Klassinen kohtaaminen: molemmat työmatkalla, vieras kaupunki, kohtalokas katse ja tanssiinkutsu...
Mieltä vielä painamassa vaikeat vuodet, läheisen sairaus, ero - elämän nurjat puolet olivat näyttäneet kaikki kasvonsa.
Ja sitten yhtäkkiä elämään astui hän.
Pelisäännöt olivat jo heti alussa selvät, hän naimisissa ja perheellinen, minulla oma elämä järjestyksessä muualla. Emme menneet sänkyyn, se ei tuntunut edes mitenkään olennaiselta.Ei mitään sekoilua, vain kahden samalla aaltopituudella olevan aikuisen ihmisen ystävyys.
Puhelut ja viestit olivat arkielämän asioista koottuja, molemmat tunsivat toisensa henkireiäksi siihen oikeaan arkeen.
Kohtalo puuttui peliin, ja jo useamman kuukauden jatkuneen viestittelyn jälkeen mahdollisuus tavata uudelleen tuntui tilaisuudelta, mitä ei voinut jättää käyttämättä. Siihen asti meidän välillämme ei ollut mitään intohimoa, mutta heti uudelleen kohdatessamme se syttyi täysin lupaa kysymättä.
Tavallaan olen pettynyt, että ajauduimme suhteeseen, mutta toisaalta äärettömän onnellinen niistä tunteista, joita saan hänen kanssaan jakaa. Annamme molemmat toisillemme voimaa arkeen, eikä kumpikaan halua eikä odota tästä sen enempää. Olen tosi pahoillani, että loukkaan hänen vaimoaan, joka ei tästä tietenkään edes tiedä, mutta uskon että minun ansiostani heilläkin on kotona nyt helpompaa... Rakkaudettomien vuosien jälkeen me molemmat jaksamme ainakin uskoa taas elämään.
Miten tämä voisi olla täysin väärää?
Mieltä vielä painamassa vaikeat vuodet, läheisen sairaus, ero - elämän nurjat puolet olivat näyttäneet kaikki kasvonsa.
Ja sitten yhtäkkiä elämään astui hän.
Pelisäännöt olivat jo heti alussa selvät, hän naimisissa ja perheellinen, minulla oma elämä järjestyksessä muualla. Emme menneet sänkyyn, se ei tuntunut edes mitenkään olennaiselta.Ei mitään sekoilua, vain kahden samalla aaltopituudella olevan aikuisen ihmisen ystävyys.
Puhelut ja viestit olivat arkielämän asioista koottuja, molemmat tunsivat toisensa henkireiäksi siihen oikeaan arkeen.
Kohtalo puuttui peliin, ja jo useamman kuukauden jatkuneen viestittelyn jälkeen mahdollisuus tavata uudelleen tuntui tilaisuudelta, mitä ei voinut jättää käyttämättä. Siihen asti meidän välillämme ei ollut mitään intohimoa, mutta heti uudelleen kohdatessamme se syttyi täysin lupaa kysymättä.
Tavallaan olen pettynyt, että ajauduimme suhteeseen, mutta toisaalta äärettömän onnellinen niistä tunteista, joita saan hänen kanssaan jakaa. Annamme molemmat toisillemme voimaa arkeen, eikä kumpikaan halua eikä odota tästä sen enempää. Olen tosi pahoillani, että loukkaan hänen vaimoaan, joka ei tästä tietenkään edes tiedä, mutta uskon että minun ansiostani heilläkin on kotona nyt helpompaa... Rakkaudettomien vuosien jälkeen me molemmat jaksamme ainakin uskoa taas elämään.
Miten tämä voisi olla täysin väärää?
Vastaukset 35
Vanhimmat
"Miten tämä voisi olla täysin väärää?"
Koska ns.suhde perustuu omaksi eduksi rakennetun valehtelun päällä. Toisin sanoen itsekkyyteen.
Kaikkihan täällä perustuu itsekkyyteen!
Kuinka helvetin ylevää se on elää vuosikaudet kylmässä suhteessa, kun on joskus parikymppisenä erehtynyt tekemään Ratkaisun... Sit jos kohdalle osuu oikeasti ihminen, joka herättää jotakin lämpimiä tunteita, KUKA voi heittää ensimmäisen kalikan?!?
sitten on oikein ja mikä väärin ; elää uskotellen itselleen ja etenki elämänkumppanilleen, että kaikki on hyvin, vaikka sisimmässään tietää, ettei ole... Vai se, että antaa itselleen luvan tuntea oikeita tunteita..? Ei valehtelukaan ole kovin kaunista...
tunteen pelkästään alapäässä? Yläpää on annettu järkeä ja ajattelemista varten. Luvan antaminen, on luvan antamista samanaiseen kohteluun itseäsi kohtaan niin hyvässä kuin pahassa. Se mikä tuntuu HYVÄLTÄ, ei ole kaikissa tapauksissa OIKEIN, eikä KAUNISTA. Jos sinulla on noin huono elämänkumppani, suosittelen muita keinoja.
Kaikki ovat itsekkäitä omalla tavallaan.
Kumpi on itsekkäämpää:
Elää ja antaa toisten elää siten kuin parhaimmaksi näkee.
Vai:
Kieltää toiselta kaikki mistä ei itse pidä.
???
juuri tuolta se tuntui. Kirjoitat kauniisti. Omalla kohdallani aika teki tehtävänsä. Tapailimme 3 vuotta. Miehen vaimo sai tietää ja mies kielsi minut. Sain silti elämääni paljon hyvää tuosta suhteesta. Sain tuntea!!!
kirjoitus oli kaunis. Lämpö, yhteydentunne ja käheisyys oli kaunista. Siitä huolimatta vaimo parka sai paskaa silmille ja koki katkeruuden ja pettymyksen tunteet. Epäilemättä pari joutui kovaan kouluun. Toivotaan heillekin uutta ja yhteistä hyvää.
