Treffipalstalla lukaisin - taas kerran - miehen ilmoituksen, jossa luki "2,5-vuotias tyttäreni asuu äitinsä luona".
Lapsettomana (32-vuotiaana) naisena en voi vieläkään ymmärtää, miten te ihmiset päädytte tällaisiin tilanteisiin! 2,5 vuotta on todella lyhyt aika. Miten voi olla, että 3 vuotta aeimmin on oltu tekemässä lasta, ja muka seur. kuukausien aikana asiat menevät niin täydelliseen solmuun, ettei sen lapsen kanssa enää halutakaan elää.
Sisarellani on 2 pientä lasta, jotka ovat täysin kiintyneitä molempiin vanhempiinsa (jotka siis elävät yhdessä). Vanhempien ero tuntuisi julmalta lapsia kohtaan.
Ihmettelen, että eikö näillä ihmisillä ole ollenkaan epäitsekkyyttä ja selkärankaa yrittää elää sovussa lasten takia edes niin kauan, että lapset itse pystyvät ymmärtämään oikein vanhempien tunteita ja mahdollisen eron syitä (eli ainakin lasten murkkuikään asti).
Kun pienen lapsen isä on etsimässä uutta kumppania, niin tulee mieleen seur. vaihtoehdot:
- elämähallinta on hukassa: ei ole miettinyt etukäteen, onko itse tarpeeksi kypsä ottamaan vastuun lapsistaan; ei osaa varmistua ehkäisystä ja suunnitella tarkkaan, kenen kanssa lapsia tekee (siis vakiintuneeseen/ tasapainoiseen suhteeseen, jossa ei ainakaan muutaman kuukauden sisällä voi paljastua järisyttäviä uusia asioita)
- itsekkyys ja lyhytjänteisyys: oma mukavuus ja nautinto menee omien lasten edelle.
Jos kriisi iskee heti lapsen syntymän jälkeen, niin luulisi, että jokainen aikuinen ihminen siitä huolimatta jaksaa vielä muutaman vuoden elää sivistyneesti ja sopuisasti yhdessä (vaikka sitten ilman intohimoakin), ja yrittää selvitellä tasapainoisesti suhteen ongelmia.
Olisitteko itse arvostaneet omia isiänne, jos nämä olisivat haeskelleet treffipalstalla kumppania, kun te rakensitte hiekkalinnoja hiekkalaatikolla?
Lapsettomana (32-vuotiaana) naisena en voi vieläkään ymmärtää, miten te ihmiset päädytte tällaisiin tilanteisiin! 2,5 vuotta on todella lyhyt aika. Miten voi olla, että 3 vuotta aeimmin on oltu tekemässä lasta, ja muka seur. kuukausien aikana asiat menevät niin täydelliseen solmuun, ettei sen lapsen kanssa enää halutakaan elää.
Sisarellani on 2 pientä lasta, jotka ovat täysin kiintyneitä molempiin vanhempiinsa (jotka siis elävät yhdessä). Vanhempien ero tuntuisi julmalta lapsia kohtaan.
Ihmettelen, että eikö näillä ihmisillä ole ollenkaan epäitsekkyyttä ja selkärankaa yrittää elää sovussa lasten takia edes niin kauan, että lapset itse pystyvät ymmärtämään oikein vanhempien tunteita ja mahdollisen eron syitä (eli ainakin lasten murkkuikään asti).
Kun pienen lapsen isä on etsimässä uutta kumppania, niin tulee mieleen seur. vaihtoehdot:
- elämähallinta on hukassa: ei ole miettinyt etukäteen, onko itse tarpeeksi kypsä ottamaan vastuun lapsistaan; ei osaa varmistua ehkäisystä ja suunnitella tarkkaan, kenen kanssa lapsia tekee (siis vakiintuneeseen/ tasapainoiseen suhteeseen, jossa ei ainakaan muutaman kuukauden sisällä voi paljastua järisyttäviä uusia asioita)
- itsekkyys ja lyhytjänteisyys: oma mukavuus ja nautinto menee omien lasten edelle.
Jos kriisi iskee heti lapsen syntymän jälkeen, niin luulisi, että jokainen aikuinen ihminen siitä huolimatta jaksaa vielä muutaman vuoden elää sivistyneesti ja sopuisasti yhdessä (vaikka sitten ilman intohimoakin), ja yrittää selvitellä tasapainoisesti suhteen ongelmia.
