Millä tällaisen vävyn saisi hiljaiseksi: puhuu ihan ajattelematta mitä sanoo. Puhuu esimerkiksi mitä tulevalle perintöomakotitalolleen tapahtuu, kun "vanhuksista aika jättää". Siis aivan kuin nämä "vanhukset" eivät olisi kuulemassa, täysijärkisenä 70-vuotiaina ja pirteinä ihmisinä?
On se, kun vävyä ei voi valita...
On se, kun vävyä ei voi valita...
Vastaukset 54
Vanhimmat
Vävy ei peri appivanhempiaan, mutta appivanhempien on syytä tehdä testamentti ja lisätä testamenttiin ehto että saajien puolisoilla ei ole avio-oikeutta testamentilla saatuun omaisuuteen tai sen tuottoon. Ehdon muoto on syytä selvittää, tämä oli vain hätäinen vastaus.
omat vanhempansa.
Ovat siis pojan vanhemmat jos kerran perintötalostaan puhuu.
Siispä hän tietää, että heidän perheessä tuo puhuminen on ihan normaalia ja vanhukset ei siitä loukkaannu. Miksi pitäisikään.
Ja mikä sen fiksumpaa kun puhua asioista silloin kun ko. vanhukset on läsnä ja vielä täysin järjissään. Silloinhan asiat on mahdollista hoitaa vanhusten haluamalla tavalla.
Ihan järkevää minusta ja tänäpäivänä soisi useamman tekevän ne paperit selviksi ennen kuolemaansa niin perillisille ei jäisi mitään epäselväksi.
Toisissa perheissä tuollaisia asioita puhutaan. Itseä on aina vähän kiusannut, että vanhemmat suunnittelevat oman kuolemansakin. Jos vävy onkin hölösuu, niin on se varmaan rehellinen kumminkin.
Omaa kuolemaansa tuskin suunnittelee kukaan muu kuin ihminen joka tekee itsemurhan.
Vanhemmat ihmiset kyllä monet kykenevät valmistautumaan siihen, mutta se on eri asia kuin suunnitella se.
Kuolemaa tuskin, mutta kyllä se minunkin äitimuori vitsailee, että minulle jättää kaiken muun ja veljelleni kaikki mekkonsa ja muut vaatteensa, myös siitä mitä täytyy tehdä jos hänestä joskus vanha ja raihnainen tulee... En tiedä tarkoitikko tuo vastaaja sitten tuollaista puhumista vai että aikoisi sitten itsensä tappaa.
Ei ole kyllä itselle tullut mieleen puhua perinnöistä, ei vanhempien tai appivanhempien kanssa.
Sukulaiseni hoki tuota vuosikaudet.
Hän jakoi huonekalujaan ja tavaroitaan. Tuo kaappi A:lle, tuo taulu B:lle, astiat C:lle.
Seuraavalla kerralla järjestys oli toinen.
Kun aikanaan perintöä jaettiin, kävi ilmi, että hän oli lahjoittanut tai luvannut lähes kaikki tavaransa monelle ihmiselle.
No ei nistä riidelty, eivät ne sen arvoisia olleet.
Mutta olen kyllä oppinut, että jos jotain annan muistoksi jälkeläiselleni, niin hän vieköön sen pois heti paikalla.
Perintö on vähän kelju asia siinä, että ihmisten eläessä ei hänen omaisuutensa tunnu tärkeältä, mutta kun hänet aika jättää, on tavarat ja rahat maailman tärkeimmät asiat. Niistä sitten jaksetaan jauhaa ja hyvin usein verisesti riidellä.
Mistä sinä tiedät, jos vävy vaikka onkin sopinut jo vanhempien eläessä näiltä jälkeenjäävästä omaisuudesta ? Tiedoksi, jollet vielä sitä tiedä, että kuolema on väistämätön ja luonnollinen asia eli aika jättää, haluttiinpa tai ei, puhutaan siitä tai ei. Itsellänikin tuli perintöveroja maksaessa mieleen, että asiat olisivat voineet hoitua järkevämmin ja edukkaammin, jos asioista olisi sovittu ja tiettyjä asioita olisi pantu toimeen jo vanhempien eläessä, mutta kun se rohkeus kuolemanjälkeisten asioiden esilleottoon puuttui.
Itsekö meinasit ottaa omat maalliset mukaasi hautaan, vai meinasitko oikein jollain mökkipahasella ja lumpuilla ruveta nuorisoa kiristämään, kun noin vävysi järkevyyttä paheksut ?
"On se, kun vävyä ei voi valita..." Menikö hommat pieleen, kun tytär valitsikin omilaa aivoillaan ajattelevan puolison eikä sinun kädestä syövää Jees-miestä ?
on kammoksuminen tähän tapaan tuoda asiaa julki sellaisille joille se ei kuulu. Niin että jos tuli retosteltua mamman ja papan perinnöillä tutuille jo vuosia/-kymmeniä ennen sitä kuulua viimeistä henkäystä niin siinä ei ole mitään hävettävää?
Se että järkeilee vanhempiensa kanssa tulevaa on täysin suotavaa mutta eikö kuitenkin ole kohteliasta pitää suutaan supussa vainajan vielä eläessä?
perinnönn kärkkymiseen. On näitä tapauksia pilvin pimein että pienestä jo opetetaan odottamaan jonkun kuolemaa että päästään perimään.
ja kaiken mitä omistaa voi myydä ja tehdä rahoilla vaikkapa maaimanympärysmatkan. Lapsilla ja vävyllä/miniällä ei ole nokan koputtamista. Rahat ovat itse tienattuja ja omaisuutensa saa käyttää itse parhaaksi katsomallaan tavalla.
se kituuttaminen vanhuudenpäivinä. Kyllä mielellään näkisi mummujen ja pappojen nauttivan elämästään kuin kuulla miten säästetään normaalista elämisestä (sähkö, lämmitys, ruoka, sairauskustannukset...) että saadaan tilikirjalle rahaa makaamaan.
Enemmänkin on realismia suunnitella vähän etukäteen. Kuolema on kuitenkin väistämätön, eikä sitä voi välttää vaikka asiasta ei puhuisikaan. Sen sijaan on ihanfiksua suunnitella perinnön saamista ja jakamista etukäteen. Perintöverot sun muut ovat kuitenkin aika huomattavia, mutta onneksi niitä voi vähän optimoida.