Tämä vaimo ei saa paskaa silmilleen ikinä, ei ainakaan minun taholtani. Tämä vaimo saa hyväntuulisemman miehen, joka jaksaa paremmin kuunnella hänen kiukuttelujaan milloin mistäkin asiasta, jaksaa paremmin sietää mökötystä ja mielenosoituksia, mitkä kaikki ovat seurausta enemmän tai vähemmän kaikesta mitä mies on tehnyt, sanonut, jättänyt tekemättä tai sanomatta. Tämä vaimo voi olla tyytyväinen, ettei tarvitse enää väkisin ryhtyä siihen hänelle niin vastenmieliseen velvollisuusseksiin, kun hoidamme sen hänen miehensä kanssa omalla tavallamme... Olisi kiitollinen, pirulainen, mutta ei. Tässä kohtaa iskee omistushalu, itselle ei kelpaa mutta toisellekaan ei soisi. Menköön itseensä!
Toinen Lady? Taidat paremminkin olla se ensimmäinen ukko joka paljastaa näinollen sen vähemmän ihanan puolensa kiukuttelemalla kuin kakara kun oma vaimo on huomannut mikä on miehiään.
sinut ja silti sinä kuvittelet saaneesi jotakin todellisia tunteita, ohhoh.
Vaimo saa varmasti paskaa silmilleen, jos aavistaa ja saa tietää suhteestanne. Et ole liiton pelastaja, vaan lopettaja ja pettäjä siinä missä tämä mieskin.
Sinä et tiedä minkälaista seksiä tässä liitossa on. Sinulle ei sitä yksinkertaisesti kerrota siis totuutta.
Täytyy sanoa, että mikäli et ole sairas mieleltäsi, niin sitten olet se pirulainen, joka ei ymmärrä mitä jokaisen kuuluisi tehdä, eikä aina ajatella vain omaa hyväänsä. Mene ihminen itse itseesi ja lopeta toisen miehen kanssa naiminen. Kyllä niitä vapaitakin löytyy vai oletko niin toivoton tapaus, että et kelpaa muille?
piti taas mennä sekaantumaan varattuun mieheen.mene psykologille sairas narttu.joo pitäisi sen vaimon olla tosi tyytyväinen kun mies panee jotain vamppia..kylläääääh..miten voikin tuo vaimo olla niin kiittämätön..HERÄÄ PAHVI.mitä jos sullekin tehtäis noin ja sanottais vaan että "mikset ole tyytyväinen, kun panen miestäs,eikös olekin nyt onnellisempi kotona häh"että osaatkin olla pässi
on jatkanut rakkaudettomassa liitossa vuosikausia?
Eikö hän ole aikuinen ja tasapainoinen?
sinähän panetat itseäsi ukkomiehellä, miten voisit olla joku lady?
Minun ansiostani heilläkin on helpompaa. Mikä hyväntekijä luulet olevasi. Lady. hah. Sairas natku sinä olet.
Juuri tällainen suhde rikkoi oman liittoni ja nyt ero edessä!!!
Miten voit elää itsesi kanssa, kun tyydyt kakkoseksi? Mikäli haluat miehen tee asian hyväksi jotain ja laita mies valitsemaan tai lopeta suhde välittömästi. Tämä vaimo voi jo aavistaa juttunne ja tiedän, että tämä, jos joku on raskasta hänelle, edes ero ei ole niin raskasta, kuin epäillä puolisoaan.
VAIMOLLA ON OIKEUS SAADA TIETÄÄ!!! Olet huora, jos jatkat suhdetta!!!
Avaappa sieltä kohta "Moraali". Suosittelen. Me ihmiset emme ole toisillemme kulutuhyödykkeitä, vaikka sitten olisimmekin kuinka "samalla aaltopituudella" toistemme kanssa.
Latelit kaikkein tavallisimmat fraasit, joita käyttävät yksinomaan juuri pettäjät ja salarakkaat. Selittelet ja vakuuttelet, että eihän tämä nyt väärin ole, kun tässä on tunteita yms... mutta miksi mikään seikka muuttaisi tosiasian? Sinä olet suhteessa varattuun ihmiseen, ja mahdollistat siten pettämisen.
"Kohtalo puuttui peliin."
Eli sinäkö kiistät tehneesi itse mitään suhdetta edistäneitä valintoja mm. yhteydenpito ja tapailu? Ties mitä kaikkea sillä kohtalolla sitten on sinun varallesi. Sen kun vain lillut tämänhetkisessä onnentunteessa tekemättä itse mitään, helppoa!
"tuntui tilaisuudelta, mitä ei voinut jättää käyttämättä."
Miksi? Mikset voinut jättää käyttämättä? Sinulla oli tilaisuus valita toisin, ja silti järjestit itsesi tähän tilanteeseen.
"ajauduimme suhteeseen"
Mitä vittua, ajauduitte? Kiistät siis edelleen tehneesi valintoja? Sinä valitsit alkaa suhteeseen.
Mutta miksi? Mitä sellaista tässä Hän-ihmisessä nyt sitten oli, mitä ei koskaan kenessäkään? Sinä ihastuit, ja vaikka tiesit hänen perheestään, silti päätit toteuttaa haluasi. Miksi? Mitä niin kamalaa olisi tapahtunut, jos olisitkin kieltänyt tämän suhteen itseltäsi? Olisit ehkä haikaillut hetken? Mikä on saanut sinut luulemaan, ettet olisi selvinnyt siitä pettymyksen tunteesta, jonka halunvastainen toiminta olisi aiheuttanut?
"Annamme molemmat toisillemme voimaa arkeen"
Se ei ole sinun tehtäväsi antaa sitä hänelle, eikä hänen tehtävänsä ole ottaa sitä sinulta.
"Olen tosi pahoillani, että loukkaan hänen vaimoaan"
Vai oletko? Voisit toki tehdä asialle jotain, jos oikeasti välität vaimosta. Vaikkapa lopettaa suhteen.
"uskon että minun ansiostani heilläkin on kotona nyt helpompaa."
Ei voi olla totta, et kai oikeasti ajattele näin?! :( Ei, sinä et ole hyödyksi kenenkään kotielämälle. Yrität vain saada itsesi tuntemaan tarpeelliseksi, jota et todellakaan ole tuolle perheelle. Ehkä Hänelle, mutta muille et todellakaan tule olemaan muuta kuin iso harmi.
"Miten tämä voisi olla täysin väärää?"
