En tiedä onko nyt kuinka itserakasta kirjoittaa tänne tätä viestiä, tulin vaan niin surulliseksi äsken keskusteltuani yhden kaverin kanssa. Tai sitä ennen luulin sitä jo ystäväksi kun olin niin kauan toivonut että se haluaisi olla ystäväni. Olen ollut varmaan liian kauan yksin. No, tilanne on siis se että olen tuntenut tämän henkilön nyt puolitoista vuotta ja ollaan tultu hyvin juttuun. Välillä jopa niin hyvin että olen uskonut hänen olevan ystäväni. Olen kertonut hänelle olevani hyvin yksinäinen ja arvostavani ystävyyttä, häneltä en kuitenkaan suoranaisesti ole saanut vastakaikua. Jotenkin tuntuu että hän jopa välttelee asiasta keskustelua tai sitten hän vain ei osaa puhua asiasta.
Kaikesta huolimatta hän on usein seurassani yliopistolla (olen siis opiskelija) ja viihtyy kanssani todella hyvin. Meillä on samanlainen huumorintaju ja maailmankatsomus, elämänarvot yms. Kauan aikaa olen luullut että hän arvostaisi minua ystävänä, mutta olen saanut hiljattain tietää että hänellä on eräs lapsuudenaikainen ystävä samassa kaupungissa. Nykyään tuntuu että kaverini viettääkin enemmän aikaa tämän ystävänsä kanssa kuin minun, ja on jopa unohtanut minut kokonaan.
Olen yrittänyt mainita asiasta mutta hän sivuuttaa aiheen sujuvasti. Ei hän ole tietenkään kieltänyt olevansa kaverini ja joskus aikaa sitten on kertonut että olen hänelle jopa erityisen hyvä kaveri. En tiedä olenko turhaan mustasukkainen, vaiko jopa itsekäs paskapää. Tahtoisin vaan tietää miten minun pitäisi suhtautua tällaiseen kaveriin. Antaisinko itse kaikkeni ystävyydellemme ja yrittäisin parhaani (jolloin minulla on todella iso riski tipahtaa joku päivä voimattomana polvilleni) vai antaisinko olla ja katsoisin haluaako hän olla ystäväni vai ei? Toisaalta minulla ei edes ole kamalasti voimavaroja sosiaaliseen kanssakäymiseen masentuneena...
En haluaisi jäädä yksinkään mutta en jaksa myöskään sitä että aktiivisesti pitäisi ottaa tähän ihmiseen yhteyttä... enkä tosiaan tiedä mitä kaverini päässä liikkuu. Haluaako hän sittenkin unohtaa minut ajatellen että onhan hänellä yksi oikeakin ystävä ettei tarvitse minunlaistani varaystävää? Itse haluaisin olla enemmän kuin pelkkä kaveri... ja tämä ajatus on piinannut minua jo todella kauan. Toisaalta tuntuu ettei jaksaisi panostaa tällaiseen kun opintoja on tässä kaupungissa enää reilut puoli vuotta jäljellä, sittenhän ihmiset hajoaa taas ympäriinsä ja minut unohdetaan jälleen kerran. Mitä jäisi jäljelle mahdollisesti keinotekoisesta ystävyydestä? Osaisiko kukaan neuvoa minua tässä tilanteessa? Mistä tiedän kannattaako tältä ihmissuhteelta odottaa mitään?
Kaikesta huolimatta hän on usein seurassani yliopistolla (olen siis opiskelija) ja viihtyy kanssani todella hyvin. Meillä on samanlainen huumorintaju ja maailmankatsomus, elämänarvot yms. Kauan aikaa olen luullut että hän arvostaisi minua ystävänä, mutta olen saanut hiljattain tietää että hänellä on eräs lapsuudenaikainen ystävä samassa kaupungissa. Nykyään tuntuu että kaverini viettääkin enemmän aikaa tämän ystävänsä kanssa kuin minun, ja on jopa unohtanut minut kokonaan.
