Siis miten jaksan kestää arjen eron jälkeen?Jos olen aivan loppu niin saanko sairaslomaa?Arjen pyöritys ja töissä käynti tuntuu nyt mahdottomalle..Mies halusi eron ja hän on löytänyt oman asunnon ja muuttaa huomenna..Olen itkenyt silmät päästäni ja olen aivan väsynyt kaikkeen..Teen vielä työtä jossa pitäisi kuunnella toisia ja olla valppaana,en taida pystyä nyt sellaiseen..
miten kestää
arki?
111455
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Totea, että ihan turha itkeä. Itset, kun itkettää, mutta älä anna sen viedä mukanaan! Sinä olet hyvä ihminen ja arvokas, näytä se miehellesikin.
Helppo kai minun sanoa, mutta minulle oli kaikkien itkujen jälkeen helpotus, että mies lopulta muutti ja nyt 3kk muutosta en oikeastaan enää itke (noh, aina välillä tirautan, kiukusta tai itsesäälistä, ei mitäämn ihmeitä enää kuitenkaan ;)
Tsemppiä sinulle ja voimia!
P.S. Lukuvinkki: lainaa kirjastosta Bruce Fisher'n kirja Jälleenrakennus. Mainio opus tästä ylöspäsyyn.
Niin, sairauslomalla oli aikaa miettiä asiaa ja murehtia, vaan kyllä se lopulta oli työ, jossa sain rauhassa unohtaa asiat ja keskittyä muuhun.
sairaslomaa, jos sinusta tuntuu siltä että arki tuntuu niin raskaalta nyt. Huilaat ja anna aikaa itsellesi ja käsittele asita niin kyllä se siitä lähtee rullaamaan ...
voimia
Allekirjoitan aiemman kirjoittajan viestin. Tuo Bruce Fisherin kirja oli itsellenikin erinomainen apu eron käsittelyyn, suosittelen lämpimästi.
Alla olevasta linkistä löytyy lyhyt tiivistelmä kirjasta.
http://www.kirkkonummenseurakunnat.fi/attachment/778b62107fef885feab78f19b785da5e/6cc07729958065797b532c266a775b03/J%c4LLEENRAKENNUS+Fisher.pdf
Kirja on muuten helppo tilata netin kautta =)
Mieheni lähti aivan yllättäen kaksi viikkoa ennen joulua. Siitä saakka olen kulkenut kuin unessa. Mielestäni elin maailman ihanammassa parisuhteessa. Meillä on 6v yhteinen tytär ja kanssamme asuu 14v tyttäreni entisestä avioliitosta. Kuin salamana kirkkaalta taivaalta mieheni otti työpaikan toiselta paikkakunnalta ja lähti. Selvisi että hänen vanhempansa olivat tukeneet ainoan poikansa lähtöä. Miehelläni ei ole toista, kumma kyllä.
Meillä ei koskaa uhkailtu erolla joten en voinnut aavistaa... Kuljen kuin unessa. Olin heti hänen lähtönsä jälkeen 3 vkoa sairaslomalla sitten yritin olla töissä noin kuukauden ja nyt taas sairaslomalla pari viikkoa kun ei vaan pysty keskittymään. Minulla on vaativa vielä aika uusi työ. Olen kohta pulassa jos ei työkunto palaudu.
Mieheni laittoi jo kolmen viikon jälkeen eropaperit sisälle, hommasi lakimiehen ja hakee nyt tyttäremme yksinhuoltajuutta. Mielestäni näin suuria ratkaisuja ei pitäisi tehdä hätiköidysti mutta hänen ratkaisunsa tuntuu olevan vain nopeasti päästä asioissa eteenpäin. Joka päivä tuntuu raskaammalta vaikka miten yritän ponnistella. Ainoaa lohtua meidän elämäämme tuo tällä hetkellä pieni suloinen koiranpentu joka saa hymyn meidän jätettyjen kasvoille. Vaikka pennussa on hommaa tuo se mielettömästi iloa ja rakkautta.
Meillä o tosi huono puheyhteys, olen yrittänyt ehdoittaa terapiaa ja vaikka mitä mutta hän on ihan lukossa eikä halua puhua. Hän puhuu vain vanhempiensa kanssa joiden mielestä tämä on ainoa oikea ratkaisu.
Minua peloittaa suunnattomasti mennä takaisin töihin koska en koe ollenkaan olevani työkuntoinen mutta en voi menettää työtäni koska sitä käytetään sitten minua vastaan oikeudessa.
Vanhempi tyttäreni joka ei siis ole mieheni biologinen lapsi kaipaa häntä ihan hirveesti, soittelee, lähettelee viestejä ja pyytää häntä kotiin. Se on sydäntäsärkevää kuunneltavaa. En tajua miten mies pystyy olemaan niin tunteeton lapsen hädälle. He ovat olleet parhaat kaverit ja se on suuri menetys tyttärelleni joka jo pienenä on kokenut yhden eron ja luottanut tähän mieheen kuin vuoreen.