Olisitteko itse arvostaneet omia isiänne, jos nämä olisivat haeskelleet treffipalstalla kumppania, kun te rakensitte hiekkalinnoja hiekkalaatikolla?
Vastaukset 26
Vanhimmat
ja sitten haetaan seksiä netistä kun ei haluta erota lasten takia? Hoh hoijaa. Monelle lapselle sopuisa koti on parempi kuin se että kaksi aikuista asuu saman katon alla ollen kuin vieraita toisilleen. Lapsi jos kuka vaistoaa kaiken teeskentelyn. En haluaisi itse sellaista kotimallia omalle lapselleni. Ei ero aina ole niin paha asia. Noinkin pieni lapsi sopeutuu nopeasti, kun taas teini-ikäinen jo nousee kapinaan. Kaikki kun ei ole kypsiä vanhemmiksi...eivätkä tulekkaan.
lapsen sanut pari (tuttavapiiristäsi) on kahden vuoden jälkeen yhdessä. Toivottavasti mahdollisimman moni, mutta minun tuttavapiirissäni erotaan jo vuoden päästä viimeisen syntymästä. Eikö olekin ikävää!
Huomaan että olet yhtä surullinen tästä kehityksestä kuin minäkin.
elämässä on totuttu saamaan kaikki heti, tunne-elämä on jäänyt kehittymättä kaiken mannan keskellä, vastuuntuntoa ei ole ja elämä on pelkkien hedonististen extreme-elämysten etsimistä! Tyyliin täällä-eletään-vaan-kerran ja elämän on oltava aina vain ihanaa! Itsekästä omien nautinnonhalujen toteuttamista.
Sanottu!
Ihmettelen, miksi en keksinyt tuota itse.. ;-)
Noin se maailma vaan kehittyy!
Omalla kohdalla ero tuli pojan ollessa reilun 2v..
Jos pieni ihmisenalku oppii huutamaan ennenkuin puhuu niin missä vika..?
Miten lapsesta voi tulla tasapainoinen jos vanhemmat tappelevat suurimmanosan ajasta..?
Myönnän kyllä ettei lapsen tuloon osannut valmistautua-kuvitelmat olivat ihan toisenlaisia kuin todellisuus..
Vierestä on niin helppo arvostella,aika ylevä asenne arvostella muita elämättä tilanteessa.
On tietysti totta että nykymaailma on varsin kiireinen,kaikki pitää saada pikana ilman panostusta asioihin.
En koe epäonnistuneeni millään lailla tai olleeni epäitsekäs..
Paras puntari tähän on jälkikasvu itse,asuu luonani ja tapaa isäänsä sillontällöin-kertoo silti rakastavansa isiä ja äitiä yhtä paljon..
Oltiin muuten yhdessä vajaa 10 vuotta ennen pojan syntymää ettei kyse ollut mistään pikavahingosta.
Jos yhteinen taival on jatkuvaa taistelua ja pahaa oloa,ero on paras ratkaisu.
Ei kukaan jaksa yrittää ja korjata asioita jos se on mahdotonta...
Luovuttaminen ei ole itsekkyyttä jos itse tietää että on yrittänyt kaikkensa..
ja mistä päättelit että se mies on ollut se joka on halunnut erota! kyllä nykypäivänä naisetkin ottaa eron ja päättää lähteä vekaran kanssa omille teilleen. turha niitä miehiä on ensimmäiseks syyllistää siitä että ovat vastuuttomia ja oman edun ajajia.
ja sellasella ihimisellä jolla ei ole edes omista lapsista kokemusta on aika paha mennä neuvomaan että "eläkää sovussa" pari vuotta että lapsi kasvaa. ja kyllä se vaan niin on että lapsi sopeutuu eroon sen paremmin mitä nuorempi on. jo viidestä ikävuodesta lähtien lapsi kokee eron huomattavasti vaikeammaksi kuin sitä aiemmin.
t: kahden lapsen eronnut äippä
Tyhmää se on kenenkään kanssa senkään takia olla, että lapset ovat pieniä. Jos molemmat aikuiset ovat täyspäisiä voi järjestelyjä tehdä kaikessa sovussa siten että lapsillakin on varmasti parempi olla kuin riitaisessa kodissa.
