Mitä olette miehet mieltä naisen syömishäiriöstä? Nyt ei puhuta siis teini-ikäisten wannabe-anoreksiasta, vaan jo aikuisen naisen syömishäiriöstä.
Sehän on sairaus, josta ei parane koskaan täydellisesti. Sen voi saada hallintaan, mutta se on ja pysyy aina, sen kanssa pitää oppia elämään. Se voi olla vuosia pois, mutta nousta jälleen esiin jonkun elämän kriisin tms. yhteydessä, koska syömishäiriöissä on kyse elämänhallinnasta. Kun tuntuu, että elämänhallinta on pielessä, se näkyy syömishäiriöinä.
Itse olen aikuinen nainen ja sairastuin anoreksiaan 16 vuotiaana. Kävin läpi monia eri vaiheita ja lopulta 25 vuotiaana sairaus alkoi hellittää. Nyt olen yli kolmekymppinen, mutta aina välillä on huonoja aikoja. Ikinä en tule pystymään suhtautumaan ruokaan, syömiseen, painoon ym. normaalisti ja huolettomasti. Ne asiat tulevat aina viemään ajatuksissani enemmän tilaa, kuin vievät ns. normaali-ihmisellä.
Muuten olen ihan tavallinen ihminen, eikä nuo ajatukset enään hallitse elämääni. Nyt minulla on kuitenkin menossa tuollainen huono kausi. Töissä on paljon stressiä ja se aiheuttaa minulle sen, että tunnen pakottavaa tarvetta kontrolloida itseäni syömisten ym. kautta, etten menettäisi otettani. Tiedän, se ei ole loogista, eikä järkevää, mutta niinhän nämä asiat menevät, eivätkä ole järjen ohjailtavissa.
Minä en siis puhu tästä asiasta, enkä todellakaan tee numeroa syömisasioistani tms. Päinvastoin yritän salata tämän asian niin hyvin kun mahdollista. Parisuhteessa sitä kuitenkin on vaikea salata. Ex-mieheni tiesi, muttei puhunut, asia oli vähän kuin tabu suhteessamme.
Enkä ole anorektisen laiha enään, olen ihan normaalivartaloinen, joten siinäkän sairaus ei näy.
Miten suhtaudutte ja mitä ajattelisitte, miten reagoisitte, kun saisitte tietää naisystävästänne tällaisen asian?
Sehän on sairaus, josta ei parane koskaan täydellisesti. Sen voi saada hallintaan, mutta se on ja pysyy aina, sen kanssa pitää oppia elämään. Se voi olla vuosia pois, mutta nousta jälleen esiin jonkun elämän kriisin tms. yhteydessä, koska syömishäiriöissä on kyse elämänhallinnasta. Kun tuntuu, että elämänhallinta on pielessä, se näkyy syömishäiriöinä.
Itse olen aikuinen nainen ja sairastuin anoreksiaan 16 vuotiaana. Kävin läpi monia eri vaiheita ja lopulta 25 vuotiaana sairaus alkoi hellittää. Nyt olen yli kolmekymppinen, mutta aina välillä on huonoja aikoja. Ikinä en tule pystymään suhtautumaan ruokaan, syömiseen, painoon ym. normaalisti ja huolettomasti. Ne asiat tulevat aina viemään ajatuksissani enemmän tilaa, kuin vievät ns. normaali-ihmisellä.
Muuten olen ihan tavallinen ihminen, eikä nuo ajatukset enään hallitse elämääni. Nyt minulla on kuitenkin menossa tuollainen huono kausi. Töissä on paljon stressiä ja se aiheuttaa minulle sen, että tunnen pakottavaa tarvetta kontrolloida itseäni syömisten ym. kautta, etten menettäisi otettani. Tiedän, se ei ole loogista, eikä järkevää, mutta niinhän nämä asiat menevät, eivätkä ole järjen ohjailtavissa.
Minä en siis puhu tästä asiasta, enkä todellakaan tee numeroa syömisasioistani tms. Päinvastoin yritän salata tämän asian niin hyvin kun mahdollista. Parisuhteessa sitä kuitenkin on vaikea salata. Ex-mieheni tiesi, muttei puhunut, asia oli vähän kuin tabu suhteessamme.
Enkä ole anorektisen laiha enään, olen ihan normaalivartaloinen, joten siinäkän sairaus ei näy.
Miten suhtaudutte ja mitä ajattelisitte, miten reagoisitte, kun saisitte tietää naisystävästänne tällaisen asian?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Miten itse suhtautuisit seurusteluun hetkellisesti kuivilla olevan alkoholistin kanssa?
Oletko oikeasti sitä mieltä, että alkoholismi ja anoreksia ovat verrattavissa ja samanlaisia ongelmia? Ne kuitenkin eroavat toisistaan niin paljon kuin vain mahdollista.
En tunne alkoholisteja, mutta sen perusteella mitä tiedän, alkoholisti laiminlyö kaikki elämän osa-alueet alkoholin vuoksi. Anorektikko päinvastoin pyrkii kontrolloimaan asioita. Muutenkaan en keksi mitään yhtäläisyyksiä alkoholismin kanssa.