Siten, kun siihen liittyy valehtelua, salailua ja lupausten rikkomista. Ja jos sinä ennen olet ollut uskottomuutta vastaan, rikot nyt myös omaa moraalikäsitystäsi vastaan. Moraalikäsitys ei muutu omalle kohdalle sattuessa, ainoastaan valehtelu ja itselle parhain päin selittely lisääntyy. Tajuat sen kyllä vuosia suhteen päättymisen jälkeen.
Sinua on viesteissä haukuttu itsekkääksi. Minä olen samaa mieltä: olet itsekäs. Missään vaiheessa tätä suhdefarssia et ole nähdäkseni toiminut epäitsekkäästi. Et ole kunnioittanut tuon Hän-ihmisen heikkoa halua sitoutua, et tämän perhettä, et tämän avioliittoa. Ajattelet tietysti, että eihän hänkään niitä kunnioittanut. MITÄ SITTEN?! Millä tavoin se sinulle antaa oikeutuksen olla yhtä moukka?
Olisiko siitä iso vaiva, jos yrittäisit kantaa vastuuta itsestäsi ja valinnoistasi? Voisitko karsia ajatusmaailmastasi kaikki ne ajatukset, joissa syyllistät kohtaloa tms. ulkopuolisia omista valinnoistasi? Suosittelen myös, että lakkaat selittelemästä tätä juttua itsellesi oikeaksi. Et tee oikein, et vaikka miten keksisit olosuhteista oikeutusta tekemisillesi.
Sinä et ehkä näin syvimmällä suossa tarpoessasi näe, mutta useimmat meistä kyllä: sinä olet keksinyt kasan tekosyitä ja oikeutuksia tälle suhteelle ja valinnoillesi. Sen sijaan, että miettisit miten tämä voisi olla täysin väärää, voisit miettiä, että miten tämä voisi mennä oikein? Sen sijaan, että puolustelet valintojasi, voisit miettiä, että miten voisit kehittyä ihmisenä parempaan suuntaan.
kyllästyttää niin kovin paljon, kun noin pitkän vastauksen kirvoitin sinun "kyllästyneestä" mielestäsi.
Mutta arvaapa mitä, minua kyllästyttää nyt varmaan enemmän. Te kaikki olette valmiita tuomitsemaan minut lumpuksi, huoraksi, lutkaksi yms. vaikka todellisuudessa te kyllä ymmärrätte. Kaikki te, jotka olette parisuhteessa, ymmärrätte kyllä.
Te, joilla on huono ja toimimaton parisuhde, ymmärrätte tämän sekä petetyn että pettäjän kannalta. Tiedätte, että joskus jokainen haluaa tuntea olonsa rakastetuksi ja hyväksytyksi, mutta itse ette ole kykeneviä sitä toisillenne enää jostakin syystä osoittamaan. Joten kyllä te ymmärrätte, mutta on vaan niin paljon helpompi syyllistää se kolmas osapuoli kuin katsoa itse peiliin.
Te, joilla on hyvä parisuhde, rakkautta, luottamusta, lämpöä ja yhteys, ymmärrätte myös. Te tiedätte miten tärkeää se on, ja surette niitä, joilta se puuttuu. Minäkin ymmärrän teistä sen, että mielummin samaistutte jo olemassaolevaan parisuhteeseen ja syyllistätte minut. Mutta sisimmässänne tiedätte kyllä, että tilanne voi olla sekin, että heidän välillään rakkautta ei vain ole, se ei ole kenenkään syy. Eikö siis heistä kummallakin voisi olla vielä oikeus se kokea?
Te kaikki ymmärrätte myös sen, että minä, toinen nainen, en ole syyllinen tähän. Te voisitte myös yrittää tajuta sen, että kaikki me kakkoset emme halua hajottaa sitä perhettä, vaan tunnemme vastuun lapsista ja kunnioitamme ja tuemme rakkaamme halua huolehtia perheestään.
Lakatkaa olemasta tekopyhiä ja katkeroituneita. Kyllä te ymmärrätte.
vika on sinussa. Yritä selvittää se itsellesi. Huono parisuhde ei ole syy pettämiseen. Syy on sinussa. Sinun tehtävä on selvittää se itsellesi. Tekosi eivät johda mihinkään hyvään vaikka kuvittelet tekeväsi ne salassa. Parempi seksuaalinen itsetuntemus on paikallaan. Tunsithan aitoja tunteita miestäsikin kohtaan alussa. Se että kirjoitat tänne, kertoo ettet ole sinut asian kanssa. Ehkä ärsytit muita, mutta olet myös alkanut pohtimaan tilannetta. Hyvä niin.
Ärsytät, koska sinä vaadit muilta itseensä menemistä ja hyväksyntää, mutta itse et ole valmis samaan.
En väitäkään, ettenkö ymmärtäisi, päinvastoin. Ymmärrän liiankin hyvin, muuten en olisi pystynytkään noin pitkään vastaukseen. Mutta se, että ymmärtää, ei todellakaan tarkoita sitä, että hyväksyy.
"Minäkin ymmärrän teistä sen, että mielummin samaistutte jo olemassaolevaan parisuhteeseen ja syyllistätte minut."
Et ymmärtänyt, lainkaan. Se, mitä minä en hyväksy, on tuo teidän suhteenne perustuminen valehtelemiselle, epärehellisyydelle, salailulle jne. Eri asia olisi, jos avoimesti olisitte suhteessa, eikä kumppanisi olisi koskaan luvannut uskollisuutta. Minua ei vituta tämä petetyn kannalta. Enemmänkin ärsyttää se seikka, että sinä et ole valmis myöntämään tekeväsi väärin. Tai se, ettet sinä yritäkään muuttua paremmaksi ihmiseksi.
"Mutta sisimmässänne tiedätte kyllä, että tilanne voi olla sekin, että heidän välillään rakkautta ei vain ole, se ei ole kenenkään syy."
Tilanne voisi olla, mutta tuskin on. Rakkaus ei ole tunne, vaan kiintymystä. Rakkaus on se seikka, mikä yleensä estää pettäjää lähtemästä kotoaan. Kiihko sieltä nyt voi puuttua, mutta se on aina väliaikaista, ja voisi tulla takaisinkin. Sinä olet ehkä este sille.
