Miten ihmeessä olette selvinneet / aiotte selvitä siitä pahimmasta eroshokista? Säilyykö työkyky, sosiaalinen pärjääminen ja vaikka tarmo tehdä tavalliset kotihommat? Koska nehän ON tehtävä.
Olen kuullut masennusta kuvattavan, "ettei edes sängystä ylös pääse". Olen ihmetellyt asiaa enkä oikein uskonut koko juttua, mutta nyt, eroshokin kokeneena, tiedän että aaamuinen ylösnousu todellakin voi olla ylivoimainen asia.
Eroamisen aikana ero hallitsee ajatuksia! Mikäs siinä jos mitään muuta ei tarvitsisi tehdä, mutta kun arki painaa päälle ja elämä on elettävä.
Olen kuullut masennusta kuvattavan, "ettei edes sängystä ylös pääse". Olen ihmetellyt asiaa enkä oikein uskonut koko juttua, mutta nyt, eroshokin kokeneena, tiedän että aaamuinen ylösnousu todellakin voi olla ylivoimainen asia.
Eroamisen aikana ero hallitsee ajatuksia! Mikäs siinä jos mitään muuta ei tarvitsisi tehdä, mutta kun arki painaa päälle ja elämä on elettävä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei tahdo psyyke pysyä kasassa täälläkään! Kolme lasta, talo, sijoituksia lasten tulevaisuuden turvaksi... Kaikki mennyttä! Sairasloma loppuu, taas on mentävä töihin, oltava sosialinen ja myönteinen, näyteltävä normaalia. Sydän lyö ylikierroksia, vatsassa on tulipalo ja ajatus ei pysy kasassa. Näinkö sielläkin?
Sydän, vatsa ja karkailevat ajatukset. Hyvin kuvattu; ihan samoja reaktioita.
Sairaslomalla en ole (vielä) ollut, mutta työnteko skarppina ja keskittyen on TOSI vaikeaa.
Kenen nimiin lasten tulevaisuudenturvaa on sijoitettu? Jos se on lapsilla itsellään, niin ei varallisuus mihinkään katoa. Ja tietenkään lapset sinänsä eivät ole mennyttä, eiväthän? Eron "hyvä puoli" on kuulemma se, että kukaan ei kuole, ei jää leskeksi eikä orvoksi.
Mutta mutta. Paikka on paha, vaikka sitä yrittäisi nokkelasti vähätellä tai kaunistella. Lääkärillehän minäkin olen menossa, saa nähdä mitkä ovat ammattilaisen kommentit tilanteeseeni.
Mulla oli noita oireita ennen eroa monta vuotta. Vaimo piinasi joka päivä. Joskus pelotti mennä kotiin. Ei ollut vieraita naisia, en ryypännyt, tein vain töitä.
Työstä tuli henkireikä. Vaimo kannusti työhön - aluksi. Tarvittiin rahaa. Oli myös kolme lasta ja talo josta hirveät lainat, mutta lasten piti saada parasta ja vaimon mielestä meillä oli varaa myös matkusteluun. Hän oli osa-aikatöissä vaikka olisi voinut tehdä kokopäivätyötäkin.
Kun vaimo huomasi että pidän työstäni hänen suhtautuminen muuttui. Mun olisi edelleen pitänyt saada yhtä paljon rahaa mutta vähemmällä työllä. Mahdoton yhtälö. Hän alkoi vähätellä työtäni ja minua. Sairastuin oikeasti, ja väitän vaimoni piinalla olleen suurin merkitys. Sain lievän sydärin ja pakkolomaa. Se oli pahempaa kuin työssä oleminen... kuin olisin vaimon orjaksi joutunut.
Pyysin vaimolta eroa. En ajatellut miten se tehtäisi, halusin vain eron. Hän ei halunnut, mutta ei ollut kiinnostunut minun hyvinvoinnistani lainkaan. Myöhemmin tapasin naisen, jonka kanssa oli hyvä olla. Onnistuin viettämään aikaani hänen kanssaan joskus. Pääsin sen verran henkisesti parempaan kuntoon, että aloin urheilla ja pitää itsestäni muutenkin parempaa huolta, eikä vaimon nakutukset enää niin raisttaneet. Tosin välttelin häntä kuitenkin. Vaimo sai selville, eikä vieläkään halunnut eroa. Se ei estänyt minua. Muutin naisen luo ja hain yksipuolisesti eroa.
Erosta tuli tietysti omat ongelmansa. Lapset oli jo sen verran isoja että eivät suostuneet äitinsä vaatimuksiin pysyä minusta erossa, mutta se ei vaimoa estänyt. Kävimme oikeudessakin - turhaan ja tuli hänelle kalliiksi. Ei silti uskonut ettei maailma mene hänen pillinsä mukaan. Vanhin lapsi katkaisi välit äitiin, eikä silti uskonut. Yksityskohdat hänen tempauksistaan on... uskomattomia.
