Haluaisin kuulla yli 45-ikisinkkujen (naisten) kokemuksia ja ajatuksia sinkkuudestaan. Kaivertaako sinkkuus koskaan, ja miten täytätte yksinäiset illat? Oliko teillä aiemmin aktiivisesti "haku päällä", ja milloin saavutitte tasapainon sinkkuutenne kanssa, vai oliko se aina itsestäänselvyys, vai eikö ole vieläkään...
Itselläni on kaksi tuollaista tätiä, jotka ovat jo yli 50. Toisella ei ole tiettävästi koskaan ollut mies (eikä sen puoleen myöskään nais-) suhteita.
Molemmat ovat akateemisia (lisensiaatti ja maisteri), asuvat arvoasunnoissaan kalliilla alueilla (Kamppi ja Töölö), matkustelevat erittäin paljon ja taloudellisesti vaikuttaa menevän hyvin (toinen rakennutti joitain aikoja sitten kesämökin pohjoiseen jne.). Molemmat myös aktiivisia työssään (toinen jonkun liiton puheenjohtaja) ja harrastuksissaan. Päälle päin ikäisekseen hyvin säilyneitä ja aktiivisen oloisia.
Monesti olen ajatellut, että onkohan heillä koskaan edes ollut haku päällä (toisella oli miessuhde viimeksi vajaat 30 vuotta sitten). Onko sinkkuus heillä todellakin valinta, niin kuin se vaikuttaa olevan.
Tietysti jokainen kokee asian omalla tavallaan, mutta monesti olen aihetta miettinyt. Itse olen nyt 32 ja eronnut enkä usko, että jaksan enää ryhtyä uusiin suhteisiin. Mietin vain, että miten parhaiten pystyisin asennoitumaan tulevaan 50 vuoden sinkkuuteen... Keskittyä täysillä akateemiseen uraan, harrastuksiin, matkusteluun jne. niin kuin tätini?
Ehkä erikoinen pohdiskelunaihe...
Itselläni on kaksi tuollaista tätiä, jotka ovat jo yli 50. Toisella ei ole tiettävästi koskaan ollut mies (eikä sen puoleen myöskään nais-) suhteita.
Molemmat ovat akateemisia (lisensiaatti ja maisteri), asuvat arvoasunnoissaan kalliilla alueilla (Kamppi ja Töölö), matkustelevat erittäin paljon ja taloudellisesti vaikuttaa menevän hyvin (toinen rakennutti joitain aikoja sitten kesämökin pohjoiseen jne.). Molemmat myös aktiivisia työssään (toinen jonkun liiton puheenjohtaja) ja harrastuksissaan. Päälle päin ikäisekseen hyvin säilyneitä ja aktiivisen oloisia.
Monesti olen ajatellut, että onkohan heillä koskaan edes ollut haku päällä (toisella oli miessuhde viimeksi vajaat 30 vuotta sitten). Onko sinkkuus heillä todellakin valinta, niin kuin se vaikuttaa olevan.
Tietysti jokainen kokee asian omalla tavallaan, mutta monesti olen aihetta miettinyt. Itse olen nyt 32 ja eronnut enkä usko, että jaksan enää ryhtyä uusiin suhteisiin. Mietin vain, että miten parhaiten pystyisin asennoitumaan tulevaan 50 vuoden sinkkuuteen... Keskittyä täysillä akateemiseen uraan, harrastuksiin, matkusteluun jne. niin kuin tätini?
Ehkä erikoinen pohdiskelunaihe...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen 10 vuotta sinua vanhempi ikisinkku. En ole koskaan ketään varsinaisesti etsinyt, kun on ollut niin paljon muuta tekemistä, esim. se akateeminen loppututkinto ja yrittäjyys. Miehiä on kyllä tullut vastaan, mutta kipinöitä on sinkoillut vain parin ukkomiehen seurassa - ja enhän minä nyt semmoisiin mene kajoamaan. Joskus uskoin, että "kyllä se etsimättäkin löytyy" ja että "jokaiselle on jossain joku oikea", mutta nyt jo tiedän, että kliseitähän nuo ovat.
Joskus on tullut eteen kausia, jolloin todellakin olisin kaivannut kumppania, etenkin sänkykumppani olisi ollut kiva. Aivan parin viime vuoden aikana olen huomannut, että elämäntyylini ei taitaisi edes kestää parisuhdetta; kaikki tarpeelliset hommat osaan hoitaa itse, päätöksenteko on aina ainoastaan minulla, eikä kukaan kritisoi tekemisiäni. Lomat olen aina viettänyt yksikseni mökillä ja matkustelutkin olen saanut hoidetuksi yhden hengen reissuina. Isoon sänkyyn on ihana mennä iltaisin lukemaan.