"Eikö siis heistä kummallakin voisi olla vielä oikeus se kokea?"
On oikeus toki, mutta ei sen noin pidä mennä! Minulla ei olisi mitään ongelmaa hyväksyä teidän suhdettanne, JOS SIIHEN EI LIITTYISI VALEHTELUA, SALAILUA, JA LUPAUSTEN RIKKOMISTA. Te voitte olla toisillenne rehellisiä, mutta ikävä kyllä se ei riitä. (Tosin, ette ole rehellisiä edes itsellenne...) Oli miten oli, rakkaus ei nähdäkseni oikeuta pettämiseen, missään olosuhteissa. Rakkaus on jotain paljon kunnioittavampaa.
Etkö mielestäsi ansaitse parempaa? Kokonaisen suhteen? Luottamusta? Luottaahan sinä nimittäin et voi, tai ei ainakaan kannata, ihmiseen, joka on epärehellinen kotona oleville rakkaimmilleen. Pysyvyyttä? Tasavertaisuutta? Salattu sivusuhde ei ikinä ole tasavertainen, sillä se tapahtuu pettäjän ehdoilla.
"Te voisitte myös yrittää tajuta sen, että kaikki me kakkoset emme halua hajottaa sitä perhettä, vaan tunnemme vastuun lapsista ja kunnioitamme ja tuemme rakkaamme halua huolehtia perheestään."
Ymmärrän, mutta sitä en ymmärrä, että jos huoli perheestä on oikeasti olemassa, niin miksei voisi niitä omia tunteitaan hillitä? Uskottele itsellesi mitä haluat, mutta olen varma siitä, ettet sinä ole missään vaiheessa kuitenkaan toiminut tuon perheen hyväksi. Kunnioitat varmasti kaikkea, mitä rakkaasi haluaa, kuten halua huolehtia perheestäsi, mutta etkö haluaisi olla sydämeltäsi suurempi, ja kunnioittaa myös hänen vaimoaan? Ajatus kunnioittamisesta ei mielestäni riitä, eihän se missään näy.
"Lakatkaa olemasta tekopyhiä ja katkeroituneita."
Taas käännät sen meidän niskoillemme. Vikahan on tietty niissä, jotka eivät hyväksy, eikä koskaan niissä, jotka tekevät väärin mutta selittelevät sen oikeaksi. Sen sijaan että syyllistät alituiseen muita (se on este muuttumiselle, huono puolustusmekanismi), voisit panostaa ajattelemiseen enemmän. Yritä karsia nuo heikot selitykset, ja koeta löytää se oikea ihminen sieltä alta.
Herää kysymys, mihin kategoriaan itse kuulut? Ilmeisesti petettyihin, sillä tuskin täysin sivustakatsojana katsoisit oikeudeksesi noin voimakkaasti tuomita tai jättää hyväksymättä elämäntilannettamme.
Siinä olet oikeassa, että olen sallinut tämän tilanteen ja se on minun syyni. Miksi en olisi sallinut? Olen kohdannut elämäni rakkauden, kuinka moni olisi kääntänyt sille selkänsä?
Onko sinun mielestäsi petetyn vaimon näkökanta ainoa näkökanta tässä asiassa? Minun näkökulmastani kysymys on minun ja rakkaani tunteista ja siitä kaikesta hyvästä, mitä se meidän elämäämme tuo. Eikä vain meille, vaan myös läheisillemme. Minulle rakkaani on sielunkumppani ja rakastettu ne harvat ja satunnaiset hetket, jolloin voimme olla yhdessä, ei pelkästään tuon toisen naisen mies, vaikka en sitäkään tosiasiaa halua unohtaa enkä sivuuttaa.
Sinä ahtaine mielipiteinesi tuskin olet oikeutettu peräämään minulta suurempaa sydäntä. Sinulla ei ole aavistustakaan, miten suureksi minun sydämeni on tämän rakkauden ansiosta kasvanutkaan! Olisinko mielestäsi "parempi ihminen", jos salaamisen sijaan rikkoisin heidän perheensä??
Tiedätkö mitä, en minä tarvitse sinun hyväksyntääsi. Sitä en edes lähtenyt alkuperäisellä kirjoituksellani hakemaan. Halusin tarinallani osoittaa, että kysymys ei aina ole pelkästä seksistä ja sen rumemmasta puolesta, itsekkäästä seksin halusta ja siitä kuka saa ja keneltä. Meidän rakkautemme on onnellista ja kaunista - rajoitettua, mutta ihanaa.
Onnellista rakkautta toivon teille kaikille.
"Halusin tarinallani osoittaa, että kysymys ei aina ole pelkästä seksistä ja sen rumemmasta puolesta, itsekkäästä seksin halusta ja siitä kuka saa ja keneltä."
Osoittaa?? Mitä? Sinun pääsi sisällä tapahtuva henkilökohtainen tunnemyllerrys ei voi millään lailla vakuuttaa ketään pitämään valehtelua ja itsekyyttä hyveenä. Vai voiko? Jos näin on on tulevaisuus melko lohduton.
"Lady" on teistä kahdesta viisaampi.
tuo rakkaasi ei ole eronnut siitä rakkaudettomasta liitosta?
Miksi hän on vuosikausia elänyt ilman rakkautta?
Onko hän riippuvainen vaimostaan?
Eikö hän pärjää yksin?
Onko hän heikko, tahdoton nahjus?
"Lady" kaikesta huolimatta on yksinkertainen hölmö, jolle klassinen valhe, "olen elänyt ilman rakkautta vuosikausia" on mennyt läpi.
mitä. Anteeksi, olisin kuolla nauruun, ellei lausumasi olisi yksi tyhmimmistä! Arvostan rakkautta, arvosta myös toimivaa ja viisasta parisuhdetta. Totta, ap. ei ole osaanut pitää omastaan huolta. Paradoksaalista kyllä, hän on elämänsä tyhmimmässä jamassa luullessaan olevansa onnensa huipulla. Hänen tulisi selvittää itselleen, mistä kaipaus toista miestä kohtaan johtuu. Halu sotkee ajatusta ja järjen ääntä on ehkä vaikea kuunnella. Kaipaukseen on syy ja apu kuitenkin jossakin muualla. Toivotaan että hän ratkaisee ongelmansa ennenkuin monta ihmiselämää pilattu väliaikaisesti tai lopullisesti.
