Oon aivan loppu, en tiedä mitä tekisin..
vajaa neljä vuotta naimisis, pieniä lapsia on!
Mieheni kans tuntuu ettei enää mitään yhteistä.. Hän on koko avioliittomme ajan hokenut kuinka välittää ja rakastaa, mut kuitenkaan ei ole mitään valmis tekemään et se myös musta tuntuis siltä.. Olen monet kerrat kertonut itkien kuinka tuntuu ettei hän oikeesti välitä, hän aina suuttuu ja sanoo vaan et kyllä hän rakastaa! Hän ei oikeesti tunnu ymmärtävän ettei se riitä, että aina vaan pelkästään sanoo!
Minä olen ollut alusta asti se meistä kuka yrittää puhua, puhua ja puhua.. Nyt kun hän on vihdosta viimein ruvennu avautuun, ni kaikki on vain ja ainoostaan sitä kuinka paha olla hänellä on ja mun pitäis pystyä ymmärtään..
Ja miten pystyisin häntä ymmärtään, mulla on jo pitkän aikaa ollut paha olla ja olen sitä yrittänyt kertoa hänelle, mutta hän vaan aina on suuttunut kaikesta mitä sanon..
Nyt tilanne on tosiaan mennyt vakavaksi, minä en enää halua puhua mistään (ja ennen en voinut pitää mitään sisälläni..) ja tuntuu etten voi sietää häntä enää silmissäni, myöskään seksi ei enää tunnu paljon miltään.. (ja se on pelottavaa koska vaik meil on aikasemmin ollu ongelmia, ni seksi on aina toiminut..)
Ollaan käyty "avioliittoleirillä", eikä siitäkään tuntunut olevan apua.. Tuntuu jo oikeesti kaikki niin vaikeelta ja turhalta, ei meinaa normaalia arkea pystyä hoitaan saati töitä.. Lapset ja harrastukseni on enää niitä ilosia asioita.. Tiedän että olen jo masentunut ja aion hakea siihen apua, mut ei se silti meidän ongelmia poista..
Jos mainitsen sanan avioero, saan päälleni hirveää syyllistämistä siitä kuinka minä olen syypää kaikkiin meidän ongelmiin.. Ja kuinka hän rakastaa minua niin paljon ja niin paljon!! Tuntuu et tää on hirvittävä oravanpyörä mistä ei pääse mihinkään suuntaan..
Jos jollain ois jotain kommentoitavaa tähän oisin hyvin kiitollinen, en kylläkään jaksais mitään kauheeta ilkeilyä.. (mielipiteensä saa ilmaista..)
Olen itsekin hyvin pettynyt itseeni, mieheeni ja avioliittoomme!
vajaa neljä vuotta naimisis, pieniä lapsia on!
Mieheni kans tuntuu ettei enää mitään yhteistä.. Hän on koko avioliittomme ajan hokenut kuinka välittää ja rakastaa, mut kuitenkaan ei ole mitään valmis tekemään et se myös musta tuntuis siltä.. Olen monet kerrat kertonut itkien kuinka tuntuu ettei hän oikeesti välitä, hän aina suuttuu ja sanoo vaan et kyllä hän rakastaa! Hän ei oikeesti tunnu ymmärtävän ettei se riitä, että aina vaan pelkästään sanoo!
Minä olen ollut alusta asti se meistä kuka yrittää puhua, puhua ja puhua.. Nyt kun hän on vihdosta viimein ruvennu avautuun, ni kaikki on vain ja ainoostaan sitä kuinka paha olla hänellä on ja mun pitäis pystyä ymmärtään..
Ja miten pystyisin häntä ymmärtään, mulla on jo pitkän aikaa ollut paha olla ja olen sitä yrittänyt kertoa hänelle, mutta hän vaan aina on suuttunut kaikesta mitä sanon..
Nyt tilanne on tosiaan mennyt vakavaksi, minä en enää halua puhua mistään (ja ennen en voinut pitää mitään sisälläni..) ja tuntuu etten voi sietää häntä enää silmissäni, myöskään seksi ei enää tunnu paljon miltään.. (ja se on pelottavaa koska vaik meil on aikasemmin ollu ongelmia, ni seksi on aina toiminut..)
Ollaan käyty "avioliittoleirillä", eikä siitäkään tuntunut olevan apua.. Tuntuu jo oikeesti kaikki niin vaikeelta ja turhalta, ei meinaa normaalia arkea pystyä hoitaan saati töitä.. Lapset ja harrastukseni on enää niitä ilosia asioita.. Tiedän että olen jo masentunut ja aion hakea siihen apua, mut ei se silti meidän ongelmia poista..