Elämä on lyhyt ja siitä on tarkoitus nauttia. Kenenkään elämää on paha mennä mestaroimaan kun ei tiedä kaikkia vaikuttimia, mutta todennäköisesti sitä elämänhallintaa ei kuitenkaan ole juuri tässä tapauksessa ollut.
on kyllä hiukka paha mennä kenenkään elämänhallintaa epäilemään! eihän tossa ollut muuta faktaa kun että on eronnut, 2,5v. lapsen isä, ja lapsi asuu äidillä! ja aika usein lapsi asuu äidillä ja viettää kuitenkin aikaa isänsä kanssa!
Juuri tuollaisia miehiä tai naisia välttelisin, sillä elämänhallinta puuttuu täysin.
Lapsia tehdään jos niitä sattuu vain tulemaan vaikka vahingossa ja jos ei ole kivaa niin erotaan.
Pitäs miettiä vähän tarkemmin ennen kuin tekee suuria elämänvalintoja vaikka eihän kaikki välttämättä tuon miehen vika olekaan, voihan olla että nainen on laittautunut raskaaksi ja halunnut sitoa miehen sillä. Mistäpä näistä tietää.
Mistä päättelet ettei kyseinen ihminen hallitse elämäänsä..?
Ja jollei mies ole lähteneyt kävelemään niin nainen on tahallaan pamahtanut paksuksi...
Hei,haloo-sie puhut elämänhallinnasta aika aivottomin mielipitein.
Yleensä naisilla on kyky nähdä asiat laajemmin,välillä liikaakin.
Mietippä itse vaikka menneitä suhteitasi;onko erot olleet helppoja ja yksinkertaisia..?
Entä jos olisi yhteisiä lapsia,niitä ei olisi tullutkaan,vai..?;-)
Tuohan oli ns. naisten puolesta kirjoitus ja nais-ihminen ei sitä ymmärtänyt. Mies on todennäköisesti kyllästynyt perhe-elämään lasten kanssa. Todella usein netissäkin näkee ilmoituksia, joissa mies hakee seksiseuraa kun ei sitä kotoa saa eli tuossahan ei väitetty etteikö naisella ollut elämänhallintaa vaan epäiltiin ettei sitä ollut miehellä, joten ei tuosta pitäisi kenenkään yksinhuoltaja äidin hernettä nenään ottaa.
Ääriesimerkki elämänhallinnan puuttumisesta on se kun parikymppiset saavat lapsia.
Parisuhde ei ole kunnossa ja siihen aletaan vain koska lapsi on tulossa.
Ei ole töitä eikä näin ollen rahaakaan.
Ei ole koulutusta, kun koulu ei maistu ja näin ollen ei saa töitäkään kun kukaan ei kelpuuta huonosti koulutettua ihmistä jolla ei ole työkokemustakaan, koska hän on mielestään liian hyvä tekemään esim. siivoojan työtä vaikkei koulutusta ole siihenkään.
Silloin mennään sossun luukulle ja haetaan rahat elämään sieltä.
Parisuhde ei kestä ja toinenkin lapsi on tulossa, mutta molemmat osapuolet ovat löytäneet samasta kerrostalopihasta uudet kumppanit.
Mies löysi yksinhuoltaja -äidin, joka ei myöskään käy töissä mutta ei halua ottaa parin yhteisiäkään lapsia hoitoon enää koska uusi kumppani ei niitä halua nurkkiinsa.
Tämä on tosielämästä. Mitähän olisi voinut tehdä toisin? Olisiko elämää voinut suunnitella ehkä paremmin ja tehdä erilaisia valintoja, jotta asiat olisivat nyt ehkä vähän paremmin?
Tämä lähti tosin aika kauas nyt tuosta itse otsikosta, mutta piti kommentoida kun se näytti aiheuttaneen ihmetystä.
Eihän kukaan teitä yh-äitejä tuossa syyttänyt elämänhallinnan puutteesta vaikka niin olitte käsittäneet.
Sitten on olemassa niitä aviomiehiä, jotka "sinkkuina" etsivät täältä seuraa vaikka vaimo olisi viimesillään raskaana. Puhun nyt omasta ex-miehestäni.