Olen täysin neuvoton....
Sinulle "miten kestän" sanoisin että älä turhaan yritä olla liian vahva. Kriisitilanne ja masennus joka usein seuraa näissä tilanteissa ovat ihan oikeita syitä olla poissa töistä. Kukaan ei ole korvaamaton ja väsyneenä ei vain jaksa töitään. Voimia Sinulle!
Miten ihmeessä saisin yhteyden mieheeni ja saisin hänet näkemään asiat muidenkin kuin hänen kannaltaan?
Moi. Olipa sinun viestisi kurjaa luettavaa :(
Kyllä on surku lasten puolesta erityisesti, mies sitten valitsee vielä vain toisen lapsensa, vaikka toinenkin on pitänyt häntä kuin omana isänään. Tosi pahalta tuo tuntuu. Lapsesi tarvinnee myös tästä selvitytymiseen keskusteluapua/terapiaa, sillä tuon ikäiselle aika paha paikka.
Voi, kun asia selviäisi ja saisit sen keskusteluyhteyden. Jossain lastenvalvojalla tietenkin tapaattee, mutta miten siellä voi keskustella on jo toinen asia.
Oletko itse päässyt keskutelemaan miehen vanhempien kanssa, siitä mitä okein on tapahtunut?
Olen tosi pahoillani tilanteestasi. Sinulle sairausloma on varmasti paikallaan, oletkin jo sen itse todennut. Mutta minulle se oli kauheaa, olla kotona ja saada keskittyä pelkkään suremiseen ja kaiken vatvomiseen.
Mieheni vanhemmat eivät katso tarpeelliseksi keskustella kanssani. Uskovat vain mitä heidän poikansa sanoo. Koko hänen sukunsa ovat kääntyneet minua vastaan. Olemme 7v tulleet hyvin toimeen varmasti siksi kun en ole ikinä sanonut vastaan missään asiassa. Nyt sanoin kun mielestäni hänen uudet työkuviot olivat itsekkäitä eikä hän toiminut niinkuin luulisi/toivoisi perheellisen toimivan. Se riitti heille.
Tämän kaiken tekee vielä niin surulliseksi se että minulla ei elä vanhemmat jotka voisivat tukea ainoastaan 8 v nuorempi veli joka ei siihen pysty. Olen siis ihan yksin ja he tietävät sen...
Miten niin rakas ihminen voi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi hirviöksi joka ei kuuntele eikä ajattele ketään muuta kuin itseään. Nyt hän leikkii sinkkumiestä uudella paikkakunnalla ja minä täällä keräilen rippeitä. Olen joutunut avaamaan koko elämäni uudella työpaikallaan, hän on vaan maininnut omallaan että sukset menivät ristiin. Ei ole todellakaan kertonut miten hirveeseen helvettiin on meidät laittanut ja mitä kaikkea joudumme käymään läpi ennenkuin tämä kaikki on jollain tavalla "ohi". Joudumme lasten kanssa muuttamaan koska meillä ei ole varaa lunastaa meidän nykyistä kotiamme. Ihana koti jonka ostimme vasta 2,5v sitten. Tämä oikeusprosessi vie talouteni muutenkin ihan kuralle. Hänen kulunsa hoitavat vanhemmat, tietenkin.
Äitini kuolinvuoteella 4v sitten hän lupasi pitää meistä hyvää huolta, nyt nämä sanat eivät merkitse enää mitään.
Jaksamiseni on äärirajoilla.
Kaunistelematonta tekstiä, eikä kurjuudessaan varmasti yhtään liioiteltua.
Puuttuupa se tukiryhmä minultakin. Vanhemmat vainajia, joten eipähän heidän tarvinnut nähdä tätä tukalaa tilannetta. Sisaruksia ei ole koskaan ollutkaan. Tosin tilanteeni on toisenlainen, koska minun elämääni ei kukaan ole tekemässä helvetiksi. Ja lapset ovat suht isoja.
Mikä voisi olla konkreettinen apu sinulle juuri nyt? Pelkkä voimien toivottaminen tuntuu pliisulta. Seuraan tätä keskusteluketjua sikäli kuin pystyn... kerro lisää ajatuksiasi, se saattaa toimia ensiapuna.
Tilanne on mennyt niin tukalaksi etten oikein uskalla puhua kenellekkään kun kaikkea mitä sanon käytetään minua vastaan. Mies tekee peräättömiä ilmoituksia lastensuojeluun milloin mistäkin, säilyttää tekstiviestejäni ja tulkitsee niitä oman mielensä mukaan. Jos olen pahimman alkujärkytyksen aikana esim kirjoittanut etten tahdo jaksaa tätä kaikkea, hän tulkitsee että olen itsetuhoinen ja uhkaa käyttää sitä minua vastaan oikeudessa. Hänen lakimiehensä on myös tapaus sinänsä ja on saanut miehení vakuttuneeksi että hän vie voiton oikeudessa.