... suunnitella, että sitten kun "vanhuksista" aika jättää, tehdään sitä ja tätä muutosta talolle, puretaan se ja se, ja että noi ja noi kaameat viritykset puretaan pois. Ja että rakennetaan kokonaan uusi autotalli ja puretaan heti pois tuo vanha. Puheet aivankuin ne "vanhukset" olisivat jo haudassa!
Ei tällaista mielestäni kenenkään tarvitsisi kuunnella.
Sillä ei ole mitään tekemistä järkevän perintö ym asioiden suunnittelun kanssa, se on täysin eri asia!
Paheksut vävysi puheita suunnitelmista tehdä muutoksia tämän omien vanhempiensa taloon näiden kuoleman jälkeen. Kaikki tuon perheen osapuolet ovat varmaankin selvittäneet tämän tilanteen suoria sanoja käyttäen. Mikä on mielestäni vain hyvä asia.
Kuolema kuuluu elämään, sitä ei voi välttää, vaikka siihen liittyvistä asioista ei haluttaisikaan puhua kaikissa perheissä. Myöhäistä se on suru-uutisen kuullessa, ja arkun ääressä pohtia, mitä se äiti ja isä halusikaan meidän tekevän. Miten parhaiten kunnioittaa heidän tahtoaan. Kysellä asioista heidän eläessään.
Useimmat varmaankin, etenkin maaseudulla, jättävät mieluusti talonsa ja tilan perinnöksi jälkipolville, ja kaupungissakin on hyvä, että jotain säilytetään, raha on aika huono muisto. Useimmat vuosikymmeniä vanhat talot ovat kattavan remontin tarpeessa, eikö ole hyvä, että talo jää merkiksi vanhempien työstä? Lapsenlapset temmeltävät pihalla, ukon ja mummin käyttämän pihakeinun lähellä. Pelkkä hautamerkki jäänteenä ja muistona on melko kylmä.
Jokainen hoitaa asiat omassa perheessään kuten siellä on totuttu ne hoitamaan, tästä ne ongelmat juuri aiheutuvatkin, ja niitä pohdimme täällä. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Pariskuntien täytyy sovitella näitä kiistoja yhdessä. Toivottavasti et ole puuttunut tähän tyttäresi kautta, asiahan ei kuulu sinulle, eikä perimislain mukaan oikeastaan tyttärellesikään vielä, vasta sitten kun tämän nimi on talonkirjoissa.
Sinä hoitaisit asian ehkä toisin, et ilmeisesti keskustelisi omien vanhempiesi kanssa näiden eläessä heidän talonsa kohtalosta? Mikä heidän tahtonsa on/oli tässä asiassa?
Miten puhe muuten kääntyy tähän aiheeseen teillä?
Siis kysymys on vävypojan kiinnostuksesta APPIvanhempiensa asuntoon. Eli kun appivanhemmista aika jättää, heidän lapsi saa talon ja tietysti myös vävy siinä mukana on kakkua jakamassa. Ei auta mitkään avioehdot eikä muutkaan määräys pykälät niin kauan kun he yhdessä pysyvät.
Tämän vävyn omat vanhemmat ovat köyhiä kuin kirkonrotat, ei sieltä tule paljoa perittävää eikä riideltävää. Sinänsä ehkä taitaisi olla paras vaihtoehto!
tahditonta kyllä.
Eiköhän paikallaan olisi pistää vävypojalle samaan tyyliin takaisin - jos kerran heittäytyy röyhkeäksi kestäköön saman takaisinkin päin.
Tai voithan toki kokeilla oikeaa keskustelua kantaasi selkeyttääksesi - en tosin ole vakuuttunut sen toimivuudesta, jos sosiaaliset taidot ovat noinkin ontuvat kuin tekstisi perusteella vävylläsi vaikuttaa olevan.
Jotkut ihmiset vain eivät tajua asioita -sillekään ei sitten paljo voi, sille.
Siinä tapauksessa tuo vävy käyttäytyy todella tahdittomasti, jos puhuu vaimonsa vanhempien talosta, ja mitä sille aikoo näiden kuoleman jälkeen tehdä. Luulin, että tuo puhui omien vanhempiensa talosta. Se, joka perii puhuu, se, joka ei peri, vaikenee, ainakin julkisesti.
Siis vanhempiensa eiku appivanhempiensa eiku....
Päätä jo, miten tuo tarinasi meneekään ! Sitä paitsi puhut potaskaa, ettei ole mitään konsteja kakunjaon estämiseksi. Vai olisiko sittenkin salainen mielihalusi tyttäresi avioero ?
"Tämän vävyn omat vanhemmat ovat köyhiä kuin kirkonrotat, ei sieltä tule paljoa perittävää eikä riideltävää. Sinänsä ehkä taitaisi olla paras vaihtoehto!" No, mikset järkkää asioita siten, ettei perittävää ja riideltävää jää, jos tarkoitat sitä tuolla viittauksella parhaaseen vaihtoehtoon ? Ja mistä muuten tiedät, että ne vanhemmat ovat ihan oikeasti niin köyhiä kuin sinä luulet ? Taitaa olla kova pala, kun tyttäresi valitsi miehensä itselleen eikä sinulle....
Jos siis nämä appivanhemmat kuolevat ja miniä perii sen talon niin tokihan se vävy siellä pääsee huseeraamaan. Vaikka ei omistakaan yhtään koko omaisuudesta. Sitten jos tulee ero, niin silloinhan vävyn sekoontumisia ei enää kaivata. Mutta niin kauan kuin tämä nainen on tämän sikavävyn kanssa aviossa, niin mitä vain voi tapahtua.
En tiedä kuka täällä sekoittaa pakkaa, menin itsekin aiemmin ulalle, kun tarina muuttuu, sitä muutetaan kokoajan, alkuperäisessä ylhäällä puhutaan vävyn "perintöomakotitalosta", eli ei siis vävyn appivanhempien talosta. Ja valiteltiin, ettei vävyä voi valita. Niin harmi, että ne sovitut avioliitot loppuivat muistaakseni ainakin 100-200 vuotta sitten. Harmi, ettei anoppi todellakaan pääse valitsemaan tyttärensä petikumppania.
Tarkoitin siis sitä taloa jonka tytär saa, mutta vävyhän on hänen vaikutuspiirissään. Eli sitä kautta se on tavallaan myös hänen, vaikkaei juridisesti.