En kyllä ymmärrä naista, joka jatkaa salasuhdetta ko. miehen kanssa valheen tultua julki.
Siispä tuo mainitsemasi mies on vielä kohtalaisen siisti tapaus. Tosin mistä me tiedämme, mitä ja kenen kanssa mies puuhasi 2½ v sitten.
tahtoo eron kun lapsi on 2-3 vuotias. Elämä ei tunnukaan siltä kuin sen piti olla ja mieskään ei ymmärrä eikä sytytä.
Se ihana työkaverikin hymyili tänään, oiskohan sillä kotona ongelmia, mäpäs taidan sille vähän flirtata, haistakoon oma ukko pitkän peeen... saa kyllä kärsiä nahoissaan, vaadin kunnon elarit ym...
Mitä olet tehnyt 32 vuotta elämässäsi, jos et ole edes kunnon parisuhdetta saanut aikaiseksi? Jos olet noin täydellinen, niin eikös se täydellinen mies olisi pitänyt löytyä heti naimaiässä ja tenavia olla tusinan verran.
Älä viiti.. olet säälittävä
vaan tuoda julki yhden syyn tsumpata muuten
mielenkiintoinen mies.
..ettei ko. nainen vain voi sietää toisen lapsia.
Tiedän useamman naisen, jotka tajusivat lapsen syntymän jälkeen, että haluavat jatkaa sinkkuelämäänsä ja muutaman syrjähypyn tai pidemmän ryyppyputken jälkeen miehet lähtivät lapsen kanssa.
Ymmärrän tietenkin, ettei sinkkunainen ole välttämättä tavannut näitä yh-isien tapauksia, mutta johtuu hyvin paljon siitä, että tiedämme välttää kolmikymppisiä sinkkuja, jotka luulevat olevansa täydellisiä ja niin aikuista, niin aikuista.
Aika kovaa tekstiä näissä keskusteluissa kirjoitetaan. Huh.
Olen itsekin sinkku ja ei kyse ole siitä etteikö sietäisi toisen lapsia vaan siitä, että elämäntilanne on erilainen minulla ja "lapsellisella" -miehellä. Miehellä olisi tässä tapauksessa enemmän elämänkokemuksia takana kuin minulla, mutta suurinsyy lienee karsintaan se että kitken mahdollisia ongelmia jo etukäteen pois. Miehen mukana kuvioihin tulisi myös ex-puoliso, on niitäkin kenellä yhteishuoltajuus jne toimii hyvin, mutta erittäin paljon myös niitä kenellä se ei toimi.
Tuntuu ettei halua sysätä itseänsä noiden mahdollisten ongelmien keskelle.
Lapset sinänsä ovat kivoja, ainakin yleensä :).
Toisten lapsiin voi varmasti kiintyä kovastikin ja omaa lasten "tarvettani" olen saanut lievittää hoitamalla lukuisia kummilapsia.
Jokaisella on valinnan mahdollisuus ja kuten sanottua paha mennä ketään neuvomaan kun ei tiedä kaikkia faktoja. Pitäisi varmasti antaa parempi mahdollisuus kaikille kukille kukkia :)!
että mitä jos jompikumpi vanhemmista on ollut vaikka väkivaltainen toista kohtaan, tai pettänyt eikä pari vaan voi enää elää yhdessä. Vai pitäisikö mielestäsi lapsen katsoa vierestä kun esim. isä hakkaa äitiä tai toisinpäin?
Niin sitä vaan luulee, että se kumppani puhuu kaiken eikä salaa mitään. Ja pienet ongelmat yleensä rakkaudessa annetaan vuosien kuluessa anteeksi. Valkoiset valheet taisi tässä tapauksessa keräytyä jäävuoreksi.
Jos omassa kodissaan alkaa pelätä ja loput ajat istuu yksin pienen lapsen kanssa miettien miksi lapsen isä ei vaivaudu tulemaan kotiin saati vastaamaan puhelimeen, niin kuinka edes yrität saada asioita paremmalle mallille? Ja voin sanoa, että käytiin terapiat ja muut neuvonantajat läpi.