Viime viikonloppuna mieheni ilmestyi tänne meidän kotiin hakemaan vaatteitaan tietysti isänsä kanssa ettei vaan täydy kohdata perhettään ja ehkä puhua jotain. Se satuttaa niin kovasti.
Hän sepittää ystävilleni mitä hurjempia juttuja minusta ja yrittää kääntää heitä minua vastaan.
Niinkuin aikaisemmin mainitsin on hän toisella paikkakunnalla töissä mutta asuu silti vanhempiensa luona (aikuinen míes!) ja kulkee päivittäin linja-autolla 165 km /suunta palatakseen aina äidin ja isän luo. Eli toisinsanoen hän viettää kaikki illat siellä n. 15 km perheensä luota. Kotiin hän ei siis vahingossakaan tule viikolla käymään ja kuitenkin haluaa lapsensa yksinhuoltajuuden!!!!
Voiko kukaan selittää minulle mitä tällaisen käytöksen takana piilee??? Onko hänellä oikeasti niin hyvä olla kun antaa minun ymmärtää??? Hän tuntuu olevan hyvin varma päätöksestään erota mutta minua ihmetyttää sekin. Voiko sitä "yhdessä yössä" luopua kaikesta siitä mistä aina on painottanut välittävänsä eniten = perheestä.
En voi sille mitään että haluaisin tässä omassa pahassa olossani varmuuden siitä että hänkin kärsii, ikävöi tai jotain....
Säälittävää, mutta niin totta...
Kyllä on kurja tilanne. Kuulostaa siltä, että miehesi on päätöksensä tehnyt. Se ei tarkoita etteikö hän jossain vaiheessa tajuaisi mitä on tehnyt. Hän varmaan käyttäytyy negatiivisesti sinua kohtaan, koska hänellä on huono omatunto. Kuulostaa myös siltä, että hän on todella kiinni vanhemmissaan, jos pitää heidän helmoihinsa palata.
Sellaisen neuvon annan, että älä ole häneen yhteydessä ja tilitä olotilaasi, jos hän käyttää sitä sinua vastaan. Keskity omaan elämääsi ja lastesi hoitamiseen. Aika erikoista olisi, jos hän saisi lapsenne huoltajuuden. Onhan 6-vuotias kuitenkin aika pieni ja jos sinä olet kunnollinen äiti, niin saat varmasti huoltajuuden. Se, että voimat ovat välillä vähissä erokriisissä ei tee sinusta vanhemmaksi kelpaamattomaa. Ja jos mies käyttäytyy vanhempaa lastasi kohtaan huonosti, on se hänen häpeänsä. Koita sinä tukea tyttöä parhaasi mukaan.
Tsemppiä!
Hei,
Olen jo 10 vuotta sitten eronnut. Minullakin oli yllätys se ero. Mies halusi yllättäen erota , ei ollut kolmatta osapuolta. Lapsi aloitti koulunkäynnin samana vuonna.
Kyllä oli ensimmäinen vuosi mentävä vain päivä kerrallaan ja arki piti minutkin pystyssä. Oli pakko jaksaa lapsen tähden ja kannustaa koulunkäyntiin. Alkuun kun lapsikin yhdisti eron ja koulun alkamisen (luuli että kaikki eroo kun koulu alkaa)... Motiivia piti tsempata extrasti parit ensimmäiset vuodet. Nyt koulu sujuu hyvin ja olen ylpeä lapseni pärjäämisestä.
Ero on aina shokki. Minua auttoi ystävien kanssa puhuminen, itkeminen ja asian työstäminen silloin aikoinaan.
Nyt kun erosta on kulunut jo 10 vuotta voin sanoa, että se oli paras asia mitä meille on tapahtunut. Siitä siis seurasi hyvääkin. Liiton tilaa ei huomannut, että missä kunnossa se oli . Oli pitkään jo merkkejä siitä, ettemme sopineet toisillemme. Odotukset olivat ihan erilaisia molemmilla. Ei ollut lämpöä rakkautta eikä erotiikkaakaan , kuten ennen. Eikä sellaista fiilistä, että tässä vierelläni on se mies jonka haluan siinä aina istuvan.
Talous oli tiukoilla alkuvuodet ja tiukoilla ollaan vieläkin. Silti elämä on nyt antoista ja mielekästä. Ja entinen iloinen nainen on tullut kuoresta esiin. Viimeiset vuodet eivät olleet mitenkään niin iloisia. Ihanin asia onkin se, että olen saanut elämäniloni ja huumorini takaisin. En ole kauheasti etsinyt sitä "oikeaa", kun olen suht kiireinen harrastuksiltani. Mutta joskus uskon vielä hänetkin kohtaavani, kun aika on.
Anna ajan kulua, ota ystävistä kii ja itke iltaisin itkusi. Älä märehdi murheessasi vaan rajansa kaikella. Turha jossitella joissain asioissa loputtomasti. Omassa elämässäsi viihtyminen on loppujen lopuksi aika paljon itsestäsi kiinni
Tsemppiä ja voimia toipumiseen !
T. Nykyisin ihan Onnellinen eukko