Jos minä tai mieheni perimme esim. talon, ja jos aiomme pitää sen, jäädä asumaan siihen, (hardly) niin aivan takuulla sen omistajatietoihin merkitään meidän molempien nimet, riippumatta kumman vanhemmalta/sukulaiselta se on peritty.
Avioliitossa jaetaan kaikki, etkö ole kuullut sitä? joko kunnioitat sitä vävyä, tai jätät kunnioittamatta. Selkään puukottaminen ei ole kivaa. Kerro tyttärellesi mitä mieltä oikeasti olet, turha kutsua vävyä kylään, jos et kestä tämän puheita. Tee perinnölläsi, talollasi aivan mitä haluat, jos haluat sillä pelata. Tuskin se mikään miljoonaluokan talo on.
Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää tätä jahkailu, vävy sitä, vävy tätä, puhut sentään asiasta, joka ehkä tapahtuu 20-30 vuoden päästä. Se talokin voi palaa ennen sitä.
Hei, muuttakaa vuokralle, ongelma ratkaistu. Mutta hm, sitten jää ne talonmyyntirahat, voi kurja. Ja vävy saa nekin osaksi käyttöönsä ehkä yhteiseltä tililtä. Harmi.
Et voi puhua perintöomakotitalosta, koska vävy ei peri appivanhemmiltaan mitään. Yritäpä päättää miten sen asian laita todellisuudessa on.
Avioliitossa joko jaetaan tai ei jaeta kaikkea, tiesitkö? Se onko avioehtoa vai ei.
Esim. mieheni on perinyt vanhemmiltaan omaisuutta, huvilan, ja se on mieheni möksä! Käymme siellä toki yhdessä, ja osallistun siellä taloudenhoitoon kun siellä käyn. Meillä on avioehto, eli jos hopeat menisi jakoon, en minä siitä möksästä saisi mukaani kahvinkeitintäkään. Miksi pitäisi saada omaisuutta joka kuuluu miehelleni. Ei hänkään saa minulle mahdollisesti joskus tulevia perintöjä, ja tämä on kaikessa ymmärryksessä ja ystävällisyydessä näin päätetty.
On ehkä hyväkin pitää vävyt ja miniät ulkopuolella noista perintö-moniosakas-taloista. Jos esim. meillä tulisi ero ja saisin puolet mökistä, tulisi hyvät tilanteet kun yhdessä alkaisimme mestaroida siellä sen jälkeen: Minä, ex-mieheni, hänen siskonsa miehineen lapsineen ja jossain vaiheessa siinä olisi kenties vielä minulla uusikin mies, ja totta kai saisimme käydä omistamallamme mökillä yhdessä. Jos siitä ei tulisi eripuraa niin mistä sitten.
Asiat kannattaa hoitaa silloin kun kaikilla on rauha maassa, niin tilanne pysyy jotenkuten hallinnassa myös jatkossa.
Kun sanoin, että avioliitossa jaetaan kaikki, en tarkoittanut tässä vain sitä talouspuolta. Jos äitini ei tykkäisi miehestäni, sinne en sitten menisi enää. Jos anoppi ei tykkäisi minusta, mieheni ei menisi sinne. Osaksi siitä syystä, että hän alkaisi huutaa ensin miehelleni, on syytä sitten kenessä tahansa, ja sitten vasta minulle. Mutta tämä jälkimmäinen on menneen talven lumia, tai tulevan, eipä sitä varmuudella aina tiedä...
Minä en aio erota, ei tule sellaista syytä koskaan, mikä aiheuttaisi avioeron. Enkä aio varautua avioeron varalle missään tapauksessa, enkä pohdi, mitä sen jälkeen mahdollisesti tapahtuisi. Ja avioehto, se on anteeksi vain, minun mielestäni epäluottamuslause avioliiton jatkumisen puolesta. En mennyt naimisiin tienatakseni, enkä suojellakseni omaisuutta, mahdollista perintöä. Ainakin meidän avioliitossa jaetaan kaikki. Tämä ei tietenkään sovellu teidän tapaukseenne, minulla ei ole mitään miljoonaomaisuutta eikä miehellenikään.
Mitäs tekisit jos olisit just perinyt miljoonaomaisuuden ja sitten miehesi hetken kulutta sekoisi ja alkais juosta jonkun pikkupillun perässä?
Ottaisit eron ja jättäisit puolet omaisuudestasi sille aasille?
Meistä kun kuka vain voi esim. sairastua tuolla tavalla, ei sen ulkopuolella ole kukaan.
Eipä uskoisi tämän asian olevan niin moni mutkaista. Koeta nyt 2. vaimo ymmärtää tämän esimerkin kautta miten asiat ovat. Jos sinä perit omakotitalon vanhemmiltasi, niin talo on sinun nimissä. Jos haluat, että puolet siitä kuuluu miehellesi, pitää sinun virallisesti se hänelle lahjoittaa, mistä tietenkin miehesi maksaa lahjaveron.
Jos taas uskot naivisti, että teille ei voi tulla eroa, niin omapa on asiasi. Mutta senkin varalta voi vanhempasi tehdä jotain. Vanhemmilla on mahdollisuus tehdä testamentti, jossa heidän lastensa aviopuolisoilla ole avio-oikeutta perittyyn omaisuuteen ja sen tuottoon.
Tilanne, jossa sinä myisit sen perimäsi talon, rahat ovat vain sinun ja jos annat miehellesi, niin taas on verottaja ottamassa lahjaveroa. Tai jos myyt ja panet rahat tuottamaan, niin tuottokin on taas vain sinun.
Olen nähnyt käytännössä, kuinka se ero on kuitenkin tullut ja sitten ollaan katkeria,kun joudutaan antamaan puolet omasta perinnöstä ex-aviomiehelle, joka on hankkinut uuden naisen. Kyllä sinäkin taitaisit katkeroitua siinä tilanteessa.
Mutta jos annat iloisin mielin ex-miehesi uuteen elämään puolet talonhinnasta, niin mammona ei todellakaan ole sinulle rakasta. Olet ihanan antelias ja hyväsydämminen ihminen.
Eipä oo verottaja puolikkaasta perimässä mitään lahjaveroja ! Ellei ole perinnönjättäjä toisin määrännyt tai ellei pariskunnalla ole avioehtoa asiasta, puolet kämpästä kuuluu avio-oikeuden mukaan miehelle !