Jos mainitsen sanan avioero, saan päälleni hirveää syyllistämistä siitä kuinka minä olen syypää kaikkiin meidän ongelmiin.. Ja kuinka hän rakastaa minua niin paljon ja niin paljon!! Tuntuu et tää on hirvittävä oravanpyörä mistä ei pääse mihinkään suuntaan..
Jos jollain ois jotain kommentoitavaa tähän oisin hyvin kiitollinen, en kylläkään jaksais mitään kauheeta ilkeilyä.. (mielipiteensä saa ilmaista..)
Olen itsekin hyvin pettynyt itseeni, mieheeni ja avioliittoomme!
Vastaukset 15
Vanhimmat
tulee kun lukee näitä. Miksi ihmisen on niin vaikea huomioida ja ymmärtää toista, aidosti ja välittäen, kykenevänä empatiaan.
Avioliittoleirillä olette olleet, sen annista en tiedä mutta suosittelisin vielä parisuhdeterapian kokeilemista. Siinä voisi olla mahdollista löytää myös ne omat "viat" ja ymmärtää, ettei kaikki ole vain toisen syytä. Ja kun ymmärtää jotain uutta, saattaa sillä olla suuri vaikutus, jos pohjimmiltaan kuitenkin toisen kanssa haluaisi elämää jatkaa.
Toisaalta, jos itsestä tuntuu, että parempaa ei ole odotettavissa, ei pidä jäädä roikkumaankaan huonoon suhteeseen. Ero on varmaankin useimmiten lasten kannalta ikävää mutta joskus se voi olla se parempi vaihtoehto. Ei ole lapsillekkaan helppoa, jos perheen ilmapiiri parisuhdeongelmien vuoksi on huono.
kokemusta avioliitosta.
Tunnistan kirjoituksestasi vuosien takaiset ongelmani. Avioliitto - parisuhde - ei useinkaan ole helppoa. Ja pienet lapset muuttaa kaiken.
En osaa neuvoa, mutta sanottava on että jotenkin tuli räävittyä kaiken yli. Ja nyt kun lapset ovat jo yli kaksikymppisiä, elämä on paljon helpompaa.
Avun hakeminen on aika vaikeata omat ongelmat tuntuu melkein naurettavilta, jos jonnekin lähtee soitteleen.
Kai peruslähtökohta on se, ettei elämä ole koskaan helppoa, ja klisee tietty kun sanotaan ettei sen pidä helppoa ollakaan.
Edellinen vastaaja antoi jotain neuvoja, ihan hyviä varmaan.
Ikävää, etten tämän järkevämpää osaa sanoa.
Oli kuitenkin pakko kirjoittaa.
Toivon että jaksat eteenpäin. Klisee tämäkin, mutta yleensä ihminen kasvaa vaikeuksiensa myötä.
Muistan kun oli vaikeata, panin lapsen rattaisiin ja tein pitkiä kävelylenkkejä, jotenkin se helpotti. En halunnut enkä osannut pyytää apua mistään. Vähitellen asiat selkiintyivät.
Auttaisiko jonkinlainen aikalisä, jos mahdollista, asuisitte jonkin aikaa erillänne.
Mitään täsmällistä ja oikeata neuvoa on vvaikea antaa. Vain sen voin sanoa että tiedän miltä sustä tuntuu.
Eiköhän se ole lastenkin etu elää tasapainoisessa ja rakastavassa perheessä. Sinunkaan lapsillasi ei tunnu olevan kovin hyvät eväät rakastavaan ja onnelliseen parisuhteeseen. Parisuhteessa ei tarvi kärsiä, jos tuntuu pahalta, tekee vain hallaa itselleen ja yleensä myös muillekin. Kirjoituksestasi huomaa, että olet sota-ajan lapsia, joiden on ollut pakko tyytyä siihen mitä on tarjolla.
Kannattaa puntaroida mitä elämältä haluat ja kannattaako nykyisen suhteen vuoksi kärsiä sitten sen lopun elämää. Oletko onnellinen, ovatko lapsesi tuossa tilanteesas onnellisia? Tänä päivänä ei tarvi kenenkään kärsiä sen enempää fyysisesti kuin henkisestikään huonosta suhteesta, sota-aikojen jälkeen oli toisin, joten ymmärrän toki ikäloppujen ihmisten päinvastaisen kannan.
En todellakaan ole tällä hetkellä onnellinen ja huomaan myös lapsistani ettei hekään ymmärrä tätä tilannetta.. (ei tietenkään voi ymmärtää..) Ja se raastaa pahasti.. Eikä myöskään mieheni ole onnellinen! Olis niin kaikille paras jos saisimme yhdessä selvitettyä kaiken, tietysti olis.. Mutta kun kaikki ei ole niin mustavalkosta!!
