Erosta jo kohta kolme vuotta ja edelleenkin yksin. Ei edes mitään vipinää koko aikana.
Tuntuu kuin olisin ainoa näin pitkään eron jälkeen yksin ollut. Tiedän kyllä, että on meitä muitakin.
Kertokaa mulle lohduksi, että muitakin löytyy ja että pitkänkin ajan jälkeen vielä on toivoa löytää uusi rakas.
En ole ollut kovin aktiivinen etsimäänkään. Nettiä kokeilin, mutta ei todellakaan ollut mun juttu. Pikkupaikkakunnalla tarjonta on aika vähäistä.
Yksin olo on ollut ihan kivaa, mutta nyt alkaa yksinäisyys jo rassata tosissaan. Johtuiskohan siitä, että törmäsin mielenkiintoisen oloiseen vapaaseen mieheen. Ongelma on vain siinä, että emme taida enää tavata missään yhteyksissä.
Tuntuu kuin olisin ainoa näin pitkään eron jälkeen yksin ollut. Tiedän kyllä, että on meitä muitakin.
Kertokaa mulle lohduksi, että muitakin löytyy ja että pitkänkin ajan jälkeen vielä on toivoa löytää uusi rakas.
En ole ollut kovin aktiivinen etsimäänkään. Nettiä kokeilin, mutta ei todellakaan ollut mun juttu. Pikkupaikkakunnalla tarjonta on aika vähäistä.
Yksin olo on ollut ihan kivaa, mutta nyt alkaa yksinäisyys jo rassata tosissaan. Johtuiskohan siitä, että törmäsin mielenkiintoisen oloiseen vapaaseen mieheen. Ongelma on vain siinä, että emme taida enää tavata missään yhteyksissä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kolme vuotta? No kauemminhan sä kuitenkin odotit sitä ensimmäistäsi, vai?
Mun fiilikset ovat nyt ne, että voi kun erosta olisikin jo kolme vuotta, niin olisin paremmin jaloillani - ainakin toivoakseni.
Toisaalta haluan oppia elämään yksin ja sitä kautta tuntemaan itseni, luottamaan itseeni ja kunnioittamaan itseäni, koska nämä asiat ovat avioliiton loppuvaiheessa olleet tosi heikoilla.
Ja toisaalta.... ehkä jossakin on joku... jokaiselle... minullekin...
Kyllä se kestää,jos on käsitellyt menneet ja hyväksynyt ne.
Unohda mennet ja älä välitä muista.Elä omaa elämää.
Eroprosessi on rankka,mutta kuitenkin elämä on loppujen lopuksi lyhyt,joten tee tunteilla sitä
mikä tuntuu hyvältä ja ajattele positiivisesti.
ja pitkälti omasta tahdostani niin ero kuin tämä yksinolokin. Tietysti olen pari kertaa ihastunut korviani myöten,mutta niissä on käynyt ihan uskomattoman omituisesti; ei ole edennyt hyvää alkua pidemmälle. Mua on ikäänkuin testattu aika ajoin että olen kunnossa ja veri virtaa vielä, mutta sitten on raa'asti ajettu säästöliekille.
Olen uskonut, etten itse ole nähnyt omaa rikkinäisyyttäni, ja siksi on annettu hyvää aikaa parannella haavoja. Mä uskon myös että mulle on vielä joku jossain, joka annetaan eteen sitten kun on sen aika. Ihan turha hötkytä ja jossitella, asioilla kun on taipumus järjestyä.
Minulla on erosta puolitoista vuotta aikaa ja olen vihdoin ymmärtänyt antaa itselleni aikaa, ei ole mihinkään kiire.
Niin kuin joku tuossa jo aiemmin kirjoitti, on hyvä oppia elämään yksin ja vieläpä jopa nauttimaan siitä. Se on terveellistä ymmärtää, että onni on löydyttävä itsestään, sitä ei voi ulkoistaa toisen ihmisen vastuulle.
Täytyy kyllä myöntää, että oli minulla yksi 4kk laastarisuhde, kun erosta oli kulunut noin puolivuotta. Sekin oli opettava kokemus, sillä silloin tajusin, että en todellakaan ole vielä valmis parisuhteeseen.
Anna ajan kulua, älä kiirehdi. Tapaile ystäviäsi ja aktivoi itseäsi kaikilla mahdollisilla suunnilla. Liiku ja syö terveellisesti, niin on aivan varmaa, että jossain vaiheessa, kun vähiten sitä odotat, joku tupsahtaa tiellesi.