Ottaa selvää asioista, ennen kuin meuhkaa palstoilla !
Ensinnäkin, ne, joilla on miljoonaomaisuus, tuskin chattailevat täällä. Ja toiseksi, minulla on aika varma käsitys siitä, että mieheni ei todellakaan sekoa, missään tilanteessa, ei hänen luonteellaan. Sitäpaitsi, tunnen useita aviopareja, jotka ovat olleet naimisissa vuosikymmenien ajan, jossa laskut maksetaan yhteisesti ja kaikki jaetaan. Kolmanneksi, mieheni ei todellakaan ala juoksemaan minkään varattoman --- perässä, eikä ainakaan JOS minulla on miljoonaomaisuus. Kukaan mies ei olisi niin hullu.
Eikä hän muutenkaan juokse, sitä kutsutaan Rakkaudeksi, jos se teille muille onkin täysin tuntematon käsite. Mutta ehkä se kyynisyys sopii teidän elämäänne paremmin.
Ketä varten te sitä omaisuutta muuten keräätte? Itsellenne? Kukaan ei sitä voi hautaan ottaa mukaan. Noudatatte vanhempienne tahtoa sukutilan pitämisessä vanhassa suvussa? Ette edisty mitenkään, aiemmin suvut ja omaisuus yhdistettiin juuri avioliittojen kautta, siinä ei todellakaan avioehdoilla pelattu. Lapsillenne? Eli lapset ovat tärkeämpiä kuin se mies siinä vierellä. Kun kaikki muut ovat tärkeämpiä kuin se mies siinä vierellä, niin ei ihme, että avioliitot kariutuvat. Ilman avioehtoa tai sen kanssa.
Minä en ole koskaan tällä palstalla tai muualla natkuttanut mieheni tai avioliittoni tilasta, eräät ovat. Se kertoo aika paljon minun avioliittoni lujasta pohjasta.
Jos on niiin kyyninen, ettei usko omiin mahdollisuuksiin avioliitossa, eikä luota täysin kumppaniin, että täytyy tehdä avioehto, ottaa vakuutus turvatakseen omaisuutensa ja poistumistien, niin äl-kää men-kö nai-mi-siin, jos ette kestä luopua jostain rahasta. Mutta kun raha on tärkeämpi kuin rakkaus, jo aivan alussa, niin heikoilla jäillä ollaan.
Kuten sanoin, minulla ei ole miljoonaomaisuutta eikä miehellenikään ole. Eli ei ole niitä miljoonaluokan pulmiakaan. Yhteinen tili mukavine perintörahoineen, ja miehellä täysi käyttöoikeus siihen, kuten minullakin.
Se, etteivät kaikkilöydä sitä luotettavaa puolisoa vierelleen, ei tarkoita että muilla olisi yhtä huono tuuri.
Ei se ole naiviutta jos haluaa jakaa kaiken puolisonsa kanssa, se on se avioliiton tarkoitus.
Useita korjattavia seikkoja. Ei perittävään taloon tarvitse jäädä asumaan, sen voi myydä ulkopuolisille, ja siitä menee omat kulunsa, asianajajapalkkiot, luovutusvoittoverot, lahjaveroa ei ainakaan viimeksi samaisessa tilanteessa pompsahtanut meille, miehelleni, minulle, rahat kun paukkuivat sille yhteiselle tilille ja ne on laitettu tuottamaan, ja tuotto ei tule vain minulle. Joten se siitä.
Enpä ole tällaisia perintöjuttuja pahemmin pohtinut, koska en halua miettiä, milloin vanhempani, appivanhempani mahdollisesti kuolevat. Mitä he tekevät omaisuudellaan elinikänään, on aivan sama minulle. Kunhan eivät ihan heitteille jättäydy, ja se on aika turha pelko, ovat saaneet laskunsa maksettua jne.
Minun vanhempani eivät koskaan tekisi mitään testamenttia, jolla torpedoitaisiin minun aviopuolisoni oikeus omaisuutteen ja sen tuottoon. Tällainen epäluottamus aviopuolisooni näkyisi jo aiemmin, missä tapauksessa en todellakaan vierailisi heillä, enkä minäkään kaipaisi heiltä mitään. Appivanhemmista en voi sanoa samaa. Mutta senkin voi varmaan jotenkin kiertää, sitä varten ne lakimiehet ovat...
Se, että uskoo johonkin, ja on varma jostakin, ei ole naiviutta. Sinä olet eronnut, te muut olette ilmeisesti eronneet aiemmin. Kutsutte minua lapsenomaiseksi, koska TE olette pettyneet rakkaudessa.
Minä elän avioliitossa, jossa *luotan* täysin mieheeni. (kirosana joillekin) Ainakin vieraiden naisten suhteen. Hänen vanhempansa ovat sitten aivan toinen juttu, he ovat ainoat, johon en luota tässä uudessa suvussani. Mutta minä en asukaan heidän kanssaan. Joten verrattain pieni ongelma todellisuudessa.
nimi halutaan talonkirjoihin yhdeksi omistajaksi. Muutenhan ei puolisolle tahi verottajalle kuulu paskanvertaa niinkauan kuin yhteistä liittoa jatkuu ja ei haluta kaikesta omaisuudesta mustaa valkoisella et uskovaisten omaisuus on yhteistä.
En ole eronnut, elin avioliitossa kunnes kuolema meidät erotti. Meillä oli testamentti, jossa suljettiin avio-oikeus lasten puolisoilta, eivät miniät ja vävyt ole suuttuneet siitä. He ovat lukenutta porukkaa ja ymmärtävät asian hyvin. Tänään ei pysty sanomaan miten asiat ovat huomenna, avioliitot päättyvät valitettavan usein. Jos kaikki menee hyvin, niin mitä sillä on väliä, vaikka ehto on olemassa, avioliitossahan pitäisi kaikki yhteistä, tässä vai haluttiin turvata lasten osuus.
Yksi esimerkki; Pojalta kuoli isä, muuta omaa ei ollut vanhemmilla kuin omakotitalo. Pojalle tuli myös avioero ja vaimo vaati pojan perinnöstä osansa. Leski joutui maksamaan miniälle osuuden talosta. Leski on todella tiukoilla, sillä eläke on pieni ja ventovieras ihminen kaappaa elämän säästöt.