....ja siksi niin surullinen puolestasi olenkin, sillä näen niin paljon tossa jotain niitä sisäisiä ajatuksiani, joita jälkeenpäin kaduin syvästi. Ei mulla ole mielenkiintoa lutkitella tai muuta tai edes tuomita, mutta myönnettäkööt että tuo samainen suhtautuminen saa näkemään punaista, ei pahalla.
Mäkin ajattelin, että ei tää ole mitään "pelkkää seksiä" ja kauniita puoliakin on jne jne...Mutta kun siinä on silti ne rumat puolet eikä siitä pääse mihinkään. Se ärsyttävä tekijä on varmaan juuri se, että vaikka ilmoitetaan sen olevan surullista, että vaimo joutuu petetyksi, niin lopulta se kuitenkin on ihan evvk. Miehen teko ja valehtelu sellaiselle henkilölle, jotka ovat kauan olleet kumppaneita, on evvk, eihän sillä ole väliä kun ei se omalle kohdalle osu, eikä ikinä voi tullakaan. Mutta niinkuin yleensäkin elämässä, mielipiteet ja tapa katsoa maailmaa voi muuttua. Yhtäkkiä voi huomata, että tuo mies todellakin valehtelee sille vaimolleen. Ja huolimatta siitä, että JOS tämä mies ei vaimoa rakasta, niin silti näen, että kuuluu ihan perus ihminen-ihminen-kunnioitukseen varsinkin kun noin sidoksissa ja iso osa toinen elämässä ollut, että sitten joko ei petetä tai lopetetaan suhde. Siten edes vähän voi kunnioittaa sitä puolisoaan. No tuosta syntyi itselleni, kun noita aloin ajattelemaan, inhotus tätä miestä kohtaan. Miten voin ihannoida ja haluta olla sellaisen miehen kanssa, joka noin pystyy tekemään minulle ja vaimolleen. Sitten tuli myös inho itseä kohtaan; Miten itse olen voinut olla noin välinpitämätön ja ryhtyä tähän suhteeseen tietäen, että se satuttaa ihmistä, johon mies on sitoutunut ja jolle se valehtelee päivästä päivään. Miten itse on voinut olla niin välinpitämätön?
Noh, sitten laitoin suhteen poikki enkä ole tähän päiväänkään asti vastannut miehen yhteydenottoihin. Mutta se huono omatunto jäi, aina tunsi itsensä paskiaiseksi kun vaikka todisti miten ystävää on petetty, miten sitä itse siinä kohtaan kehtaa edes lohduttaa kun on itse aiheuttanut samanlaista tuskaa. Jälkikäteen löysin erään miehen, vapaan!, mutta niinpäs siinä kävi että itsekin jouduin petetyksi kun mies baariin lähti. Tunsinko surua tai vihaa? Noh, surua tietenkin sisäisesti, mutta en sitä uskaltanut osoittaa... Jotenkin oli iskostunut päähän se, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää eli tuntui, että ansaitsin tulla petetyksi ja nyt se on vaan kestettävä kuin nainen, kestettävä kaikki suru.
Juu no pata soimaa kattilaa, vaikka ei mun ole tarkotuskaan sua soimata. Tulee vain noista kirjoituksista, joissa kerrotaan että täähän on kaunis asia eikä tää ole väärin kun rakastetaan eikä vaan sekstailla, jotenkin niin ärsyyntyt olo. Kun tuskin sitä vaimoa se teidän suhteen laatu eniten loukkaa vaan se, että mies oli uskoton; valehteli; ei arvostanut tarpeeksi ollakseen rehellinen; ei antanut toiselle mahdollisuutta valita mitä elämältään haluaa vaan valehteli. Ei se seksi ole tässä se pointti vaan luottamus siihen ihmiseen, johon on ehkä vuosia tottunut eniten luottamaan. Ja se surettaa tosiaan, että mielipiteet voit vaihtua; minäkin heräsin näkemään sen, että ei tässä ole mitään kaunista tai oikeaa, olisi ehkä ollut jos asia olisi hoidettu oikein, mutta sitä ei hoidettu. Ja siitä voi tulla taakka myöhempään elämään, häpeällinen asia. Itselläkin ikuisuus tosta tapahtuneesta, mutta silti täälläkin nyt vieläkin käväsin. Kyllä sitä joskus tulee mietittyä että mitäpä jos olisikin sillon nuorena tyttönä ajatellut fiksummin heti alussa eikä olisi mitään luurankoa kaapissa. Kyllähän mä tosta rehellinen olen ollut ja aviomiehellenikin sen aikoinaan kerroin eikä hän teilannut. Mutta silti... Ehkä se sitten on tekopyhää tai katkeroitunutta, mutta en kyllä ikinä lähtisi sellaiseen leikkiin enää; oli kyseessä mikä tahansa maaginen rakkaus ja ruusutarhat. Kun se ruusutarha ja rakkaus kasvaa mädältä pohjalta ja siitä aiheutuu kovia hankaluuksia kaikille osapuolille. Ainoa vaihtoehto olisi todellakin kovettaa itsensä ja olla välittämättä kenestäkään muusta kuin siitä itsestä ja miehestä...Mutta kuinka kauan ihminen oikeasti sellaiseen pystyy? Ja mitä sen jälkeen?
kiitos sinulle :) Sinun tarinassa oli paljon elämänkokemusta ja hyvää SYDÄNTÄ. Luulen että pitäisin sinusta varauksemattomasti jos joskus tapaisimme.
Kylläpäs kirjoitukseni herättävät ajatusten sijaan erittäin voimakkaita puolustusreaktioita. Tarkoitukseni ei toki ollut olla kovin hyökkäävä, mutta näen nyt, että et tullut tänne keskustelemaan, vaan puolustelemaan asemaasi ja valintojasi. Miksi niin? Miksi niitä puolustelet, jos muka tiedät olevasi paikallasi?
"Herää kysymys, mihin kategoriaan itse kuulut?"