Olen yrittänyt mainita asiasta mutta hän sivuuttaa aiheen sujuvasti. Ei hän ole tietenkään kieltänyt olevansa kaverini ja joskus aikaa sitten on kertonut että olen hänelle jopa erityisen hyvä kaveri. En tiedä olenko turhaan mustasukkainen, vaiko jopa itsekäs paskapää. Tahtoisin vaan tietää miten minun pitäisi suhtautua tällaiseen kaveriin. Antaisinko itse kaikkeni ystävyydellemme ja yrittäisin parhaani (jolloin minulla on todella iso riski tipahtaa joku päivä voimattomana polvilleni) vai antaisinko olla ja katsoisin haluaako hän olla ystäväni vai ei? Toisaalta minulla ei edes ole kamalasti voimavaroja sosiaaliseen kanssakäymiseen masentuneena...
En haluaisi jäädä yksinkään mutta en jaksa myöskään sitä että aktiivisesti pitäisi ottaa tähän ihmiseen yhteyttä... enkä tosiaan tiedä mitä kaverini päässä liikkuu. Haluaako hän sittenkin unohtaa minut ajatellen että onhan hänellä yksi oikeakin ystävä ettei tarvitse minunlaistani varaystävää? Itse haluaisin olla enemmän kuin pelkkä kaveri... ja tämä ajatus on piinannut minua jo todella kauan. Toisaalta tuntuu ettei jaksaisi panostaa tällaiseen kun opintoja on tässä kaupungissa enää reilut puoli vuotta jäljellä, sittenhän ihmiset hajoaa taas ympäriinsä ja minut unohdetaan jälleen kerran. Mitä jäisi jäljelle mahdollisesti keinotekoisesta ystävyydestä? Osaisiko kukaan neuvoa minua tässä tilanteessa? Mistä tiedän kannattaako tältä ihmissuhteelta odottaa mitään?
Vastaukset 12
Vanhimmat
20-vuotiaana nuoren kehityksessä on keskeisellä sijalla yhteyden ja erillisyyden onnistuminen ilman suuria kipuja. Esim. parisuhteessa sietää toisen irrallisuutta ja silti pystyy antautumaan läheisyydelle. Tämähän ei ole mikään ihan helppo juttu suoralta istumalta.
Sulla tuollainen tyypillinen tilanne. Mitä pelkäät tapahtuvan jos etäännyt ystävästäsi? Pelkäätkö ettet enää koskaan löydä samanlaista ystävää?
Se voi olla että monta surun hetkeä on edessä. Sinä osaat arvostaa ystävyyttä luultavasti. Ystäväsi ei ole sulle samantekevä jonka voisi korvata koska tahansa. Koita silti myös arvostaa jokaisen omia valintoja. Ystäväsi ei syystä tai toisesta (et voi koskaan saada oikeaa syytä tietää jollei ystävä nyt ole sun sydänystävä ja uskoudu sulle täysin ja hartaasti) ilmaise kiintymystään sinuun niin paljon kuin haluaisit. Koita arvostaa ihmisiä ihan sellaisina kuin he ovat. Ole vaatimattomampi. Ole tyytyväinen siihen mitä sulla on vaikka se tarkottaisikin sitä että olet joutunut luopumaan jostain paremmasta. Ei ole sun vika jos ystäväsi ei ole enää niin tiivis ystävä kuin ennen. Sun ei tarvi tehdä mitään muutaku olla ja olla niin hyvä ystävä kun huvittaa. Ole iloinen oma itsesi, hyvä ystävä niin kuin ennenkin, älä huolehdi, mutta älä luule että ystäväsi olisi sun tosi ystävä jos jo nyt on pettäyt luottamuksesi. Ota ihmiset sellaisina kuin he ovat, mutta älä pilaa/masenna omaa olotilaasi sillä. Sinä olet yhtä mukava ja hauska kuin ennenkin. Kaikki lähtee sinusta ja sun ajatuksista.
Kiitos vastauksestasi! Oli helpottavaa lukea tekstisi, ehkä olisi parempi jos antaisi asioiden vaan olla. Pelottaa kuitenkin että jään yksin kun minulla ei ole muita ystäviä...