Siis ei vara venettä kaada, mutta on hyvä olla varuillaan.Jos miniä tai vävyt asiasta suuttuvat niin miksi, odottavatko vesi kielellä, että pääsevät osingolle.
Osanottoni. Tunnen minäkin tapauksen, joissa avioeron sattuessa se miniä on vaatinut osuuttaan, ja appivanhemmat joutuivat avittamaan sitä poikaansa myymällä osan omaisuudestaan. On valitettavaa, että näin kävi, mutta se kumppani pitää valita niin hyvin, ettei tällaista tapahdu. Ottaa toinen huomioon, jne. Laki on kuitenkin sellainen, että avio-oikeus turvaa eronneen ja lesken aseman, vaikka se sitä appivanhempaa ja muita osapuolia jakotilanteessa kismittäisikin.
Puolet eroaa, puolet ei, joten joku täällä elää onnellisessa avioliitossa.
En vain ymmärrä, miksi juuri lapsenlapsien osuus pitää turvata, eikä heidän äidillään tai isällään, sillä miniällä tai vävyllä ole asiaan mitään sanomista, hehän sentään kasvattivat ne lapset. Tosin, minä en mennyt naimisiin saadakseni jotain perintöä mieheni perittyä vanhempansa.
Osa ainakin varmaan tekee tällaisen sopimuksen, testamentin, koska ei voi sietää sitä miniää tai vävyä. Kun tehdään tällainen sopimus, siinä ei joissakin tapauksissa välttämättä ajatella niitä lapsenlapsia yhtään, vaan joissakin vaikuttaa halu kostaa. Näpäyttää vielä haudan takaa.
Kyllä ne lapsenlapsetkin voivat sen omaisuuden hassata, hehän ovat osaksi sen pahan miniän/vävyn lapsia geeneiltään, ja ominaisuuksiltaan, joten ei tämä testamentti todellakaan estä sitä omaisuuden pilaamista. Siirtää sitä ajankohtaa vain eteenpäin muutamalla vuosikymmenellä ehkäpä.
Miten avio-oikeuden sulkeminen vaikuttaa lapsenlapsiin. Kyllä he ovat saamassa omansa vanhempiensa kuoltua.
Mitä aviopuolison valintaan tulee, niin eipä sitä kukaan usko naimisiin mennessä, että tulisi ero jonain päivänä. Olen tässä seurannut oman kyläni menoa, nuoria onnellisia perheitä, kauniit talot ja pienet lapset ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta, toinen onkin yhtäkkiä lähtenyt.
Sitä on vaikea ymmäetää, kun kaikki on näyttänyt olevan niin hyvin. Monessa tapauksessa näyttää olevan tilanne se, että toinen osapuoli on yhtäkkiä huomannut, että nuoruus jäi lyhyeksi ja lähtee hummailemaan. Joku on uupunut lapsiin ja omakotitalon maksamiseen. Pitäisi olla hyvät enneustajan lahjat, että voisi olla varma, miten asiat ovat kymmenen vuoden päästä, mutta joka elää, niin näkee, menikö toiveiden ja unelmien mukaan.
Sori, luin edellisen, minua kommentoineen kirjoittajan viestin, liian nopeasti. Hän kirjoitti *lapsista*, halustaan turvata heidän osuutensa, käsitin näiden tarkoittavan lapsenlapsia, en ymmärtänyt, että kirjoittaja puhui omista lapsistaan lapsina edelleen. Hekun ovat jo naimisissa, aikuisia, joten puhuminen heistä lapsina sekoitti minut. Varsinkin kun samassa virkkeessä käytettiin termejä: lapsi ja miniä/vävy.
Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että jos anoppi ja appi todella, todella, hyväksyvät lapsensa puolison, oikeasti, he eivät välitä tippaakaan, miten omaisuutensa jaetaan kuolemansa jälkeen. Vaikka sitä olisi kuinka paljon, miten huvilat, kesämökit, autot, taulut, perhekalleudet, päätyvät välikäden, tässä tapauksessa sen rintaperillisen kautta, sille miniä/vävylle ja heidän talouteensa. Se on vain simppeli valinta periaatteessa: raha vai rakkaus. Raha vai lapsensa puolison arvostus. Testamentti sen näyttää.
Luulisi, että vanhemmille riittää, että heidän perintönsä jaetaan tasapuolisesti perikunnan kesken. Minun käsittääkseni se ei tässä tapauksessa, tämän testamentin ja muiden vastaavien vaikutuksesta tapahdu. Mutta jokainen saa tietenkin tehdä omaisuudellaan juuri sen mitä haluaakin sillä tehtävän, omantuntonsa mukaan. Mitään perintöä ei edes tarvitse jättää.
Yleensä ihminen ei luullakseni tee testamenttia. Ja se, mitä ihminen kirjoittaa tähän testamenttiin, paljastaa hänen todelliset ajatuksensa.
Miniä ja vävy kun eivät muutenkaan peri anoppia ja appeaan missään tapauksessa, ei tietenkään. Avio-oikeuden poissulkeva testamentti on siis eräänlainen tuplavarmistus. He, jotka tällaisen testamentin tekevät, jolla sulkevat lapsensa puolisot avio-oikeuden ulkopuolelle, sulkevat minusta sen puolison, sen miniän / vävyn perheensä ulkopuolelle. Mielestäni tässä ei silloin todellakaan ole kyse vain rahasta.
Enkä todellakaan kirjoita tätä siinä mielessä, että odotan massoittain rahaa anopilta ja apelta miehelleni, ja purnaan siksi yleisesti tätä testamenttia vastaan, en ole koskaan kaivannut heiltä mitään taloudellista apua, mieheni ei ole koskaan kaivannut heiltä mitään taloudellista apua.
