tutustumisen, kiintymisen, luottamuksen syntymisen...Harvoissa tapauksissa on niin, että suhteen alkaessa molemmat ovat ihan täysillä hullaantuneita toisiinsa, yleensä vain toinen.
Rakkauden tiet ovat niin tuntemattomat.
Eipä ole sääntöä siihen voiko olla totta että tietäisi heti että EI halua tai HALUAA olla heti ensitapaamisesta yhdessä. Toiset vaan tietää sen, toiset jopa vihaa aluksi toisiaan.
Toivoisin että kaltaisesi kauniisti ajatteleva ihminen saisi edes arvoistansa ystävyyttä jos ei vastapuoli heti kiinnostusta parisuhteeseen osoita.
Itselläni on vastaavanlainen kokemus vuosien takaa. Mutta vastapuoli antoi minulle mahdollisuuden ystävystyä. Terveessä hengessä keskusteltiin heti aluksi miltä toisesta tuntuu. Miksi oltaisiin tai miksi ei. Ei olla vielä tänäkään päivänä mutta meillä on kertakaikkisen hieno ystävyyssuhde. Tutustuttiin ystävinä ja pian itsekin huomasin välittäväni hänestä "vain" ystävänä.. ja toisaalta ennenkaikkea ystävänä. En siis itsekään kuitenkaan rakastanut häntä, olin vain viehättynyt hänestä ihmisenä. Niiiin ihana persoona, luonne ja muutenkin ihminen jonka tekemisiä ja elämänarvoja arvostan. Nyt 7 vuotta myöhemmin ollaan edelleen erittäin hyvissä ja lämpimissä väleissä. Meistä molemmista tuntuu että ollaan annettu toisillemme enemmän ystävinä kuin mitä oltaisiin toisille oltu parisuhteessa. Asiasta on avoimesti keskusteltu. Ja molemmat ollaan nyt tahoillamme parisuhteessa - onnellisesti. Ja kumppanimme tietävät sekä meidät että toisensa eivätkä pidä meitä outoina.
Toivoisin sinulle sitä myös, että saisit hänestä edes ystävän. Toki en tiedä tuntuisiko se sinusta enemmän raskaalta kuin ihanalta, kun en tiedä kuinka vahvoja rakastumisen tunteesi ovat. Itse tunnuin aluksi "vain tyytyvän" kaveriksi, mutta sainkin mahtavan ystävyyssuhteen.
Niin, hän oikeasti on poika ja minä olen tyttö. Tai no aikuisiahan tässä jo ollaan. Melkein kolmekymppisiä.
Sanoisin että älä luovuta, mutta painostus on aina pahasta mutta vilpitön kiinnostuminen toisesta ei. Mitä teet väärin jos ehdotat kuitenkin tutustumista? Itse en tohtisi jos se tyttö olisin. Harvoin kieltäydyn solmimasta uusia tuttavuuksia. Pitää vain pelata rehellisillä korteilla ettei toinen rakastu liikaa jos se ei ole tarkoitus. Pitää olla avoin ja kertoa mikä on ok ja mikä ei. Kumma jos tyttö sut kokonaan torjuu.
Pidä pilke silmäkulmassa ;)
kuvailemasi tyttö, olisin pitänyt sinua mukavana mutta ehkä hieman liian mairittelevana, joka olisi herättänyt epäilyksiä mielenterveydellisestä tilastasi (lukio-ikäisenä). (ps. tämä epäily toistuu melkein aina silloin kun mies osoittaa kiinnostusta oikeassa, vakavassa seurustelumielessä)
Tällaista elämä vaan on. Mutta tosiaan en ole kuvailemasi tytön kaltaisessa tilanteessa ollut, päinvastoin. olen ollut tyttö joka koki samallai jätkää kohden, eikä saanut vastausta viikkoihin kunnes soitti tyypille. Tyyppi ei koskaan ehdottanut tapaamista, ei vastannut viestiin jossa ilmastiin halu nähdä, tavata. Tyyppi vastasi puhelimessa että oli hienoa saada viestejä, ja että soita jos on jotain asiaa. Voit siis arvata jos ymmärrät, kun olet samassa tilanteessa ollut, että mulla olisi ollut heti sekunnin päästä asiaa tai päinvastoin ei mulla koskaan mitään asiaa oikeasti ollutkaan, kunhan soittelin..
Et saa vakuutettua tyttöä mitenkään mielenterveydellisestä tasapainostasi. hän oli sun kohtalosi, ehkä opit hänestä paljon ja olet matkalla kohti todellista totuutta joka kolahtaa jokaisen kohdalle joskus viimein; ainoa ihminen jonka kanssa vietät viimeiset hetkesi on sinä itse, siinä ei auta se onko saanut seuraa vai ei,onko ollut onnellinen vai ei, jokainen kuolee yksin tästä maailmasta, kärsii viimeiset tuskan hetkensä yksin itsensä kanssa. Joten on turha pelätä yksin jäämistä, sillä yksin jäämiseltä ei kukaan pelastu. ainoa hetki kun tunsit pyyteetöntä rakkautta johon halusit täydellä voimalla vastata, etkä koskaan päästää irti, oli syntymäsi, ja henkilö joka toimi äitinäsi.
tämä minun tyyppini ei halunnut nähdä vaikka ei muistanut minua, eikä seurustellut sillä hetkellä, eikä ollut homo. Tosin ei koskaan sanonut sillin etteikö olisi halunnut nähdä kun ei vastannut mitään siihen vaan ainoastaan sitten kun ITSE soitin hänelle, niin vastasi mitä edellä sanoin. Mun olisi näe,mmä vileä pitänyt se tapaaminenkin kysyä häneltä vielä uudemman kerran ja anella ja suostutella. ja sitten kun ylistin häntä viesteilläni niin ei vastausta. En halunnut soittaa koska kuten edellä sanoin eihän mulla koskaan mitään niiiiin tärkeetä asiaa ollut, muuta sanottavaa kun et tykkään hänestä ja haluisin tutustua, mut olen niin ujo etten halua sanoa sitä sillä psyykkeeni ei kestäisi sitä.