Hei! Vieläköhän seurailet mahd. vastauksia? Miltä asia tuntuu tänään?
Se mitä mainitsit samanlaisuudestanne, huumorista, arvoista ja yhdessäviihtymisestä on tärkeä merkki siitä, että ystävyytenne voisi olla aitoa.
Mutta - tuli mieleen... Saattaisin itse hieman arastella kovin yksinäisiä ihmisiä. Ja pelätä, että joku tulee musta riippuvaiseksi ja liian tarvitsevaksi - vaikka näin ei olisikaan. Suurin osa ihmistä haluaa kuitenkin useita ystäviä, eikä vain sitoutua yhteen.
Vinkkini sinulle olisi (kokemuksen syvällä rintaäänellä) että rakenna omasta elämästäsi kiinnostavampi - silloin alat vetää ystäväkandidaatteja puoleesi (ja myös koet elämäsi iloisemmaksi). Mene mukaan harrastuksiin, jossa käy muita ihmisiä, opit uusia juttuja tai vain nautit. Tai käy yksin kuuntelemassa joku kiinnostava esitys tai katsomassa näyttely tai kiertämässä luontopolku tai kävelemässä jossain missä et ennen ole käynyt. Näin saat paitsi itsellesi virikettä, myös keskustelunaihetta, kun tapaat muita. Tai jos et uskalla mennä yksin tai jutustelu muiden kanssa ei onnistu, kokeille vaikka psykotraamaa tai hae mitä hyvänsä apua. Sinulla on vain tämä elämä ja on liian surullista jos se kuluu yksinään masentuneena.
Tärkeintä olisi varmaan vahvistaa itsetuntoasi, sillä ongelman ydin ei varmaan ole siinä, onko miettimästäsi henkilöstä sinulle ystäväksi vai ei - vaan siinä, miksi ylipäätään olet yksinäinen ja miten pääsisit sosiaalisista ongelmista eroon. Toivottavasti löydät tukea joltain ammattilaiselta, jos et itse pääse eteenpäin.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon rohkeutta tutkia itseäsi ja voimia siirtyä tuumasta toimeen.
Henkisesti köyhien:)
kiva provo, hanki elämä:)
Kiitos vastauksestasi, seurailen kyllä tätä palstaa melko aktiivisesti, ja näitäkin paria vastausta olen lukenut uudestaan ja uudestaan monta kertaa. Minulla tosiaan taitaa olla huono itsetunto ja kärsin kyllä siitä. Silti tämä yksinäisyys ahdistaa, en vaan osaa käsitellä omia tunteitani ja ajatuksiani niin että tulisin sosiaalisemmaksi tai onnellisemmaksi. Enkä tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi ajatella tästä kaveristani... Tällä hetkellä olen käymässä vanhempieni luona, olen saanut ajatukset muihin asioihin ja olo on ihan hyvä eikä yksinäisyys vaivaa niin kovin. Se ahdistus vaan palaa siinä vaiheessa kun menen takaisin opiskelupaikkakunnalleni.
Millä paikkakunnalla sä opiskelet?
Mulla on tällä hetkellä melko samanlainen tilanne. Muutin viime syksynä uuteen kaupunkiin opiskelemaan, ja aluksi tuntui että uusia tuttavia oli helppo löytää. Mutta ongelma onkin se, että nämä ihmissuhteet ovat jääneet sinne tuttavuus-tasolle, vaikka minä itse toivoisin että voisimme olla oikeita ystäviä.
Läpi yläasteen ja lukion olen ollut osa tiivistä viiden hengen ystäväporukkaa. Nyt me kaikki olemme kuitenkin lähteneet eri puolille maailmaa. Ja häpeän tunnustaa olevani hyvin mustasukkainen ja katkera ystävilleni, jotka ovat saaneet uusia hyvin läheisiä ystäviä. Olen muutaman kerran jäänyt ystävyyssuhteen päätyttyä yksin ja pelkään yksin olemista enemmän kuin mitään. Nyt pelkään sydämeni pohjasta, että ystäväni unohtavat minut uusien ystäviensä takia.