Että sinänsä elämänhallintaa voi tietysti korostaa ja itsekkyys parisuhteessa tyyliin "kasvettiin henkisesti erilleen" on jotain niin lyhytnäköistä, että saa minut kiehumaan!
Kriminalisoidaan aviorikos?? Ja jos pää ei kestä tätä itsekkyys -hömppää niin kriminalisoidaan masentuminen samoin tein!
Höh - tuo on kaikkein tavallisin ikä lapsella (2-4) kun ero tulee vanhemmille. Sen näen jo työn puolestakin...
Meillä meni avioliitto lapsen syntymän vuoksi hajalle kuten varmaan niin monella muulla. Tulee stressiä ja jännitteitä, jotka johtavat riitoihin ja negatiiviseen kierteeseen ja aviollisen elämän loppumiseen. Usein on kyse miehen vaikeudesta sopeutua uuteen tilanteeseen ja hän jättäytyy perheen ulkopuolelle. Tulee mustasukkaisuutta jne.
Olen pienen lapsen äiti ja ottaisin itselleni mielelläni pienen lapsen isän puolisokseni. Ei kyse ole siitä, että hän on huono isä tai aviomies, mutta aiemmassa parisuhteessa on asiat vain epäonnistuneet.
Älä liikaa syyttele, jos vaikka itsekin samasta tilanteesta tulevaisuudessa itsesi löydät.
Ei kyse ole epäitsekkyydesta tai itsekkyydestä. Pitääkö onnettomassa liitossa (kuten itse koin, niin vankilassa) elää lasten murkkuikään saakka? Luuletko, että lapset ovat tyhmiä - etteivät huomaa, että vanhempien rakkaus on jäähtynyt/loppunut? Lapsen on oikeus elää perheessä, jossa on rakkautta...Miksi murkkuikään - just silloinhan lapsilla on omia pulmia ihan tarpeeksi, eikä siihen rysäkkään tarvita enää avioeroa.
Pieni lapsi ymmärtää kyllä, kun hänelle selittää. Hänelle kerrotaan, ettei se ole hänen vika, vaan sekä isä että äiti rakastavat häntä entistä enemmän, mutta että aikuiset eivät voi elää yhdessä, koska se johtaa liikaa riitoihin. Lapselle kerrotaan, että äiti on aina äiti ja isä on aina isä, hän ei menetä kumpaakaan.
Tuo ajatuksesi kypsymättömyydestä on myös ihan puppua. Itse olin ihan aikuinen nainen pitkään kestäneessä ja vakaassa avioliitossa, kun lapsi tuli perheeseen ...
Kuule, lapset ovat mitä nokkelampia ja ymmärtäväisempiä ihan pienestä asti. He tietävät paljon enemmän vanhempiensakin asioista kuin vanhemmat luulevat...
kypsymättömyyttä on, jos lapsen syntymä saa eron aikaiseksi. Oliskohan pitänyt vähän paremmin valmistautua asiaan ja myöskin ymmärtää, että kaikki ei jatku kuten ennenkin. Tuntuu että nykyään on erittäin vaikea tajuta näitä asioita, ja että asioiden eteen on myös tehtävä työtä. Kyllä sitä voisi pikkusen enemmän keskustella vaikka ulkopuolisen asiantuntijan kanssa tilanteesta. Mutta taitaa olla niin että sokeasti hypättiin liittoon ja yhtä sokeasti pois.
Älä puhu kypsymättömyydestä, kun et tunne muiden elämäntilanteita. Kypsymätöntä on lapsia repivät eroriidat ym. Lapsi kyllä kestää sopuisan eron, kun äiti ja isä ovat hyvissä keskusteluväleissä ja tukevat toisiaan erotilanteessa ja jos lapsen kanssa vielä puhutaan asiasta ja se vanhempi, jonka luona lapsi on, tukee sitä, että lapsi saa tavata toista mahdollisimman usein.
Itse en pidä itseäni kypsymättömänä mutta tuntevana ihmisenä kyllä. Oli hyvä että mieheni lähti, koska en olisi enää jaksanut. En edes lasten vuoksi jatkuvaa haukkumista, nalkuttamista, kylmää ilmapiiriä, läheisyyden puutetta...
Esimerkiksi itse en sokeasti liittoon hypännyt enkä avioeroa tavoitellut - älä tuomitse, kun et tiedä...