Mitä vittua. Käsittääkseni ketjun aiheena olet sinä. Oletko sitä mieltä, että minun olisi oltava kakkonen, jotta voisin muodostaa tilanteestasi käsityksen, tai että voisin kommentoida sanavalintojasi? Miksi minun pitäisi olla petetty voidakseni olla aiheesta jotain mieltä? Vähintäänkin outoa, että tulet palstalle kertomaan, miten hyvin kohdallasi asiat ovat, muttet kestä kritiikkiä.
"tuskin täysin sivustakatsojana katsoisit oikeudeksesi noin voimakkaasti tuomita tai jättää hyväksymättä elämäntilannettamme."
Mikä on saanut sinut luulemaan, että moraali vaatisi omakohtaista kokemusta syntyäkseen? Miksen saisi kritisoida, tai osoittaa huomioita sinusta, jos olisin sivustakatsoja? Arvostaisitko mielipidettäni toisella tavoin, jos olisin pettäjä? Jos olisin kakkonen? Jos olisin petetty? Vaikuttaisi siltä, että jollain tasolla kaipaat hyväksyntää ja vertaistukea, jos olisin oikeutettu vastaamaan vain kakkosen asemesta ja olemaan samaa mieltä kanssasi.
"Onko sinun mielestäsi petetyn vaimon näkökanta ainoa näkökanta tässä asiassa?"
Miksi luulet, että sellaisia näkökantoja on vain yhdenlaisia? Miksi luulet, ettei muilla kuin petetyillä, vaimoilla, tai petetyillä vaimoilla voisi olla samantyyppisiä näkökantoja? No, kuitenkin, näkökanta, joka ei hyväksy petokselle perustuvaa tuntuu minusta vain loogiselta, ymmärtänet.
"Minun näkökulmastani kysymys on minun ja rakkaani tunteista ja siitä kaikesta hyvästä, mitä se meidän elämäämme tuo."
Ja se todellakin näkyy, ettei siihen kuulu muita.
"Sinä ahtaine mielipiteinesi tuskin olet oikeutettu peräämään minulta suurempaa sydäntä."
Jos sinä tulet paikkaan, joka on siis KESKUSTELUpalsta, niin voitko olettaa, että kaikki vain myötäilisivät mielipiteitäsi? Olisiko se keskustelua? Olisiko se avarakatseista? Minä olen kyllä julkituonut sen, että YMMÄRRÄN sinua ja useimpia kakkosia, sillä kukapa ei rakkautta, läheisyyttä, seksiä tai iloa elämäänsä kaipaisi, MUTTA EN HYVÄKSY sitä, että se ei tapahdu rehellisesti. Ymmärrätkö sinä, miksen hyväksy? Kumpiko on ahdasmielisempi? En voi asentaa sinuun empatiantunnetta, enkä ilmeisesti saada sinulle uskoteltua, että suhteenne olisi voinut perustua jollekin todellisemmallekin, kun sinä et ole kykenevä sitä hyväksymään/näkemään/ymmärtämään. Auttaisit paljon itseäsi, jos oppisit ajattelemaan yhtä kritisoivasti ajatuksiasi, tunteitasi, tekemisiäsi ja suhdettasi, kuin minun persoonaani (joka ei siis ole nyt "se aihe").
"Olisinko mielestäsi "parempi ihminen", jos salaamisen sijaan rikkoisin heidän perheensä??"
Ja siihen en ole kehoittanut. Olisit mielestäni henkisesti vahvempi ja sydämeltäsi kauniimpi ihminen, jos olisit odottanut teidän aikanne tulevan ajallaan. Tai tässä vaiheessa: jos lopettaisit suhteen siksi, kunnes mies eroaisi ja toipuisi. Se ei ole liiton rikkomista, vaan enemmänkin vastuunkantoa. Et ehkä uskalla vaatia itsellesi mitään sen pelossa, että menetät kaiken. Mutta jos rakkautenne on niin suuri, että sen takia voi riskeerata perhe-elämän, ja valehdella myös, niin eikö sen luulisi kestävän myös eron siitä kumppanista ja perheestä ja kaiken sen, mitä siitä seuraakin?
"Tiedätkö mitä, en minä tarvitse sinun hyväksyntääsi."
Mutta eihän siitä ollut kysekään! Kyllä sen näki, ettet hyväksyntää hakenut, mutta yllättääkö sinut silloin se, ettet sitä saa? Motiivini vastata sinulle oli se, että sinä tajuaisit tilanteesi kaikkine puolineen ja useammastakin näkökulmasta kuin omastasi. Keskusteluun kuuluu niin paljon muuta, kuin hyväksynnän hakeminen ja saaminen.
"Halusin tarinallani osoittaa, että kysymys ei aina ole pelkästä seksistä ja sen rumemmasta puolesta, itsekkäästä seksin halusta ja siitä kuka saa ja keneltä."
Hienoa, mutta ymmärrätkö, että kaikki eivät pidä sinun tarinaasi onnellisena? Jotkut ovat sitä mieltä, että vaikka syyt olisivat mitkä, niin ne eivät oikeuta tiettyihin juttuihin. Haluaisin, että näkisit koko kuvan; sinunkin tarinassasi on rumempi puolensa, itsekkyyttä ja tahtomista.
Et tietenkään olisi parempi ihminen jos paljastaisit kaiken vaimolle, vaan siten, että antaisit miehen olla rauhassa ja päättää liittonsa ja sen jälkeen jatkaa elämäänsä kanssasi.
Jos liitossa on liian vaikea olla, silloin ero on oikea ratkaisu, välittämättä siitä, onko varalla joku kakkonen ottamassa vastaan.
Teidän salasuhde ei ole vastaus heidän parisuhdeongelmiinsa. Et sinä todella tuo siihen mitään hyvää. Teidän salasuhde estää miestä paneutumasta liittonsa ongelmiin. SIksi hän siihen ryhtyikin, paetakseen ongelmiaan. Niin kauan kun hän voi sinulle selittää kuinka vaikeaa kotona on, ei hänen tarvitse tehdä asialle mitään. Samalla lailla jos joku kaveri ruikuttaa tarpeeksi pitkään elämäntilanteestaan, tulee mieleen sanoa, että perkele tee sille sitten jotain! Ei hän sitä itse ymmärrä tehdä, mutta havahtuu kun ei samaa tarinaaa kukaan enää jaksa kuunnella.