Tiedän, että itsetuntoni on aina ollut hyvin heikko ja olen useamman kerran sairastunut masennukseen. Pelkään hyvin paljon, mitä minulle tapahtuu, jos ystäväni unohtavat minut ja keskittyvät vain uusiin ystäviinsä? Epäilen, että en yksinkertaisesti kestäisi sitä.
Tiedän olevani itsekäs halutessani pitää ystäväni vain itselläni, mutta en voi tunteilleni mitään. Tiedän, että mustasukkaisuuteni voi vain tuhota ystävyyttäni lisää, mutta heikon itsetuntoni takia en osaa luottaa siihen, että ystäväni tulisivat aina olemaan elämässäni läsnä.
Rehellisesti sanoen en tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
Puit tuon tarinan paremmin sanoiksi kuin mitä itse osasin tuossa alkuperäisessä viestissäni. Tosiaan tuntuu että itse myrkytän omaa elämääni vaan minkäs sille mahtaa... ei tosiaan osaa olla ajattelematta näin.
En usko että sinulla on syytä olla mustasukkainen ystäväsi lapsuudenkaverillesi! Et voi mitenkään kilpailla heidän ystävyydestään. On myös todennäköistä, että sinulla ja ystävälläsi on muuta yhteistä kuin ystävälläsi ja hänen lapsuudentoverillaan. Panosta niihin. Osoita ystävällesi, mitä yhteistä teillä on.
Hyvänenaika, pitää tosiaan tarkastaa, etten se vaan ole minä joka on kirjottanut tuon viestin ja sitten unohtanut että on tehnyt sen. Siis alkuperäisestä viestistä puhun. (toivottavasti muuten vielä seuraat vastauksia). En yleensä vastaile näihin, luen vaan,mutta jotenkin tiivistit, sen mitä olen itse niin monet kerrat ajatellut. Kolme kertaa olen menettänyt sen henkilön jota olen itse pitänyt parhaana ystävänani. Enää en edes uskalla päästää liian lähelle, ettei taas kävisi samoin. Kaikesta huolimatta haluaisin läheisiä ystäviä mun vierelle enemmän kun mitään muuta. Näköjään meidän kaltaisia todellisen ystävyyden arvostajia kuitenkin on. Onkohan jossain joku paikka missä tällset ihmiset voisivat tavata ja perustaa oman porukan? Musta on väärin jos me joudutaan sopeutumaan muiden tapaan ajatella ja luopumaan siitä, mitä eniten tarvitsissimme ja haluaisimme.
Hei kaikille! Samoin kuin edelliselkä kirjoittajalla, löytyy hämmästyttäviä yhtenevyyksiä niin alkuperäisen viestin lähettäneen kuin monen vastanneenkin tuntemusten kanssa.
Minulla se kaikkein lähin ystäväpiiri on aina ollut varsin suppea ja valitettavan vaihtuva. Yleensä nämä ystävät ovat löytäneet jonkun muun, usein tyttö/poikakaverin, ja sen jälkeen yhteydet ovat vain katkenneet. Ymmärrän toki, että uusi suhde vaatii aina aikaa ja vaalimista, mutta miksi pitää hylätä entiset sen vuoksi?
Jostain syystä tuntuu siltä, että ylipäätään kaikissa ystävyyssuhteissa olen aina se, joka pitää yhteyttä... toinen osapuoli saattaa vastata viesteihini tai sitten ei, joka tapauksessa aloite jää lähes aina yksinomaan minulle. Sitä jaksaa jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua niin kurjalta, että on helpompi päästää irti. Se on kipeä paikka, kun itse arvostaa ystävyyttä niin paljon, mutta on vain pakko uskotella itselleen, että näin on parempi.
Selailin Nyyti Ry:n nettisivuja ja etsien sieltä ymmärrystä omille tunteilleni. Tajusin olevani yksinäinen - kaipaavani Oikeaa ystävää. Yksin oleminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia. Yksinäisellä on tarve saada ystäv(i)ä. Vaikka ympärilläni on lähes koko ajan ihmisiä, vaikka en siis ole yksin, niin tuo subjektiivinen kokemukseni eli Oikean ystävän puute = yksinäisyyden tunne.