Vointini kuitenkin koheni. Kuusi vuotta eron jälkeen olen terveempi kuin 40 vuotiaana ja 20 kiloa hoikempi kuin avioliiton viime vuosina. Eksä piinasi naisystävääni, joka teki kaksi ilmoitusta poliisille ja eksä sai taas takkiinsa. Naisystäväni sai työtä ulkomailta ja otti vastaan, mutta palaa kesällä ja sitten yritämme uudelleen. Eksä on rauhoittunut. Lasten mukaan ei ole terve. Naisystäväni palaa ulkomailta kesällä ja näillä näkymin muutamme yhteen.
Minusta ennemminkin eron "huono puoli" on se, että liitto päättyy ja toinen jää sinne jonnekin ja häneen joutuu jopa törmäämään toisinaan. Kuoleman jälkeen on se hauta, jolla käydään suremassa. Missä eronnut suree menetystään? Osa ei pääse koskaan jaloilleen eikä toivu erostaan eikä pysty aloittamaan uutta täyttä elämää. Osa etsii jatkuvasti sitä entistä uusista suhteistaan ja pettyy kerta toisensa jälkeen.
Eroshokki on varmasti kaikille erilainen ja harva siltä välttynee. Minulle(m)se tuli ja meni suht nopeasti,n. 2:ssa viikossa ohi. Syvää masennusta ei tullut missään vaiheessa vaikka mielialalääkkeisiin turvauduinkin.
Vaimo oli se joka eron laittoi liikkeelle. Sen jälkeen kaikki onkin ollut suurta tragediaa ja sairaanoloista farssia. Hän on ystäviensä, perheensä ja juristinsa? avustuksella keksinyt kerta toisensa jälkeen mitä mielikuvituksellisimpia tapoja nöyryyttää ja kiusata minua. Kaikki tämä toiminta on ajanut minut vihaamaan tulevaa ex-puolisoani, se pitää minut liikkeellä ja toimintakykyisenä.
Pitemmän päälle tämä ei ole terve ratkaisu,tiedän sen. Olenkin jo alkanut suunnitella elämääni eteenpäin, ihanan naisystävän suosiollisella avustuksella.
Joten pää pystyyn, kyllä se elämä lopulta voittaa aivan varmasti. Jos tuntuu että et jaksa niin älä odota liian pitkään vaan hae ajoissa apua, kyllä mieskin saa osoittaa olevansa heikko. Tsemppiä!!
Ensinhän se shokki iski mieleen, ja löysi tiensä fyysiseen puoleenkin, rytmihäiriöitä, laihtuminen, unettomuus.
Shokkiero, varoittamatta.
Yksin jäin työstämään asiaa, ja siinä samalla työt, kotihommat ja jaksaminen lasten kanssa.
Pahimmassa vaiheessa kun lapset olivat ahdistuneita, erityisen takertuvaisia äidinkin menettämisen pelossa, olin hetken sairaslomalla.
Sain unilääkkeitä kun en pystynyt nukkumaan, lääkäri pyysi ottamaan rohkeasti, ettei voimat hiivu unen puutteeseen.Niiden avulla ynirytmi löytyikin,kauan en käyttänyt.Ja jotenkin rauhoitti mieltä, kun tiesi niitä olevan jos uni ei taasen tule.
Aamulla ei olisi halunnut edes herätä miettimään, ja tuntemaan tuskaa. Elämä oli yhtä ahdistunutta möykkyä.
Kävelin lukemattomia kilometrejä ja ulkoilin, puhuin asiasta todella paljon. Ja kyllähän se työ oli lääke, ja keino saada muuta ajateltavaa.
Ääretön väsymys hellitti aikanaan. Alkoi kyteä ajatus omasta tulevaisuudesta, mitä haluan tehdä.
Yhteisiä suunnitelmia lasten kanssa ja ilonkin hetkiä.
Näin jälkeenpäin muistellessa ihmettelee, mistä sitä voimaa löytyi...
Ystävien tuki oli korvaamaton, ilman heitä olisin varmasti tarvinnut ammattiauttajan apua.
Kyllä siitä selviää, usko pois!
Ja jos tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, ei kannata arastella hakea apua. Tärkeintä on muistaa hoitaa omaa itseä edessä olevaa elämää varten.
Minulla oli myös ns. shokkiero 11 vuoden avioliitosta. Eroa halusin minä, kun mieheni salasuhde tuli ilmi.
Minä en ollut päivääkään pois töistä eron takia. Jotenkin minusta olisi tuntunut kauhealta jäädä kotiin märehtimään asioita, työ piti kiinni normaali elämässä.