"Vapaus" on kumma juttu, joillekin kirosana ja joillekin oikeasti ainoa sopiva elämäntyyli. En olisi parikymppisenä uskonut, että viettäisin elämäni vanhanapiikana, mutta tässä sitä ollaan - eikä tämä hassummalta tunnu! ;)
joiden mukaan vanhapiioiksi tai ikisinkkuiksi, miten sitten haluattekin itseänne kutsuttavan, jääneet/jättäytyneet naiset elävät pidempään, terveempinä ja onnellisempina vanhuusvuotensa kuin pariutuneet kanssasisarensa. Meidän miesten kohdalla tilanne on juuri päin vastoin.
Sori jos sotkeuduin vastaamaan vain naisille esitettyyn kysymykseen.
Isotätini oli juuri tuollainen nainen ja elämäniloa riitti 90-vuotiaaksi asti. Ei näyttänyt suuremmin sinkkuus vaivaavan. Eli muuten pidempään kuin monet siskonsa tyttäristä, jotka olivat jos minkäkinlaisen äijänturjakkeen vaivoikseen ottaneet.
toi keskustelu mikä alkaa sanoilla HEIPPIS siellä sinkku osastolla ni siellä on kans vastauksia sun ihmettelyyn.
Hei!
Itse olen 45-vuotias, käynyt kuitenkin avioliiton läpi nuoruudessani (20-34v), sen jälkeen oikeastaan sinkkuna elellyt. Huomioni on pitkälti monen ikisinkun kaltainen.........on tullut tehtyä uraa ja rahaa eron jälkeen (erossa jäin pennittömäksi), pidän vapaudestani tehdä mitä haluan, pidän siitä ettei kukaan nalkuta kun tulen kotiin. Erittäin harvoin enää tulee edes kaipuu parisuhteeseen. Olen kuitenkin miettinyt, tuleeko sitten vanhana joku ns. yksinäisyyden tunne?? (tosin minulla on aviosta kaksi ihanaa jo aikuista lasta).
En näe sinkkuutta mitenkään huonona vaihtoehtona. Se mahdollistaa todella paljon, jos tykkää elellä yksikseen.
Sinkkuus on varmaan helpompi niille naisille joilla on jo oma perhe. Eli jos on eronnut ja on lapsia niin ehkä sinkkuus voi jopa tuntua mukavalta vaihtelulta. Muille sinkkuus saattaa olla aika hankala asia siinä 40-45 tienoilla-siis jos nainen on halunnut lapsia.
Hämmästyttävää on että edelleen on miehiä jotka luulevat että naisen sinkkuus on aina oma valinta. Nainen saa syyttää itsensä jos on havainnut liian myöhään että haluaa lapsia jne. Monet sinkkunaiset ovat halunneet lapsia ja parisuhteen mutta heillä ei ole vaan koskaan ollut onnea niissä asioissa.
mutta lähellä tuota ikää ja joitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy: koulutus, matkustaminen ja luottamustehtävät (neljän yhdistyksen hallituksessa, yhdessä puheenjohtajana). Töitäkin tulee tehtyä paljon, tänäänkin aamukahdeksasta iltakahdeksaan (ja vielä pitää hoitaa sähköpostit kunhan olen relannut tämän hömppäkirjoittelun parissa hetken), mutta raha on kyllä kiertänyt minut kaukaa. Enkä pidä itseäni myöskään "uranaisena", kyllä tämä on ihan pelkkää puurtamista eikä uran luomista.
En pelkää sinkkuutta/vanhapiikuutta, osittain ehkä siksi että ainakaan toistaiseksi ei ole ollut syytä pelätä jäävänsä loppuiäkseen yksin, sen verran on kuitenkin vientiä ollut ja olisi parhaillaankin (olen vähän välitilassa tällä hetkellä, mutta se on long story). Toisaalta viihdyn erittäin hyvin yksinkin. Iltoja ei tarvitse täyttää tekemisellä kun päinvastoin tuntuu, että olisi välillä mukavaa kun olisi ihan vapaitakin arki-iltoja. Ja silloin kun on täysin vapaata niin hautaudun mielelläni kirjojen, elokuvien tai jopa sukan kutomisen pariin (no, totta puhuen en osaa kutoa sukkaa mutta kaulaliinoja on helppo tehdä :-D). Sitten kun ei huvita olla yksin niin tarjolla on laaja ystäväpiiri, josta lähes poikkeuksetta löytyy joku seuraksi kahville tai elokuviin.
Haaveissa on muutto jossain vaiheessa ulkomaille, mutta vasta sitten kun on työpaikka tiedossa, enkä vielä ole kovin aktiivisesti sellaista edes alkanut hakea. Ainakin tämä kevät saa mennä vielä nykyisissä tehtävissä, ja jos hommat jatkuvat nykyiseen malliin niin ehkä vielä pitempäänkin (jos vaikka saisi sitä rahaakin sukanvarteen nyt, kun on sellainen tilaisuus).