Jotkut ihmiset ovat niin lapsellisia että kun kotona tulee ihan normaalia riitaa jostain asiasta, he tarvitsevat ulkopuolisen mielipiteen asiaan. Lohdun, jonka luona voi käydä saamassa vastakkaista palautetta johonkin PIKKUASIAAN.
Mistä tiedät vaimon nalkuttavan? Miehen puheistako vain?
Monelle sen puolison mollaaminen toimii syyllisyyttä lieventävänä tekijänä. Omaa pettämistä oikeutetaan itselleen ja kakkoselle sillä, että kotona toinen nalkuttaa (vaikkei todellakaan olisi näin). Usein sitten itse ruvetaan käyttäytymään kotona väheksyvästi, syyttelevästi, ollaan pahalla tuulella jne...johtuen pettämisestä ja sen salailusta. Kakkosen kainalossa sitten projisoidaan nämä omat tunteet siihen puolisoon, jolloin saadaan taas sitä sympatiaa kaltoinkohtelevan vaimon takia...
Jos mies on suuri elämäsi rakkaus, mutta pystyt tämän kuitenkin jakamaan vaimonsa kanssa, ymmärtäen että heidän yhteiselämä on se tärkein, täytyy kyllä ihmetellä... Ettet sinäkin vain eläisi siinä uskossa, että mies kuitenkin rakastaa sinua ja te saatte vielä joskus toisenne. Tätä odotellessa jaksat olla "empaattinen" vaimoa kohtaan, noin niinkuin ajatuksen tasolla... Mitenkä käy sitten, kun miehen syyllisyys käy liian kovaksi / tai päinvastoin, hän pääsee siitä yli ja teidän suhteestanne katoaa jännitys ja hohto. Mies löytääkin jostain voimaa taas selvittää ne suhteensa ongelmat joita pakeni ja sinua ei enää tarvita?
Siirrytkö suosiolla takavasemmalla "rakkaasi" elämästä vai vituttaako että sinua ei valittukaan, kaikesta rakkaudesta, kuuntelemisesta ja ymmärryksestä huolimatta...
Aluksi kaikki on mahtavaa, jonkun mies haluaa minua ja on valmis jopa pettämään vuokseni, ihanaa, on yhteinen salaisuus joka kohta päättyy heidän eroonsa. (tosi harmi tälle vielä nykyiselle) tavallaan, mutta minkäs rakkauden iskiessä voi tunteilleen...
Siis aivan mahtavaa olla niin haluttu ja parempi kuin se nykyinen puoliso. JOnkin aikaa. Mutta miksei eroa rupea kuulumaan... Vedettiinkö mua höplästä?
Enää ei riitäkään yhteinen salaisuus ja panot/rakastelut keskellä päivää/iltaisin, joskus harvoin yökylää... Ja puoliso kun saa olla hänen kanssaan kaikkina muina aikoina/öinä...Itsetuntoa kohottanut salailu rupeaakin viemään sitä samaista itsetuntoa pois. Se ei ollutkaan ohimenevä vaihe, vaan kokoajan mennään miehen ehdoilla, yhteiydenotot ovat tarkoin määrätty, ettei mies vain paljastu. Eikä miestä haluta paljastaakaan, silloinhan se jättäisi kokonaan kenties...
Tyydytään odottelemaan jonkin aikaa, onhan se ymmärrettävää ettei suhteen lopettaminen niin helppoa ole, vaikka ei enää sellaisia tunteita olekaan...Pitää antaa vähän aikaa, kyllä se siitä, mies lupaa ja sanoo rakastavansa minua...eihän se sanoisi jos ei tarkoittaisi, eihän? Eihän se alkaisi suhteeseen kanssani, jos parisuhde olisi jatkamisen arvoinen...?
No, aikansa odottelun jälkeen sitä rupeaa vaatimaan että jos kerran rakastat minua, niin nyt kyllä jätät sen nykyises. Minä tai hän. Alkaa känniset yöpuhelut tai viestit, joissa ollaan katkeria saamastaan kohtelusta ja halutaan näpäyttää.
JA sitten siihen surulliseen osaan:
Usein se parisuhde kuitenkin on jatkamisen arvoinen, vaikka kakkosen on sitä vaikea käsittää. Tämä johtuu siitä, että kakkonen on todella uskonut suhteen tilan sellaiseksi, kuin mies on siitä kertonut. Mies tietää totuuden eikä ole valmis nykyistään jättämään. Tämän hän myöntää kuitenkin vasta pakon edessä. kakkonen jää sydän murtuneena jatkamaan palasiksi mennyttä elämäänsä ja miettimään miksi antoi itsensä olla niin hyväuskoisen tyhmä.
Ei haluta uskoa, että se mikä alkoi valtavalla itsetunnon pönkityksellä, päättyikin sen maahan polkemiseen. Yritetään ehkä vielä kaikki keinot läpi, tehdään miestä mustasukkaiseksi, löydetään uusi mies, näytetään "en kaipaa sua ollenkaan" fiilistä, jotta mies ymmärtäisi mitä menetti.
Ja jos mies ymmärtääkin eikä silti vaihda kakkoseen, alkaa säälittävät "sä lupasit mulle, sä sanoit...".. juuri ne samat asiat, joiden takia on petettyä puolisoa arvostellut, miten se uskookaan miehen juttuja... Jotkut vielä soittaa vaimolle kostoksi, että hei, miehes petti mua sun kanssa ja särki mun, kakkosen sydämen.
Toiveena tietenkin, että vaimo jättäisi miehen. Jos ei miestä saa niin että se olisi miehen oma tahto, niin sitten edes niin ettei miehellä ole enää "vaihtoehtoja".
En nyt kirjoittanut juttua siksi, että haukkuisin kakkosia, olen vain näitä naispuolisia kakkosjuttuja joutunut todistamaan ja tässä havaintoni.
Ja todellakin, se pönkittyneen egon määrä, kun yhtäkkiä onkin jonkun varatun miehen kanssa yhteinen salaisuus. Se on aivan järkyttävän suurta (osuu heikohkoon itsetuntoon).