Nukahtamislääkettä pyysin itse heti työterveyslääkäriltä ja se oli hyvä juttu. Ei tarvinnut illalla pelätä sitä, että ei saa unta tuskaisilta ajatuksilta. Lääkettä käytin noin kaksi-kolme viikkoa, mutta sitten lopetin, koska en missään nimessä halunnut riippuvaiseksi niistä.
Ensimmäiset viikot oli ne vaikeimmat, mutta sitten pikkuhiljaa päivä päivältä alkoi huomaamaan itsessään merkkejä eteenpäin menosta. Ajatukset alkoivat pysymään kasassa, keskittymiskyky palasi ja sitä rataa, kunnes yksi kaunis päivä huomasi jo hymyilevänsä ja sitten nauravansa.
Erostani on nyt kaksi vuotta ja tänä päivänä voin sanoa, että se oli elämäni paras päätös. Ja erinomainen päätös oli myös se, että en eron jälkeen ole ollut exäni kanssa missään tekemisissä. Olen seurannut sivusta muutamaa ees-taas juupas-eipäs eroprosessia ja se se vasta raastavaa onkin.
Voimia sinulle ap =)
Sinun kannattaa työpaikkalasi ehdottomasti kertoa esimiehellesi ja läheisimmille työtovereillesi tilanteesi, niin he ymmärtävät miksi työsi ei suju kuten normaalisti.
Itselleni ainakin oli suuri helpotus, kun ei tarvinnut töissä esittää vahvaa, kun todellisuudessa oli heikoimmillaan.
En jäänyt sänkyyn makaamaan. Tein töitä, kaikki energia kohditui työhön ja oman kunnon ylläpitoon. Kaksi vuotta myöhemmin töissä tuli pahoja ongelmia. Melkein vuoden meni alamäkeä ja sitten en enää päässyt sängystä ylös. Se tilanne tulli. Se oli kauhea tunne. Kävin lekurissa juttelemassa, sain 4 vk sairaslomaa. Pidin päälle vielä omat lomatkin ja olin yht. 2 kk poissa. Sinä aikana kärvistelin myös eroa. Tai oikeastaan ainoastaan sitä. Juttelin exän kanssakin ja saatiin jotain tolkkua toisistamme vasta siniä vaiheessa. Itse ero tapahtui nopeasti ja taaksepäin ei katsottu. Se jäi sitten kai muhimaan kun ei asiaa käsitelty. Kun sain eroon jotain tolkkua ei ne työasiatkaan enää niin isoilta tuntuneet. Palasin lomien jälkeen töihin uudella asenteella. Oman pään sewlvittely kyllä vielä jatkui mutta jäi vähitellen taka-alalle. Pääsin takaisin työn makuun ja muutenkin tasapainoon. Sitten tapasin sellasen mukavan miehen... jota en olisi voinut tavata asioiden ollessa huonolla tolalla. Vieläkin mietiskelen uskallanko häneen luottaa ja mitä meistä tulee, mutta voiton puolella olen. Mutta sängyn pohjalla piti käydä.
Shokkiero 2 viikon varoituksella.
Yli puolen vuoden työkyvyttömyys (oma yritys meinasi kaatua, kun en töihin kyennyt)
15 kiloa painonpudotusta (paino laski alle normien, hälyyttävän puolelle)
Yöunet maksimissaan parin tunnin mittaisia
Yksin neljän seinän sisällä ilman ystäviä
Ei lapsia, ei tulevaisuutta, vain tyhjä koti
Exä soitteli ja kertoi, että hyvin menee, on löytänyt elämänsä naisen
Oksentelua, pyörtyilyä ja itkukohtauksia
Puoli vuotta siinä meni. Sitten rupesin taas pääsemään jaloilleni. Sain itseäni niskasta kiinni ja ehdin vielä pelastamaan yritykseni.
Avioeron toisen vaiheen jättöhetkellä exä halusikin takaisin. Ei ollutkaan "hän" se elämänsä nainen. Ei kuitenkaan pyytänyt anteeksi eikä puhunut rakkaudesta mitään. Halusi kuitenkin päästä kesäksi mökille.
Haavat aukesivat uudelleen. Sattui helvetisti, mutta päätin, että takaisin ei ole paluuta. En enää toistamiseen kestäisi samaa tuskaa.
Exä ilmoitti, että siinä tapauskessa ero on minun syyni, koska en halunnut enää palata takaisin yhteen. Sukulaiset kävivät kimppuun ja sanoivat minun olevan itsekäs. Välit katkesivat moneen suuntaan, mutta suojelin itseäni, enkä lähtenyt painostuksesta perumaan päätöstäni.
Nyt on vuosi kulunut. Elämä taas järjestyksessä. Oma koti, oma lupa, itsenäinen olo ja asiat hyvin.