Etttt näin. Apinoita maailma täynnä. ei hän ymmärrä eikä halua ymmärtää mua, ei edes muista, tiedän sen, se on tullut selvitettyä rautalangasta.
mut mä toki ymmärrän, mitäs muutakaan. ja tiedoksi kaikille itseria herkitseville sydän surujen takia. olen pääsyt todella yli hänestä. en tunne kaunaa. mutta kyllä silti tunnen jotain, mutta se ei ole rakkautta eikä kaunaa. ehkäpä tunne selviämisestä ja voimasta rakastaa totuutta elämästä, jonka jokainen tietää ettei ole ruusuilla tanssimista vaan maailmassa tapetaan ihmisiä ja soditaan ym. myös kaiken hyvän ja herkän lisäksi.
sitten viimein soitin hänelle ennekuin viikko oli kulunut siitä kun sanoi että soita. Elikkä olen tehnyt aivan oikein. Aivan oikein koko ajan. En edes valehdellut kun yritti lopussa saada mut sanomaan etten ota enää yhteyttä. En voinut valehdella kun tiesin etten pysty siihen. Mun olisi pitänyt vielä kaiken paskan lisäksi valehdella et "joo en ota suhun yhteyttä enään kun niin haluat" et kieltää itseni vielä 500 miljoonas kerta. Joo en vastannut mitään ja laittoikin sitten luurin kiinni kun en suostunut hänen pyyntöönsä, valehdella hänelle, kieltää itseni.
ja se siitä.
ja silti en saanut rakkautta takaisin vaikka yritin kaikkeni ja tehdä oikein. ja myönnän, en kunnioittanut häntä täydellisesti sillä otin yhteyttä vaikka hän ei mulle, mun yhteen viestiin vastannut, mutta olisin kyllä kunnioittanut jos oltais vähän ohjattu miten sen voin tehdä. yritin niiin kaikkeni, enkä saanut mitään takaisin, ehkä syy oli rikkinäisessä sielussani (joka se oli jo alkujaan). Yksi esimerkki ainakin missä asiassa kunniotin, kun hän vastasi mulle, olin tyytyväinen muutaman päivän.
ja ymmärrän häntä ja hänen käytöstään täysin.
ettei ollut mulle kiltti.
enkä siltikään rakasta häntä. että eiköhän tavoite ole saavutettu aikaslai hyvin. :)
Mielenterveys on tosi hauras ja vailla ystäviä silloin olleena voisin sanoa että hain silloin tosiaankin kuuntelijaa(luotettavaa sellaista)..
Se että kuulee kaiken puhutun kulkevan eteenpäin muihin korviin satuttaa tosi paljon(Myös MIEHILLÄ ON
TUNTEEEEET jos niitä vain pääsis lähelle kertomaan!!
Toi loppu menee turhan diipiks, mut olen kanssasi samaa mieltä..
ihan täysin. Itse olin kanssa aika yksinäinen silloin. mutta se ei tee asiasta yhtään tyhmempää tai ala-arvoisempaa. päivastoin, terve ihminen etsii itselleen seuraa ja välittää toisista enemmän kuin kuoren verran, ja muutenkin. Iloitkaamme siitä hyvästä mitä meillä on sisimmässämme :)
Pienen paljastuksen voin tehdä (kun jos tarinasi oli tosi, ja olet noinkin harvinaisen hyvin pärjännyt suunnitelmiesi etenemisessä;) )
Eli toimin hoitoalalla, olen saanut kimmokkeeni alalle juuri tästä omasta persoonastani ja ajatusmaailmastani, mitä edellä mainitsin rakkausasioihini liittyen :) Et hieno homma! Ota sinäkin ihmisten auttaminen ja välittäminen ja keskustelu ja kuuntelu elämäntyöksesi! :)
Hirveintä mitä voisi tapahtua on varmaan, että ette enää voisi koskaan olla yhdessä ystävinäkään. En voi kuin toivoa, että tämä toinenkin sen ymmärtää.
itse koin vähän vastaavan tilanteen. Aikaa on kulunut vain noin 30 vuotta ja se oikea ei unohdu koskaan. Väilillä hänet näen ja moikkaamme edelleen, voi vitsi kun polvet notkahtaa edelleenkin hänet kohdatessa, näin vain valitettavasti kävi etten häntä omakseni saanut. Onnekseni en häntä kyllä asialla koskaan häirinnyt tai mitään vastaavaa. Kirjoitin vain kirjeen että toivon kaikkea hyvää ja tervehditään kun kohdalle satutaan. Monesti itsekseni kiroan että näin kävi, mutta ei auta, eteenpäin pitää mennä, ehkä sitten seuraavassa elämässä. Vielä tulee mieleen se että olimme liian nuoria silloin, myöhemmin hänen erottuaan omasta kumpanistaan hän hiukan vihjaili yksinäisyyttään, mutta silloin taas seurustelin itse enkä voinut pahoittaa omaa kumppaniani... ja siinä se meni viimeinenkin oljenkorsi. Jäi vain ikuinen kaipaus.