Ja muista säilyttää usko siihen, että hyviä ja onnellisia parisuhteita on olemassa.
Ja täällä erosta viisivuotta.
Eron jälkeen puolentoistavuoden suhde ihmisen kanssa, joka yritti alistaa omaan muottiinsa.
No, eihän se onnistunut, kun en ollut valmis muuttumaan ja niin kvoasti en jaksanut miellyttääkään.
Sen jälkeen olen kaihtanut syvempiä suhteita.
Tällä hetkellä tilanne sellainen, etten edes halua ketään määrittelemään ja määräilemään valintojani.
Eli varmaankin olen se sitoutumiskammoinen. :)
Miksi se menee niin, että mitä enemmän kaipaa suhdetta ja psyyvää kumppannia, sen vaikeampaa on sellaista löytää ja mitä enemmän haluaa elää omaa elämäänsä yksin, niin sitä varmemmin on vaikka minkälaista tulijaa ja yrittelijää.. ;D
Teille kumppaninkaipuisille onnea löytämiseen ja kaikille sitoutumiskammoisille paljon ystävyyksiä ja uusia hienoja tuttavuuksia!
mieltä edellä kirjoittajan kanssa, juuri tuossa on ne lääkkeet. Kerätä itselleen voimia ja eheyttää itseään.
Opettele rakastamaan ensin itseäsi niin voit rakastaa toista.
Itselläni myös reilu 1,5 v erosta ja on minulla ollu jotakin "kuvioita", mutta en ole vielä valmis vakavaan parisuhteeseen. Edellisen parisuhteen (pitkän sellaisen) kaikki ongelmat ja painajaiset jotenkin vielä kummittelee.
Hetken aikaa on hyvä olla, mutta sitten alkaa ahdistamaan, joten se on merkki siitä että en ole valmis.
Edellisessä parisuhteessa ex käytti alkoholia aika reilusti ja oli mustasukkanen, tarkkaili menojani, nimitteli, halveksi mieipiteitäni jne.
Nämä on niitä asioita jotka päällimmäisenä pyörivät siinä kohtaa kun tutustun uuteen ihmiseen. En enään halua samanlaista perhehelvettiä kokea.
Aina etsimällä ei löydä. Kun on mieli avoin tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Sulkeutunut ja eroa murehtivat ei ole kovin vastaanottavainen - ja miksi pitäisikään. Ero on hyvä märehtiä omassa päässään ja elämässään kunnolla ettei kanna sitä seuraavaan ihmissuhteeseen. Sen voi ajateella niinkin päin, että jaksaisiko itse kuunnella uuden tuttavuuden entisen avioliiton murheita...
Hienoa kuulla elämän voittamisesta. Siitä se lähtee, ensimmäisestä mielenkiintoisesta tapauksesta ;) Kun kohtaat sellaisen joka kiinnostuu myös sinusta, ei hän jatka matkaa.
Mukavaa kevään odotusta!
haluaisin löytää itselleni kumppanin, jonka kanssa olisi mukava olla-ei välttämättä tarvisi asua yhdessä yms.,mutta jonka kanssa vois keskustella, jakaa asioita, tekemisiä...
Mielestäni eroni ja sen jälkeinen vuoden suhteeni eivät sen enempää kummittele mielessäni. Sen verran paljon niitä varten on töitä tehty- jo ennen eroa, jota jahkasin ja yritin estää ainakin viisi vuotta.Tosiasia on sekin,etten tässä iässä niin hirveästi enää perusolemukseltani, luonteeltani ja ajatuksiltani muutu! Sitähän voi tietty sanoa, että vain itse voi muuttaa itseään, mutta en näe itsessäni niin kauhean paljon muuttamisen tarvetta. Olen ihan hyvä tällaisena.Parisuhdetta ajatellen, asiathan riippuvat paljon siitä, millainen se toinen on.
En mitenkään kiihkoisasti etsi sopivaa ihmistä tai ole ihan hirveän ikävöivä- ja pettymyksiä tulee matkan varrella. Moni kohtaamani mies on mukava- ja naimisissa. Siihen liemeen en itseäni laita. Tai sitten mukavuudesta huolimatta ei ole kolahtanut. Porsaitakin mukaan mahtuu! Toki.
Mieleeni on tullut myös ajatus, että olen saanut elämältä jo niin monia asioita-rakkautta ym. että tilini on täynnä, eikä enää välttämättä tule ketään.Mutta aina elämältä on jotain odotettavaa, vaikkapa lapsenlapsia, tai muita ilonhetkiä!