Tuosta aviopuolison valinnasta vielä ja sen riskeistä. Eroja tapahtuu, se on saletti juttu. Kukaan ei tiedä, missä on 10 vuoden päästä, mutta se ei tarkoita, ettei riskitekijöitä voi tunnistaa. Jos jompikumpi ei viihdy kotona toisen kanssa, se on aika vahva merkki minun mielestäni. Enkä puhu nyt itsestäni. Olemme kokeneet kaikenlaista, sellaista, mikä yleensä olisi erottanut muut, ja on erottanutkin ne muut, meitä se vain vahvisti. Siksi tiedän. Minulla ei ole mitään toiveita ja unelmia, elän vain mieheni kanssa arkipäivää.
miksi ihmeessä,päivastoin minijänä ja tyttärenä toivon hartaasti, että sekä omat, että appivanhemmat nyt eläkkeelle jäätyään nauttivat elämästä. Miksi kerätä sukanvarteen? Minulla on suorastaan huono omatunto, kun jatkuvasti ostavat perheellemme (aviomies, lapset ja minä mukaan lukien) kalliita joulu- ja syntymäpäivälahjoja ja antavat jopa rahaa (satoja euroja esim. pojan mopoon) pienistä eläkkeistään.
Ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun asti laput silmillään...
Minun appivanhemmat ovat tehneet testamentin, eli heidän ja mieheni kuoltua minä en saa pesoakaan sen suvun omaisuudesta. ITselläni ja miehelläni on avioehto (lapsia ei ole pakkaa sotkemassa), joten kun minä vuorostani perin jostain jotain, ei mieheni kuoltuani saa myöskään penniäkään minun suvultani.Minä ja mieheni tietysti perimme toisemme!
En ole yhtään katkera tms, miksi pitäisi olla. Ei mulle kuulu appivanhempieni omaisuus, eikä miehelleni mun suvun omaisuus. Yhtä "rikkaista" suvuista ollaan kotoisin. Tässä on vain se pointti, että jos tulisi erotilanne, niin potti jaettaisiin tasan mitä sillä hetkellä yhdessä omistaisimme. Ja jos vaikka mun vanhemmat olisi kuolleet, mieheni veisi mukanani puolet mun vanhempieni perinnöstä! Ja jatkaisi omaa elämäänsä toisaalla ja perisi aikanaan omat vanhempansa, ja minä en niistä pääsisi käsiksi, en tietenkään kun olen ex-vaimo siinä vaiheessa.
Ymmärrätkö 2. vaimo nimimerkki nyt tätä logiikkaa...hope so.
Nämä asiat kun on hyvä hoitaa niin pysyy järjestys ja sopu. Meillä on kaikkien kanssa todella hyvät välit eikä ole mitään jännitteitä johtuen raha-asioista, kun ne on kaikki ajallaan ja asianmukaisesti ja suoraan puhuttu ja sovittu virallisin menoin.
Toivon, että et elämässäsi koskaan kompastuisi noihin sanoihisi. Kukaan eikä koskaan voi tietää, miten elämä meitä heittelee, vaikka kuinka vankasti uskomme, että hyvin menee.
Olen kantapään kautta oppinut sen, että älä lausu sanoja: en koskaan!
Tässä sen taas näkee: ei saa sanoa jotain, ettei vaan joudu katumaan. Miksi ette ole iloisia, ja sano, että onneksi olkoon, sentään eräät ovat onnellisesti naimisissa, vaan sekin pitää kääntää jotenkin väärinpäin? Suomessa ei saa näyttää iloiselta, aina pitäisi pelätä takapirua.
Minä vain satun tietämään, että mieheni ja minä emme koskaan eroa, minun ei tarvitse pelätä, että mieheni pettäisi minua, kumpikaan meistä ei katso muita. Luotan häneen ja hän minuun täysin tässä asiassa.
Noin puolet eroaa, mutta puolet ei eroa. Kaikki eivät siis eroa. Ihan tilastotieto.
Oletko ottanut huomioon, tai huomannut kanssaihmisistä, että nämä eroamattomatkin parit ovat monesti melkoisia kärsimys tai kulissi liittoja?
En todella tarkoita että kaikki olisivat onnettomia, en! Vaan sitä, että monesti tämä elämä ja perheet ja parisuhteet ovat melkoista kivirekeä, ihmisille ehkä muuta uskotellaan.
En ole katkera, olen vain realisti ja mulla on silmät päässä!
Sama on tullut mieleeni minullakin, tunnen tapauksia lähipiiristä, jossa vasta eropuheiden jälkeen on paljastunut se totuus siitä parisuhteesta. Jos on pelkoa siitä, että toinen osapuoli näkee yhdessä vain rahaa, varsinkin jos se toinen on hieman köyhemmästä perheestä, niin avioehto on järkevä.
Tämä avioehtopapruilu ei vain sovi minulle ja miehelleni, emme tarvitse sitä, emme ole niiin rikkaita sentään. Kaikenlaista on kestetty yhdessä ja tulemme kestämään, muuta vaihtoehtoa meillä ei ole. Se on vain elämää. Ei elämä ole aina vain ruusujen tuoksua, ja samat normaalit ongelmat ovat läsnä siinä uudessa suhteessakin.
Tuntuu vaan, että rakkausavioliitot ovat vähemmistössä nykyään, ja erot ja pettämiset ovat arkipäivää.
Minun appivanhemmat ovat tehneet testamentin, eli heidän ja mieheni kuoltua minä en saa pesoakaan sen suvun omaisuudesta. ITselläni ja miehelläni on avioehto (lapsia ei ole pakkaa sotkemassa), joten kun minä vuorostani perin jostain jotain, ei mieheni kuoltuani saa myöskään penniäkään minun suvultani.Minä ja mieheni tietysti perimme toisemme!
En ole yhtään katkera tms, miksi pitäisi olla. Ei mulle kuulu appivanhempieni omaisuus, eikä miehelleni mun suvun omaisuus. Yhtä "rikkaista" suvuista ollaan kotoisin. Tässä on vain se pointti, että jos tulisi erotilanne, niin potti jaettaisiin tasan mitä sillä hetkellä yhdessä omistaisimme. Ja jos vaikka mun vanhemmat olisi kuolleet, mieheni veisi mukanani puolet mun vanhempieni perinnöstä! Ja jatkaisi omaa elämäänsä toisaalla ja perisi aikanaan omat vanhempansa, ja minä en niistä pääsisi käsiksi, en tietenkään kun olen ex-vaimo siinä vaiheessa.
Ymmärrätkö 2. vaimo nimimerkki nyt tätä logiikkaa...hope so.
Nämä asiat kun on hyvä hoitaa niin pysyy järjestys ja sopu. Meillä on kaikkien kanssa todella hyvät välit eikä ole mitään jännitteitä johtuen raha-asioista, kun ne on kaikki ajallaan ja asianmukaisesti ja suoraan puhuttu ja sovittu virallisin menoin.
