Olen seurustellut avomieheni kanssa lähes viisi vuotta. Olen vasta vajaa kaksikymppinen nainen, ja tiedän että aloitin seurustelun vähän liian nuorena. Asumme yhdessä ja olemme kihloissa.
Riitelemme aika usein nykyään. Sanomme ilkeitä asioita riidellessämme, joita kadumme aina riidan jälkeen. Nyt on mennyt vähän paremmin, kun on molemmilla sellaiset työajat ettei pahemmin nähdä. Kun minä menen töihin, mieheni pääsee töistä.
Olen miettinyt, mitä minulla voisi olla jos olisin vapaa. Saisin itse mennä ja tulla ilman ilmoittelua. Työni jatkuminen on aika epävarmaa, en jaksa selittää sen paremmin. Kuitenkin voisin töiden mahdollisesti loppuessa lähteä opiskelemaan jonnekin muualle, kun mieheni on sanonut ettei ainakaan muuta muualle. Olen sidottu tänne...
En tiedä onko mieheni onnellinen. Olemme tottuneet toisiimme ja ero on siksi hankalaa. Minulla ei ole paljon ystäviä, joten mitä tekisin kun on tylsää?
Pakko myöntää etten ole onnellinen. Kysyin mieheltäni että minkälaista olisi jos muuttaisin pois. Vastaus oli että aika yksinäistä. Voisin päätellä tuosta että hänkin pelkää sitä yksinoloa enemmän kuin minun menettämistäni.
Sitten käytännön asiat. Pystyisinkö asumaan täällä niin kauan että löytäisin asunnon? Minulla ei olisi siellä muuta kuin sänky ja vähän jotain koriste-esineitä. Kaikki muu on mieheni.
Mitä muut ajattelevat? Onneksi en enää ihan niin paljon mieti sitä, mutta äitini varmasti järkyttyisi.
Tätä kirjoittaessa tulee kyyneleet silmiin, sillä olemme olleet onnellisiakin. Joskus meillä oli niin hauskaa yhdessä ja luulimme sen kestävän ikuisesti. Onko ero ratkaisu?
Sattuu....
Riitelemme aika usein nykyään. Sanomme ilkeitä asioita riidellessämme, joita kadumme aina riidan jälkeen. Nyt on mennyt vähän paremmin, kun on molemmilla sellaiset työajat ettei pahemmin nähdä. Kun minä menen töihin, mieheni pääsee töistä.
Olen miettinyt, mitä minulla voisi olla jos olisin vapaa. Saisin itse mennä ja tulla ilman ilmoittelua. Työni jatkuminen on aika epävarmaa, en jaksa selittää sen paremmin. Kuitenkin voisin töiden mahdollisesti loppuessa lähteä opiskelemaan jonnekin muualle, kun mieheni on sanonut ettei ainakaan muuta muualle. Olen sidottu tänne...
En tiedä onko mieheni onnellinen. Olemme tottuneet toisiimme ja ero on siksi hankalaa. Minulla ei ole paljon ystäviä, joten mitä tekisin kun on tylsää?
Pakko myöntää etten ole onnellinen. Kysyin mieheltäni että minkälaista olisi jos muuttaisin pois. Vastaus oli että aika yksinäistä. Voisin päätellä tuosta että hänkin pelkää sitä yksinoloa enemmän kuin minun menettämistäni.
Sitten käytännön asiat. Pystyisinkö asumaan täällä niin kauan että löytäisin asunnon? Minulla ei olisi siellä muuta kuin sänky ja vähän jotain koriste-esineitä. Kaikki muu on mieheni.
Mitä muut ajattelevat? Onneksi en enää ihan niin paljon mieti sitä, mutta äitini varmasti järkyttyisi.
Tätä kirjoittaessa tulee kyyneleet silmiin, sillä olemme olleet onnellisiakin. Joskus meillä oli niin hauskaa yhdessä ja luulimme sen kestävän ikuisesti. Onko ero ratkaisu?
Sattuu....
Vastaukset 4
Vanhimmat
sitä se tahtoo olla,kun muutaman vuoden on yhessä ollu,niin kaikki muuttuu arkiseks.ite olen mieheni kanssa 18.vuotta ollu yhessä ja kyllä se välillä tympii,niin ettei ole tosikaan,mutta teidän pitää ruveta tosissaan jutteleen miten eteenpäin mennään.ei kannata luovuttaa se voi kaduttaa pahastikkin jälkeenpäin.kyllä se siitä lähtee,kun kovasti yrittää.
Olen samassa tilanteessa. Paitsi että asumme jo erillään. Opiskeluni ja mieheni työn takia. Kymmenen vuotta yhdessä ja nyt maistuu niin puulta. Lisäksi olen taas pitkän ajan jälkeen alkanut nähdä muut miehet mahdollisina kumppaneina. Flirttaillut olen aina, mutta kaikki elinympäristössämme ovat tienneet meistä, joten se on aina ollut vain leikkiä ja molempien osapuolien mielestä mieltä virkistävää.