Minä oikeesti kunnioitan entisajan ihmisiä ketkä oikeesti pysy avioliitossa vaikka mikä tuli..
Täytyy yrittää vaan selvitä ja keksiä joku ratkaisu tälle, koska tiedän varmaksivain sen että näin ei voi jatkua enään kauan!
Mutta, kiitos sulle! =)
Omien ystävieni kriisejä seuranneena tunnistan alkuoeräisellä kirjoittajalla sen saman vaiheen. Lapset ovat pieniä ja vievät paljon huomiota, itse kaipaisi mieheltä huomiota naisena (muttei välttämättä seksin vonkaamisena). Parisuhde onkin muuttunut taistelutantereeksi siitä, kuka tekee mitä ja miten... Nyt on kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaa yrittämistä ja keskustelua. Toinen vaihtoehto toteutui ystävilläni: alkoi kauhea menovaihde ravintoloissa ja syrjähyppyjä (piti todistella viehättävyyttään muualla, kun kotona ei sitä huomiota saanut). Lopulta seurasi avioero. Molemmissa tapauksissa ulkopuolisen mielestä ihan järkevät ja mukavat miehet molemmilla. Eivät vain osanneet hormoonihöyryiselle äiti-ihmisille olla mieliksi. En tuomitse ketään, kukin tekee miten parhaaksi näkee. En vain ymmärrä tuota täällä palstoilla jatkuvasti viljeltävää ohjetta joka tilanteeseen eli eroa heti! Jos alkuperäinen kirjoittaja tunnistaa itsessään masennuksen oireita, niin ei ainakaan kannattaisi mitään ratkaisevaa tehdä ennenkuin on itse kunnossa.
Kyllähän nämä anonyymit kirjoitukset ovat aina ääriesimerkkejä ja karrikoituja tekstejä.. totuus löytyy aina jostain sieltä puolivälistä. Jos joku kirjoittaa, että kannattaa yrittää ja lasten takia plaa, plaa.. niin minä kirjoitan juuri päinvastaisen kommentin. Jos taas kysyjä on saanut viisi "eroa heti" viestiä, niin kirjoitan jälleen päinvastaisen kommentin. Näin syntyy keskustelua ja luultavasti jotain ajatusta alkuperäiselle kysyjälle.. hänhän sen päätöksen sitten tekee.
Avioerohan ei ole koskaan helppo, varsinkaan jos lapsiakin on. Se ei ole vain nimi eropaperiin ja muutto uuteen kämppään.
Tämä ei ole ilkeilyä ja hyvä jos menet puhumaan asioista jollekin.
Jotenkin teillä on kilpailu kummasta tuntuu pahemmalta. Voisitteko saada sellaisen keskusteluyhteyden, että sinä todella kuuntelisit vain miehen pahanolon syitä, kyselisit hänen toiveitaan, etkä heti yrittäisi vetää siihen, että sinulla on vielä kamalampaa ja toisinpäin.
Oletko kertonut miehellesi, mitä oikein haluat, miten haluat hänen osoittavan rakkautensa, paitsi sanomalla sen.
Naiset yleensä vaativat niitä rakkaudentunnustuksia sanoin. Miksi sinulle ei se riitä ?
Oletko ajatellut, että ongelma olisikin sinussa itsessäsi, jospa sinulle ei riitä mikään mitä miehesi voi antaa.
Tekstiäsi lukiessa tulee tunne, että sisälläsi on se ongelma ei teidän suhteessqa eikä miehessä.
Tutki itseäsi ja käytöstäsi. Jospa apu löytyisi siitä.
Kukaan ihminen ei voi olla sinulle mieliksi jos sinä itse et tiedä mitä tahdot tai muutat jatkuvasti sitä tahtoasi ja vaatimuksiasi.
kiitos mielipiteestäsi..
Tiedän kyllä sen että vika ei todellakaan ole vain miehessäni, teen itsekin paljon asioita väärin..
Mutta, tuo että miksi minulle ei riitä että hän sanoo rakastavansa..
Siksi koska hän toimii täysin päinvastoin kuin puhuu..
Ja yritän kyllä koko ajan itsekin parantaa tapojani, mutta aika vaikeeta se on saada mitään toimimaan jos toinen jatkuvasti pettää lupauksiaan..
Mutta kiitos kuitenkin.. =)
mäessä.....samaa jäin miettimään
sun kirjoituksesta ett kun vaadit mieheltä näyttöä?
Näytätkö itse miehellesi vai sanotko sinäkin
sen sanoin?
Olen itse teinirakkaudessa ja edelleen menee hyvin...oltu 28 kimpas ja avioliitossa tulee toukokuussa 19v ja kaksi teini tyttöä täydentää meidän suhdetta.