Minä puhuin raitistuneesta alkoholistista. Siinä mielessä asioilla on paljonkin yhteistä, että molempien uusiutuminen vaanii jatkuvasti nurkan takana.
Ja myös monessa muussakin sairaudessa. On kai sillä kuitenkin edes vähän merkitystä, että millaiset oireet ovat?
Eniten minua kiinnostaa tämän asian mentaalipuoli, että pitävätkö miehet syömishäiriöstä kärsivää naista täysin mielisairaana, vai löytyykö ymmärrystä ollenkaan?
En pitäisi syömishäiriötä seurustelun esteenä. Olisin kuitenkin asian suhteen varpaillani. Aina on vaarana, että kumppanin ja terapeutin roolit menisivät sekaisin.
Tuskin karkuun tulisi lähdettyä, mutta miten tuollaiseen asiaan sitten pitäisi suhtautua? Pitääkö varoa sanomisiaan ja syömisiään vai mitä? tyhmiä kysymyksiä, mutta kun en ole ikänä tälläiseen törmännyt. parisuhteessa on mun mielestä hyvä tuollainen asia tietää, eikö sen piilottaminen ole stressaavaa?
Miten siihen pitäisi suhtautua.. En tiedä. Maton alle lakaiseminen ei kuitenkaan ole hyvä vaihtoehto, koska silloin se aiheuttaa vain lisää häpeää.
Minusta tuntuu, että paras suhtautuminen olisi se, että ymmärtää ja tukee. Ettei tuomitsisi ennakolta, vaan ottaisi selvää sairaudesta edes jonkun verran ja yrittäisi tukea sen mitä voi. Minulle olisi helpottavaa, jos voisin puhua kumppanille asiasta avoimesti, koska se saattaisi ehkäistä huonot kaudet. Tunnistan itse kyllä, että milloin asiat ovat menossa huonoksi ja yksin murehtiessa asiat näyttävät aina huonommilta, kuin ovatkaan.
Luulen vaan, että miehillä on tästä aika vähän tietoa - tai yleensäkin siitä, että syömishäiriöt seuraavat läpi elämän, jos ne ovat oikeita.
Piilottaminen on todella stressaavaa, mutta häpeäkin on suuri.. Valinta on tehtävä johonkin suuntaan ja jos toinen osapuoli ei vaikuta haluavan tietää, niin en minä väkisinkään vaadi kuuntelemaan ja ymmärtämään.
Kyllähän tuo sulle itselle varmaan suuri ja ehkä häpeällinen asia on. Mutta loppujen lopuksi mua on monesti hämmästyttänyt kuinka ymmärtäväisiä ihmiset loppujen lopuksi on. Ellei siis ole pumpulilaatikossa kasvatettu. Mä luulen että kun sä vain keräät rohkeutta ja uskallat asian esittää niin kyllä sä tukea saat.
Jos kuitenkaan toinen ei välitä niin kannattaa miettiä onko se mies vai hiiri vai mikä.
Tsemmppiä ja hyvää kevättä! :-)
mutta tulipa mieleeni, että harvemmin kuulee miesten kärsivän syömishäiriöstä.
Itse aloitukseen minulla luonnollisesti naisena ei ole kommentoitavaa...
Paha asia kuitenkaan. Kaikissa meissä kuitenkin on jotain vikaa.
Itsellänikin noita vastaavanlaisia piirteitä myös löytyy mut syömishäiriöstä kuitenkaan ei voi puhua. Pikemminkin pakonomaisesta painonhallinnasta tai enemmänkin laihduttamisesta.
No eipä tuo muita hetkauta. Ihmisillä on useimmilla monia häiriöitä. Sääliksi ehkä kävisi vähän, niinkuin juoppoa tai työhullua.
Iso halaus sinulle ap.Tiedän hyvin mitä kysymykselläsi ajat takaa ja hyvät vastaukset auttaisivat minuakin. Lohduttavaa huomata, että on miehiä, jotka ainakin yrittävät suhtautua tähän vaikeaan asiaan ymmärtäväisesti.
Itse olen jo yli 3-kymppinen ja salaisena seuralaisenani on kulkenut bulimia jo monen monta vuotta. Ja kuten sinulla, on minullakin oireiden ilmeneminen hyvin hyvin kausiluontoista. Tunnistan nykyään jo hyvissä ajoin, milloin on huono vaihe lähestymässä ja melkein aina pystyn tietyillä tietoisilla ennakoivilla toimilla pitämään asiat hallussa.
Elän sinkkuna. Eikä minusta voi mitenkään päälle päin "nähdä" tätä sairautta. Harrastan paljon liikuntaa ja syön erittäin terveellisesti. Olen iloinen ja seurallinen ihminen ja minulla on paljon ystäviä, itsetunto on pääosin kunnossa. Mutta huonon kauden ollessa päällä pyrin herkuilla ratkaisemaan sisäisiä patoutumiani, mikä ei ole hyvä, eikä normaali asia, tiedän.
En tiedä mitä ajan takaa tällä kirjoituksellani...hmmm. Ehkä sitä, että haluan ilmaista kohtalotoveruuttani sinulle ap.
Veikkaan, että syömishäiriö tapauksia on tässä maassa paljon paljon enemmän, kuin mitä missään osataan aavistaakaan.