Luuletko, etten olisi yrittänyt?????
tiedä kaikkien tilannetta, mutta minun mielestäni tuo lause kyllä kertoo yleisesti ottaen paljon tilanteesta. Ei olla mietitty, mitä seuraa kun lapsia tulee. Ja kyllä totta vie täytyy olla huolissaan, jos pääsääntöisesti erotaan eniten silloin, kun lapsi syntyy tai lapset ovat pieniä! mistä se kertoo?
Vielä enemmän eroja on silloin, jos lapsi on syntyessään sairas tai kuten meillä raskauteen ja syntymään liittyy paljon vakavia komplikaatioita. Tällöin parisuhde joutuu huomattavalle koetukselle, koska ihmisen voimavarat ovat rajalliset ja näissä tilanteissa käydään psyykkisten voimien äärirajoilla...
Tässä on turha moralisoida. Itse ajattelin melko tuomitsevasti nuorena, että miksi lastensairaaloissa käyvien vauvojen äidit ovat usein yksinhuoltajia. Miksi isä on hylännyt sairaan lapsen ja voimiensa äärirajoilla taistelevan äidin. No, nyt paljon perhetragedioita nähneenä ja oman elämänkouluni käyneenä en samalla tavalla enää tuomitse...
En tiedä sinun elämästäsi, mutta empatiakykyä ei kirjoituksesi ainakaan heijasta.
Siihen, että mielestäsi ei olla mietitty, mitä lapsen tulo merkitsee: luuletko, että lasta odottaessa odottaa kohtaavansa kuoleman niin lähellä? Ei se kuulu normaaliodotukseen. Odotus on täynnä iloa ja toivoa...synnytyksen tulisi olla täynnä uuden elämän riemua...mitä merkitsee henkisesti sairauden ja kuolemanuhan voimakas läsnäolo siinä hetkessä...kuka siihen osaisi niin varautua...
Kun itse odotit, kävitkö läpi mielessäsi kaikki nämä vaihtoehdot ja osasit varautua niihin psyykkisesti? Tuskin...
elämästäni tiedä yhtään mitää,joten eipä kannata rynnätä kraiveleihin kiinni heti,kun näkemykseni poikkeaa sinun omastasi. Alan ammattilaisena olen nähnyt ja kuullut kaikenlaista- myös noita asioita, joista kerrot (nyt vasta). ja tosiaankaan, empatiakyvyn puutteesta asiakkaat eivät ikinä ole minua syyttäneet-päinvastoin.
Jos muistat ja viitsit lukea kunnolla, sanoin olevani huolissaan pienten lasten vanhempien eroista ja että asioille pitäisi voida tehdä jotakin, mutta kannastani en luovu, että yleisesti nuoret parit eroavat liian helposti! Riitainen koti ei ole hyvä, mutta kun kuvasit tuolla lapsen kertovan rakastavan teitä molempia jne. niin kannattaa aina muistaa, että lapsi on AINA lojaali vanhemmilleen. Jos lapsella on syntyessään ongelmia tai pysyviä kehityksellisiä pulmia, niin tottakai se on aina riski vanhemmuudelle ja parisuhteelle,ja siihen pitäisi voida varautua saamalla alusta saakka apua. Sille toki ei voi mitään, jos jompikumpi ei sopeudu, mutta lapsitilausta nyt ei vaan voi peruuttaa kuin postimyyntipakettia. Joko kasvaa mukana tai sitten ei!
Ja sivumennen sanoen, äidiltäni kuoli neljä lasta seitsemästä ja henki meinasi mennä, kotona odotti hullu anoppi ja lehmät sekä me muut, kysyttiinkö silloin, sopeutuuko vai ei.! Elämä voi olla monella tapaa kovaa, mutta kyllä oppia ihan oikeasti voi ottaa tsemppauksessakin oppia historiasta, vaikkakin ratkaisuvalikoimien määrä naisen elämässäkin on nykyajan suomaa plussaa.
Missä minä olen ketään tuominnut? Itse haluat niin lukea! Mulla kun ei siihen ole koskaan ollut varaa, mutta sinulla kyllä näyttää olevan silti halua ja intoa tuomita minun mielipiteeni!