Tosin...meillä ollut monta ala ja ylä mäkeä...mun kolmenkympin kriisiin kuulu yhtenä isona asiana se ett tuntui ettei mies näyttänyt rakkauttaan,juteltiin niin näyttihän se.Oli aivan ihana isä ja sitäkin ihanampi mies!
Ne tunteet vaan välillä heittää mielessä häränpyllyä kun se toinen on siinä vieressä turvallisesti!
Oleppas onnellinen ja nauti kun miehesi sanoo että rakastaa sinua *moni mies ei sano sitä ääneen* tosin.....rakkautat pitää molempien vaalia ,jotta molemmista tuntuisi ONNELLISELTA!
Kaikkea hyvää teille *ISO hali*
Mitäs jos kumpikin kirjoittaisitte näin säköpostiaikaan toisillenne kirjeet, siitä miltä nyt tuntuu, mitä haluaisi elämältä ja mitä toivoo toiselta. Hyvässä hengessä tietenkii kirjoitettuna, että ei mikään sättimiskirje , vaan ennemminkin kertoa miltä itsestään tuntuu.
Näin saatte rakentavamman keskustelun aikaan, kuin syyttämällä toista.
Toinen mikä tuolla tulikin aikasemmin oli se aikalisä. Se on aika hyvä kokeilla, pari kuukautta eri osotteessa ja nähdä se miltä se yh-elämä sitten voisi olla. Samalla kun toisen naama ei ole siinä päivittäin niin kiukku laantuu ja todelliset tunteet alkavat pulpahtaa jostakin sieltä tuskan takaa.
Itse vastaavassa tilanteessa olin lukossa, tunsin olevani kuin jossakin kuplassa josta en pääse pois ainaisten haukkumisten ja pelon keskellä. Pyysin exältäni aikaa, mutta hän ei osanut antaa sitä minulle. Olisin tarvinnut sitä hiljaisuutta mutta sitä hän ei osanut valitettavasti antaa. Ja sen jälkeen olisi voinut keskustella asioista kun olisi päässyt hieman jaloilleen loukkauksista.
Pari kuukautta eron jälkeen se sitten tapahtui, tuli tunne että minulla on sanottavaa ja kirjoitinkin silloin sitten exälle kirjeen ja kerron ajatuksiani, siksi tuon kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä että jos meillä olisi ollut silloin liiton aikana mahdollisuus siihen aikalisään voisi asiat olla toisin.
Ehkä myös sellainen paikka kuin eroseminaari voisi olla hyvä herätys sille että mitä se sitten todellisuudessa on jos eroatte.
Pääset puntaroimaan asioita myös siltä vinkkeliltä.
Voimia sinulle ja perheellesi ja muista pitää huoli itsestäsi, että jaksat.
voi sanoa niin monella tavalla. Mitä iloa siitä tunnustuksesta on toiselle, jos teot ja käytös ei sitä tue? Jos toinen kaipaa kumppanilta hellyyttä ja läheisyyttä, eikä sitä saa, niin ei se sanallinen rakkaudentunnustus taida pitkälle auttaa.
tilanteesi hyvin, koska vähän samanlaisia kokemuksia on itsellä. Se voi olla vaikea paikka, kun joutuu kuuntelemaan oman aviopuolison ahdinkoa. Sitä on melko mahdotonta olla ottamatta itseensä.
Tuosta voi kuitenkin selvitä, jos molemmat ymmärtävät jättää turhan syyttelyn ja keskittyä siihen, mikä oikeasti on suhteessa vialla (vaatii molemmilta melkoista nöyrtymistä ja avoimmuutta).
Kompromisseja on pakko tehdä, koska toistahan ei voi väkisin muuttaa mieleisekseen. Ainakin joskus olet hyväksynyt hänet sellaisenaan ja hän sinut tuollaisena.
Sulla ainakin on nyt niin tunteet pinnassa, että pystytköhän käymään rakentavaa keskustelua tilanteesta miehesi kanssa?
Voi olla, että pieni tauko saattaisi tehdä hyvää. Ilman toista sitä ehkä huomaa, miksi se silloin joskus alkoi... ja ehkä negatiiviset tunteet lauhtuvat sen verran, että pystytte puhumaan/kuuntelemaan.
Ja nyt etsimään apua, sillä liittonne on aivan pelastettavissa ja aivan varmasti myös sen arvoinen!
Suosittelen 'solmuja parisuhteessa' -kurssia:
http://www.katajary.info/
Olet jo ottanut asian esille, täällä keskustelemalla, älä nyt luovuta, vaan
etsi keinoja. Pakottamalla miehesi puhumaan tai tekoihin, joita hän ei vain osaa tehdä luonnostaan ei ole hedelmällistä pitkän päälle. Mutta apua löytyy.