Opiskelen kolmatta vuotta Jyväskylässä ja olen mielestäni huomattavasti kehittynyt persoonana ja erityisesti sosiaalisissa suhteissa. Yliopistolta olen löytänyt juttuseuraa ja muutamia kavereitakin, samoin netin kautta on joitakin tuttavuuksia löytynyt... toisin kuin nimim. nann@_84, olen yhä enemmän pyrkinyt "päästämään lähelle", olemaan avoin, entisistä kokemuksistani huolimatta. Se on kyllä kostautunutkin, lähes kaikki uudet ystävät ovat kaikonneet...
Mutta mitä siis puuttuu? Se sama, mikä aina. Molemminpuoleinen yhteydenpito. Aitous. Välittäminen. Ystävyyden arvostaminen. jne. Lisäksi yliopiston ulkopuolella ei kavereita/ystäviä juuri näe... fyysinen läheisyys on miltei kadonnut netin ym. varjoon.
Lopuksi:
Hienoa kuulla että on olemassa muitakin samalla tavoin ystävyydestä ajattelevia. Minusta nann@_84 sanoi todella hyvin "Musta on väärin jos me joudutaan sopeutumaan muiden tapaan ajatella ja luopumaan siitä, mitä eniten tarvitsissimme ja haluaisimme." Tuntuu siltä, että Elämme yhteisöjemme 'etiketin' mukaan ja vallitseva systeemi pakottaa meidät kätkemään tunteemme ja ajatuksemme suojakuoren taakse. Voi sitä ihanaa ystävää, joka sen halauksellaan murtaa.
@->-- aries84
Niin kun tarkemmin asiaa ajattelen niin niinhän se on ollut minullakin, että mä olen se joka pitää lähinnä yhteyttä muihin. Kaikki lukiokaverit menivät aika pian lukion jälkeen kihloihin ja jutenkin "juuttuivat" koteihinsa kihlattuineen. Me taas poikaystäväni kanssa haluttiin ihan tietoisesti koittaa pitää yllä ystävyyssuhteita seurustelun ohella, mutta eipä se oikein onnistu jos itse vain on aktiivinen. Kyllä sitä sitten kymmenien kieltävien vastauksien jälkeen itsekin jäi aika helposti kotiin kullan kainaloon ja kuvitteli ensin että se muka riittää.
Opiskelukin vie aikaa, yliopistossa kun opiskelen minäkin, mutta olen aina pitänyt sosiaalisia suhteita opiskelua/työtä tärkeämpänä, vaikka tärkeitähän ne on nekin. Jotenkin vasta nyt alkaa tajuta, miten paljon multa oikeastaan puuttuu. Toisaalta kuitenkin tuntuu pahalta valittaa jostain ystävän puuttumisesta samaan aikaan kun maailmassa niin monella kuitenkin on ihan tosissaan hätä.
Tohon edelliseen voisin vielä lisätä, että kyllä minäkin olen tietoisesti pyrkinyt päästämään lähelle. Ihan pakottanut itseäni menemään uusien harrastusten pariin ja pitämään bileitä ja illanistujaisia. Kyllä aina joihinkin törmää ja ihan kivaakin on, mutta aina se jää siihen. Joskus minutkin kutsutaan jonnekin, mutta ei puhettakaan, että täällä opiskelupaikkakunnalla voisi ketään kutsua oikeaksi ystäväksi. Aina saa olla tyrkyttämässä itseään mukaan ja kyllä siinä huomaamattaan tulee varovaiseksi, alkaa tiedostamattaankin suojella itseään mahdolliselta pettymykseltä.
Kiva jokatapauksessa, etten ole ihan yksin ajatusteni kanssa. Jos jollain on jotain konkreettisia ideaoita, mitä asialle voisi tehdä, niin otan kiitollisena vastaan.