------------------------------------------------
Vastaus tähän 2.vaimolta
Kuten sanoin aiemmassa viestissäni, huah, I really hope some of you understand me now, hope so, minä en tarvitse mitään rahaa appivanhemmiltani, mieheni ei tarvitse mitään rahaa heiltä. Kummankaan vanhemman ei tarvitse jättää minulle eikä miehelleni mitään. Raha ei hallitse meidän elämäämme, vaikka sitä ihan riittävästi onkin kummankin vanhemmilla onkin, että heidän, meidän pitäisi tehdä papereita avioeron varalta omaisuuden turvaksi.
En ymmärrä rahan suojelun periaatetta. Koska emme aio erota. Onko tämä niin vaikea asia, ettette hyväksy tätä? Että jonkun avioliitto on vakaalla pohjalla? Eikä mitään syytöksiä naiiviudesta, kiitos.
Minä lähden siitä, että me emme aio erota, toivon, että sinä ja te muut todella ymmärrätte tämän. Te muut taas lähdette siitä asetelmasta, että ero teille tulee, siksi puolustatte tuota vanhempien/ne tekemää testamenttia, joka sulkee teidät/puolisonne avio-oikeuden ulkopuolelle. Vanhemmat varautuvat teidän eronne varalta tekemällä tämän testamentin. Sinä olet tehnyt avioehdon avioerosi varalta. Kumpi meistä, sinä vai minä, on sinun mielestäsi luottavaisempi avioliittonsa tulevaisuuden puolesta? Minusta se olen minä, tässä tapauksessa. Teillä ilmeisesti on kai erilliset tilitkin, ette jaa mitään? Minä luotan mieheeni, ja hän saa, on saanutkin, nauttia minun sukuni perinnöstä. En kiellä sitä häneltä. Enkä odota mitään perintöä hänen sukunsa puolelta, en mennyt rahan takia naimisiin hänen kanssaan.
Periaatteemme on: meillä rahat ovat yhteisiä. Ja luotamme toisiimme. Emmekä aio erota. Tämä on ilmeisesti erittäin paha juttu.
Eikö tuo nyt ole sitä naiviutta? Kukaan ei ole turvassa erolta, muista se!
Helposti höynäytettävissä, mutta.......jotkut on!
Te sanotte minua typeräksi, koska en ymmärrä avioehdon ja testamenttien tekoa, jotka mitävöivät sen avioliiton tarkoituksen? Hah haa haa. Te menette naimisiin, ja ennen sitä vihkimistä, tai sen jälkeen, te, vanhempanne, appivanhempanne, puolisonne käytätte paljon aikaa ja vaivaa ja rahaa, soittelette asianajajat läpi, teette kaikenlaisia papereita, avioehtoja sun muita, jotta se avio-oikeus ei tulisi voimaan?
Eikö olisi ollut paljon helpompaa, jos ette olisi mennyt naimisiin? Raha kun on teille niin tärkeää.
Miksi te menette naimisiin ylipäätään, jos pelkäätte sitä omaisuuden menetystä sille puolisolle niin pahuksen paljon? Onko tämä puoliso teille vain se siittäjä/lapsen hautoja/synnyttäjä/oman omaisuuden kerääjä? Te ette kykene luottamaan toiseen ihmiseen, ette usko omaan avioliittoonne, mies/naisvalintaanne, SIKSI te teette kaikenlaisia sopimuksia sen varalle, että ero tulee.
Ja te rohkenette kutsua minua typeräksi? Minusta avioliitto teidän tapauksessanne vasta on erittäin turha ja typerä teko.
Mutta ainakin vanhemmilla, appivanhemmilla, teillä ja puolisoilla on puuhaa, kun pitää soitella asianajajille ja laatia kaikenmaailman papereita, koska te ette osaa pitää puolisoanne, ettekä pysy naimisissa. Erittäin suuri luottamuslause avioliittonne puolesta. Ja te kutsutte minua typeräksi? Hah haa.
Provoilethan?
Tai sitten jos olet tosissasi, veikkaan ettet ole koskaan joutunut ottamaan itse omista asioistasi taloudellista vastuuta, vaan se ylkä huolehtii kaikesta, ja ensimmäisenä raha-asioista. Voin olla väärässäkin mutta se käsitys tulee.
Erittäin surullista, että viestejäni täytyy vääntää ja kääntää ja lukea rivien välistä sellaista, mitä siellä ei takuulla lue. Sitä se tyytymättömyys omaan elämään teettää.
Kun sanoo olevansa onnellisesti naimisissa, sitä eivät muut usko. Kun sanoo jakavan tilinsä miehensä kanssa, sitäkään ei kukaan usko. (pakko olla provo, eihän kukaan nainen herran jestas voi olla tyytyväinen mieheensä)
Meillä on yhteinen tili, raha-asiat hoituvat ihan itsestään, meillä ei ole minun ja sinun rahoja, kaikki on yhteistä, mikä on minun, on mieheni, ja toisinpäin, tämä on ilmeisesti aivan kamala juttu eräille. Hirveää, jos uskaltaa siihen aviopuolisoon luottaa. Tsot tsot tsot. Eihän niin saa tehdä. Kutsutaan naiiviksi, höynäytettäväksi, provoksi.
Tämä eräiltä heiltä, jotka itse tässä ketjussa puhuvat avioehdon ja testamentin puolesta, ettei se puoliso siinä vierellä vain saisi senttiäkään puolisonsa tilistä eikä puolison vanhemmilta. Aivan upea avioLIITTO eräillä, eikö?
Miksi menette naimisiin, jos ette kerran luota kumppaniinne? Kehutte avioehtoa ja avio-oikeuden poissulkevaa testamenttia, koska ne takaavat teidän ja sukunne omaisuudelle turvan avioeron sattuessa. Eikö kaikkein yksinkertaisin ratkaisu tähän olisi, ettette mene naimisiin?
Yksinkertainen kysymys: Miksi menette naimisiin, jos pelkäätte sitä avioeroa kokoajan? Miksette elä avoliitossa, jossa ei tarvitse pelätä sitä omaisuuden menetystä? On jotenkin surullista mennä naimisiin, jos ei luota puolisoonsa. Vielä surullisempaa on, että uskoo muiden elävän yhtä onnettomasti, että täytyy provoksi haukkua.