Ja toisaalta, sitä pohjalle tippumisen tunnetta, kun järkytyksekseen (!) huomaa, että se alkukuvitelma olikin vain kuvitelmaa. Vaikka aluksi oli niin ihana, silti jää kakkoseksi sille ykköselle, jota mies niin haukkui ja arvosteli, jonka kanssa yhteistä elämää ei enää voi ajatellakaan, kaikki on niin huonosti... JA itse onkin sitten vielä huonompi?
JA se tunne että tässähän piti meillä olla yhteinen salaisuus ja minuakin on kusetettu? Toiset rupeaa pitämään miestä kus*päänä ja toiset taas jäävät itseltäkieltämisen omaisesti pitämään kiinni siitä miten mies silloinkin katsoi niin rakastuneesti silmiin ja miten mukavaa meillä oli silloin ja silloin.. ei se voinut olla valhetta!!!!!!
Mutta niinhän se vähän on, porukassa toisille nauraminen on mukavaa ja helppoa, mutta annas olla kun itse onkin sen naurun kohteena...
..siten miten minäkin ajattelen. kakkosen ja pettäjän osan kokeneena allekirjoitan väitteesi.
Siten, että vaikka te ette ole halunneet enempää, niin se joku nainen, joka on tämän miehen vaimo ja lasten äiti, voi haluta uskollisen miehen. Ja siis ytimekkäästi; Siten se on väärin, että mies ei kunnioittanut vaimoaan ja sinua sekä itseään ottamalla ensin sitä eroa.
Ei se, että nyt mies eroaisi vaimostaan ja tapailisi sinua julkisesti estä sitä, että pidätte tapailuasteenne samanlaisena ja tunnette samoin kuin ennenkin. Älä nyt hyvä nainen pidä sitä salaisuutta teidän suhteenne koossa pitävänä voimana. Surullista, mutta joskus se oma mielihyvä ei oikeuta kaikkiin tekoihin. Miehellähän tuosta vastuu on, mutta kun se nainen on oikeasti ihan tavallinen ihminen - hän voi olla sitoutunut mieheen ja hänelläkin on oikeus löytää miellyttävä ja aito suhde, ei vain olla aisankannattajana. Musta on oikeestaan ihan hyvä, että ihmiset laitetaan joskus harkitsemaan ja valitsemaan; haluanko oikeasti sen toisen vai olla puolisoni kanssa. Valinta satuttaa aina jotakuta, mutta siten kaikille turvautuu mahdollisuus jatkaa ja tavoitella asioita tietäen tosiasiat eikä elää kuplassa. Riitäkö tuo vääryyteen?
Kun te siis voitte jokatapauksessa jatkaa muuten ihan samanlaisesti kuin ennen, olisitte vain rehellisiä miehen elämänkumppanille. Hänen ja lasten touhuamiset ja elämänsuunnittelu on jollakin asteella sidoksissa mieheen joten siksi vaimolle kuuluisi mielestäni tietää miten asiat on.
sinä olet jo ollut aiemminkin huono nainen.
Jos ei nyt aivan huora, niin huolimaton perseestäsi.
En olisi uskonut tätä alkuperäistä tekstiäni kirjoittaessani, mutta todellakin te olette kaikki saaneet minut ajattelemaan.
En lähtenyt hakemaan kirjoituksellani hyväksyntää, en puolustautumaan, en provosoimaan, halusin vain, että joku jaksaisi ajatella myös minun, toisen naisen, kokemaa rakkautta ihan pelkästään Naisen rakkautena Miestä kohtaan. Meidän tapaamisemme ovat niin harvoja, todellakin, että niiden hetkien ajaksi on ollut helppo irrottaa meidän kahden maailma todellisesta maailmasta.
Mutta olette oikeassa, laput silmillä ei ole viisasta kulkea. On tehnyt kipeää lukea alatyylisiä arvosteluja, mutta niidenkin viestimä katkeruus on koskettanut, ei pelkästään loukkaavana vaan myös myötätuntoa herättäen. Sinä, joka olet vastannut viesteihini siteeraten kommenttejani, sinulta tahdon pyytää anteeksi keskustelumme saamaa lähes vihmielistä sävyä. Kyllä minäkin ymmärrän sinun näkökantasi, omasta mielestäni olen itsekin myös "keskustellut" enkä pelkästään puolustautunut. Kaikki eivät voi hyväksyä kaikkea, ja minä olen varmasti tässä tapauksessa tehnyt ratkaisuja, joita ei valtaosa ihmisistä voisi hyväksyä. En minäkään olisi hyväksynyt ennen kuin tapasin tämän miehen.
Ja sinä entinen kakkonen, sinun viisas kirjoituksesi sai minut näkemään myös asioiden jälleen yhden laidan.
Joku kysyi, miksi mies on pysynyt liitossaan. Siksi, että hän rakastaa lapsiaan ja haluaa turvata heille ehjän kodin. Me molemmat haluamme turvata kummankin lapsille ehjän kodin. Nyt joku taas kavahtaa, että pysyisinpä minä siinä tapauksessa poissa rikkomasta sitä, mutta uskotteko, että niin pysyisinkin, jos hetkeäkään luulisin tekeväni niin. Tämä meidän juttumme vaan on antanut meille kummallekin niin paljon uskoa ja onnea, että jopa lapsemme ovat sanoneet tilanteesta tietenkään mitään tietämättä, että "kiva kun äiti/iskä, oot nykyään aina niin hyvällä tuulella"... Ehkä tämä taas kuulostaa puolustautumiselta, meille se on osoitus siitä, että kohtaamisellamme on joku tarkoitus, jopa oikeutus.
Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta tietenkin toivon kaiken kääntyvän parhain päin. Mikä se sitten puolestaan on, kukapa tietää! Emme kumpikaan ole valmiita suuriin ratkaisuihin, mutta suhteemme lopettaminenkin tuntuu liian suurelta uhraukselta, kun kyseessä kuitenkin on ihan oikea sielunkumppanuus.
Valoisaa kevättä teille kaikille, kiitos vielä, että olette jaksaneet lukea, tukea ja jakaa ajatuksianne!