Exällä elämä päin helvettiä ja siksi vainoaa vähän väliä, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Nyt ei kuitenkaan enää satu. Enää vaan vituttaa, kuinka epäoikeudenmukaista elämä voikaan olla.
Voimia Sinulle. Koita jaksaa. Elämää on myös eron jälkeen. Se täytyy vain ottaa.
Oma eroni tapahtui silmänräpäyksessä. Aloin epäillä suhdetta puhelinkeskustelun aikana ja kiskoin totuuden irti exästä. Ero oli sillä sekunnilla sinetöity. Exä siirtyi suoraan uuteen elämään uuden miehen luo. Se oli hirveä shokki. Tuore avioliitto, oma koti ja lemmikkikoirakin meni kertaiskusta.
Minä jäin orpona ihmettelemään, minne se 10 vuotta oikein katosi silmänräpäyksessä. Siitä on nyt aikaa vajaat 3 vuotta ja vieläkin kaivelee välillä, vaikka muuten meneekin ihan hyvin. En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tapahtui ja miksi. Kukaan ei ole kertonut, voin vain arvailla. Eroa edeltäneet 10 vuotta ovat pelkkä musta aukko. Minulla ei ole edes muistoja tuolta ajalta.
Jäljelle on jäänyt epäluulo ihmisiä kohtaan, epäonnistumisen pelko ja äkkipikaisuus. Koko persoonani muuttui eron vuoksi. En tiedä, palautuuko se koskaan ennalleen.
Mieheni löysi itselleen uuden rakastetun ja minä sain selville jouluaattona 2 vuotta sitten puhelimen kautta mitä on meneillään. Mies itse ei kertonut. Halusi eron. Kaikista pahinta erossa oli se, että meillä oli 2 lasta. Lapset jäivät minulle, mutta agressiivisuuteni takia pelkäsin tekeväni lapsilleni jotain kohtausten aikana. Itsemurha ajatuskin oli mielessä monta kertaa.
Hukutin suruni viinaan. Turrutin itseni että selvisin päivästä toiseen. Näin jatkui melkein 2 vuotta. Nyt olen pysynyt normaalin käytön rajoissa.
Persoonassani tapahtui hirveä muutos. Saan edelleenkin raivareita, jos kuulen entisestä miehestäni jotain tai silloin kun hänen nimellään tulee postia.
Lapsiani en pysty tapaamaan ja siitä on kohta puolitoista vuotta, kun olen heidät viimeksi nähnyt. Suojelen itseäni sillä, että nyt kun voin hiukan paremmin en halua repiä itseäni enempää rikki. Pelkään myöskin sitä, että jos saan raivarin niin kävisinkö käsiksi lapsiini ja purkaisin vihani heidän isäänsä kohtaan heihin.
Ei ole helppoa, eikä tulee olemaan jatkossakaan. Lasten elämä on varmasti tasapainoisempaa isällään. Hän on hyvä isä ja pitää varmasti hyvän huolen lapsistaan. Siis minä olen heistä jo ajatuksissani luopunut. Ikävä ei ole kadonnut minnekkään. En halunnut, että minun kohdallani lehdistä saisi lukea, että aiti tappoi lapsensa mielenhäriössä.
Olen sen verran iäkäs, että nyt ovat parisuhdeajat omalta osaltani ohitse, mutta teille kaikille eron melskeessä teutaroiville toivon elämään valoisampaa tulevaisuutta ja jaksamista.
Raivarit kuuluvat asiaan, mutta noin pahaa raivaria en osaa kuvitella omalle kontolle.
Maaliskuun Sara-lehdessä on mukava artikkeli avioeron jälkeisestä elämästä. Jutussa kerrotaan miesten vertaisryhmistä.
Mukava kurkata miesten ajatuksiin. Ryhmiä oli kolme sorttia. Jätetyt, jättäjät ja mikä se kolmas olikaan.
Ihanan kiva tietää, että jättäjälläkään ei ole helppoa. Alun ihanuuden jälkeen seuraa ihan sama ruljanssi kuin jätetyllä. Monessa tapauksessa kuulema jätetty toipuu nopeammin.
Tahtoisin todellakin varmuuden siitä että jättäjä kärsii ja toivottavasti vielä enemmän kuin minä jätetty. Miten ihmeessä siitä saisi varmuuden?
Jättäjä käy töissä, ostelee uusia vaatteita ja kuulostaa ainakin puhelimessa tosi hyvin voivalta ja menestyvältä. Se tekee niin pahaa ettei pysty kunnolla kuvailemaan sitä tunnetta.
Itse olen jo toista kertaa sairaslomalla tässä erotuskassa, erosta kohta 3kk. Tuska vain pahenee päivä päivältä ja samalla ikävä ja se hirveä hylätty tunne....