Mutta elättäkää vain niitä asianajajia, epäluulo ja luottamuspula pitää heidän ammattikuntansa elossa.
Siinä määräämme ettei omaisuuttamme jaeta ennenkuin molemmat on kuolleet, ts. toiselta ei viedä kotia alta. Samoin määräsimme ettei lastemme puolisoilla ( olivat vielä tuolloin teinejä eivätkä edes seurustelleet) ole aviooikeutta omaisuuteemme.
Tämän kaiken teimme seurattuamme vierestä tuttaviemme kohtaloa. Heillä mies kuoli ja jäi leski 2 aikuista lasta molemmat naimisissa mutta lapsettomia. Testamenttia ei ollut.
Omaisuutta oli pariskunnan rakentama omakotitalo jonka tontin arvo oli ajansaatossa noussut huomattavasti, jota leski jäi tietenkin asuttamaan.
Leski olisi halunnut asua jatkossakin kotonaan, hyväkuntoinen kun oli.
Lapset ja vävy olivat suostuvaisia siihen ettei omaisuutta jaeta vielä, mutta miniä rupesi vaatimaan että pojan on saatava osuutensa.
No miniä painoi päälle miehelleen, uhkaili avioerolla yms.
Eihän siinä muu auttanut, lesken oli muutettava kerrostalo asuntoon että talo saatiin myytyä ja lapset sai osuutensa. Hyvät rahat tulikin.
Vajaan vuoden päästä pojalle ja miniälle tuli kuitenkin avioero ja miniä vei mennessään puolet pojan omaisuudesta, koska heilläkään ei ollut avioehtoa.
Myöhemmin ko.poika löysi uuden vaimon ja perusti perheen, talosta saadut rahat olisi olleet tarpeen pojan talonrakennuksessa lapsilleen, puolet vaan meni ventovieraalle lapsettomalle naiselle.
Siksi kannattaa testamentilla säilyttää oman omaisuutensa määräysvalta omassa suvussa.
Toden totta, näitä tilanteita kun on maailma väärällään! Edelleen jaksaa silti löytyä näitä 2. vaimon nimimerkin kaltaisia sinisilmiä!
Kenestäkään et kertakaikkiaan voi mennätakuuseen, lisäksi nuo vävy-miniä jutut soppaan!
Kertomasi tapaus ei ole ainut. Samaan kohtaloon olen itsekin joutunut.
Jos luette tätä, niin harkitkaa omalta kohdaltanne kenelle ne rahat olisitte halunneet antaa.
Pahaa tekee, kun ajattelen, että kyseessä olevan summan olisin voinut antaa kahden pojan lapsille.
Minun tapauksessa miniä opiskeli koko seurusteluajan ja poikamme kustansi. Valmistumisen jälkeen avioituivat ja vajaan vuoden jälkeen miniä lähti rahoineen uuden miehen matkaan. Lapsi heillä ei ollut.
Kyllä olen hävennyt sinisilmäisyyttäni ja tuntenut syyllisyyttä.
Mikä tekee minusta sinisilmän? Se, että mieheni ja minä pidämme rahamme yhteisellä tilillä molempien käytössä? En pelkää, että mieheni petkuttaisi minulta rahojani, meidän yhteisiä rahojamme. Molemmat olemme intona säästämiseen ja meillä on yhteinen tavoite. Ainoa joka voi petkuttaa meitä, rahastaa meillä, on pörssi.
Jotkut eroavat, jotkut eivät. Kaikki eivät ole rahanhimoisia miniöitä, jotka kampeavat leskiäidin ulos tämän kodista uhkaamalla miestään avioerolla. Eräät elävät oikeasti oikeassa avioliitossa, johon tällaiset ala-arvoistakin ala-arvoisemmat temput eivät todellakaan kuulu.
Tuon ed. viestissä kerrotun miehen olisi pitänyt kylmästi sanoa vaimolleen, että uhkaile vaan avioerolla, minä en äitiäni pellolle tämän talosta aja. Miniällä ei ole mitään sananvaltaa appivanhempien asioissa ja heidän perinnönjaossa, enkä minä todellakaan aio puuttua heidän taloutensa asioihin hyötymismielessä, ei nyt eikä koskaan.
se seuraava sukupolvi? eli oma mahdollinen miniäsi tulevaisuudessa. Voitko vannoa myös hänen puolesta?
Tuskimpa!
Jokainen ihminen tekee omat ratkaisunsa, ja jokainen kantaa vastuun omista teoistaan, mm. puolisonsa valinnasta ja sen vaikutuksista. En luota muihin kuin itseeni ja mieheeni.
Rahakas ei varmaankaan mene naimisiin rutiköyhän kanssa, ei ainakaan ilman avioehtoa ja vanhempien tekemää testamenttia. Avioehdon jne paperien tekeminen ei ole tarpeen mieheni ja minun tapauksessa, koska olemme molemmat suht samanarvoisia näin sanoakseni, seurustelun aloitimme opiskeluiässä, ja siitä muutaman vuoden kuluttua menimme naimisiin. Joten olemme aloittaneet yhteisen elämämme aika tyhjältä pöydältä, emme ole saaneet emmekä ottaneet lahjuksia.
En tiedä, ovatko mieheni vanhemmat tehneet mitään suunnitelmia minun varalle, ja se on minusta aivan sama. En heitä peri muutenkaan. Enkä tarvitse heiltä mitään, olen nähnyt mitä se kiitollisuudenvelka heille tekee parisuhteelle.
Mieheni sisaruksien avioliitot natisevat liitoksissaan, ja syynä ei tietenkään ole millään lailla se, että he antavat kolmannen osapuolen tulla heidän ja kumppaninsa väliin. Tämä kolmas osapuoli on vanhempiensa raha, minun appivanhemmat maksavat osan näiden parien laskuista. Tämä merkitsee myös sitä, että tämä kolmas osapuoli, eli nämä appivanhemmat, vierailevat aika tiuhaan näiden kahden parin luona omilla avaimilla vieläpä, ja sanelevat osaa näiden elämästä. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta näiden "lasten" avioliittoon.
Minä menin naimisiin rakkaudesta, samaa en voi sanoa näistä kahdesta. Mutta jos menisin sen heille sanomaan, niin arvaapa tulisiko taas riitaa appivanhempien kanssa.