Nyt asumme tosiaan erillään ja elämäkin näyttää erilaiselta. Koulussani en miehiä tapaa, mutta kyllä niitä aina jossain tulee vastaan. Ja monet ovat saaneet minut ajattelemaan miltä se tuntuisi...
En osaa kuvitella elämää ilman miestäni. Se on ehkä se ongelma. Meillä ei ole lapsia, mutta paljon yhteistä omaisuutta, asunto, auto yms. Eroaminen ei noin vain käy. Se vie käytännössä niin paljon aikaa, että pelkään toisiin aatoksiin tulemista. Mutta siinä vaiheessa mieheni ei enkä haluaisi enää palata takaisin. Hän on hyvin ehdoton. Jos olen kerran päättänyt lähteä, ei takaisin ole tulemista.
En osaa kuvitella uuden elämän etsimistä ja rakentamista. Olen ollut tässä turvallisessa suhteessa jo ennen kuin muutin kotoa pois. En ole koskaan joutunut olemaan oikeasti yksin. Olemme kyllä ennenkin asuneet erillään, silloinkin opiskelun takia.
Olemme puhuneet naimisiin menosta ja kihloissa olemme olleet nyt jo 5 vuotta. Viime ajat on kuitenkin tuntunut, että en halua naimisiin. Tästä on kuitenkin vielä niin helppo lähteä avioliittoon verrattuna. En voi muuta sanoa kuin että elämä on todella vaikeaa.
Oma ratkaisuni on odottaa ja katsoa. Jos joku minulle vielä oikeampi tulee vastaan, sitten kyllä tapahtuu jotain. Uskon, että olen itse oman onneni seppä. En haluaisi hypätä suhteesta toiseenkaan suoraan. Mutta juuri nyt en halua jäädä yksinkään. Meillä on kuitenkin yhdessä hauskaa kun teemme asioita, varsinkin molemmille uusia asioita, ja yhdessä taloudellinen tilanne parempi. Rakastan myös yhdessä unelmoimista, koska haaveilemme samoista asioista. Olisimme varmasti ystävinä tosi onnellisia ja ehkä jopa harrastaisimme enemmän seksiä kuin tällä hetkellä.
En voi sanoa muuta neuvoa kuin, että jos oikeasti haluat lähteä, on sinun lähdettävä. Tiedän kuinka vaikeassa tilanteessa olet. Suhteesta on helpompi lähteä jos toinen on tehnyt jotain väärää. Ehkä vain odotat, että jotain tapahtuu, että "saisit" lähteä. Mutta ehkä puhtaan omantunnon kanssa on helpompi elää ja neuvonkin sinua olemaan tekemättä silti mitään ja päättämään ensin vanhan suhteen.
Rohkeutta! Ja muista, että näissä asioissa saa olla myös itsekäs. Kysehän on sinun elämästäsi ja onnellisuudestasi.
Tunnen kyllä tilanteen, jouduin omaa suhdettani miettimään useamman vuoden, kunnes tajusin ettei se siitä mihinkään muutu. Olin 17 kun aloimme seurustelemaan ja muutimme yhteen puolen vuoden päästä tapaamisesta, lähinnä anopin painostuksesta. Olihan niitä hyviäkin aikoja, mutta vietimme aivan liian paljon aikaa keskenämme, kummallakaan ei ollut oikein ystäviä. Useamman vuoden kuluessa meistä oli tullut kämppiksiä, oli niin helppoa kun oli edes joku ja kun ei riitojakaan ollut. Mutta se alkoi tuntumaan niin väärältä, meillä oli aivan erilaiset toiveet elämältä. Yli viiden yhteisen vuoden jälkeen laitoin suhteemme poikki ja muutin veljeni luo kuukaudeksi, että sain hankittua oman asunnon. Ja päätös oli se ainoa oikea, en ole koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi, kun sain aloittaa itsenäistymisen. Nyt vuoden päästä erosta tuntuu, että olen valmis uuteen suhteeseen, sellaiseen jolla on tulevaisuus. Nyt tiedän mitä haluan elämältäni.
Muistan kerran saaneeni neuvon, että jos joudut kahta kertaa useammin miettimään, pitäisikö erota, niin vastaus on kyllä.
Voimia sulle, uskon että löydät sen oikean ratkaisun.
Älkää riidelkö ihan turhaan itsepäisinä, vaan keskustelkaa aina. Älä lähde siihen, riitaan. Sinun pitää saada ymmärtämään se mies keskustelutaidosta, ihan rauhallisella otteella. Luottamusta, kunnioitusta.
Olet nuori. Voit itse tietää mitä haluat.