Oli pakko vähän selventää ajatuksiani, joten kirjoitin tänne miltä tuntuu. Laitoin tämän tuonne suhteen lopettaminen palstallekin, mutta tämä on "oikeampi" paikka.
Olen seurustellut avomieheni kanssa lähes viisi vuotta. Olen vasta vajaa kaksikymppinen nainen, ja tiedän että aloitin seurustelun vähän liian nuorena. Asumme yhdessä ja olemme kihloissa.
Riitelemme aika usein nykyään. Sanomme ilkeitä asioita riidellessämme, joita kadumme aina riidan jälkeen. Nyt on mennyt vähän paremmin, kun on molemmilla sellaiset työajat ettei pahemmin nähdä. Kun minä menen töihin, mieheni pääsee töistä.
Olen miettinyt, mitä minulla voisi olla jos olisin vapaa. Saisin itse mennä ja tulla ilman ilmoittelua. Työni jatkuminen on aika epävarmaa, en jaksa selittää sen paremmin. Kuitenkin voisin töiden mahdollisesti loppuessa lähteä opiskelemaan jonnekin muualle, kun mieheni on sanonut ettei ainakaan muuta muualle. Olen sidottu tänne...
En tiedä onko mieheni onnellinen. Olemme tottuneet toisiimme ja ero on siksi hankalaa. Minulla ei ole paljon ystäviä, joten mitä tekisin kun on tylsää?
Pakko myöntää etten ole onnellinen. Kysyin mieheltäni että minkälaista olisi jos muuttaisin pois. Vastaus oli että aika yksinäistä. Voisin päätellä tuosta että hänkin pelkää sitä yksinoloa enemmän kuin minun menettämistäni.
Sitten käytännön asiat. Pystyisinkö asumaan täällä niin kauan että löytäisin asunnon? Minulla ei olisi siellä muuta kuin sänky ja vähän jotain koriste-esineitä. Kaikki muu on mieheni.
Mitä muut ajattelevat? Onneksi en enää ihan niin paljon mieti sitä, mutta äitini varmasti järkyttyisi.
Tätä kirjoittaessa tulee kyyneleet silmiin, sillä olemme olleet onnellisiakin. Joskus meillä oli niin hauskaa yhdessä ja luulimme sen kestävän ikuisesti. Onko ero ratkaisu?
Sattuu....
Olen seurustellut avomieheni kanssa lähes viisi vuotta. Olen vasta vajaa kaksikymppinen nainen, ja tiedän että aloitin seurustelun vähän liian nuorena. Asumme yhdessä ja olemme kihloissa.
Riitelemme aika usein nykyään. Sanomme ilkeitä asioita riidellessämme, joita kadumme aina riidan jälkeen. Nyt on mennyt vähän paremmin, kun on molemmilla sellaiset työajat ettei pahemmin nähdä. Kun minä menen töihin, mieheni pääsee töistä.
Olen miettinyt, mitä minulla voisi olla jos olisin vapaa. Saisin itse mennä ja tulla ilman ilmoittelua. Työni jatkuminen on aika epävarmaa, en jaksa selittää sen paremmin. Kuitenkin voisin töiden mahdollisesti loppuessa lähteä opiskelemaan jonnekin muualle, kun mieheni on sanonut ettei ainakaan muuta muualle. Olen sidottu tänne...
En tiedä onko mieheni onnellinen. Olemme tottuneet toisiimme ja ero on siksi hankalaa. Minulla ei ole paljon ystäviä, joten mitä tekisin kun on tylsää?
Pakko myöntää etten ole onnellinen. Kysyin mieheltäni että minkälaista olisi jos muuttaisin pois. Vastaus oli että aika yksinäistä. Voisin päätellä tuosta että hänkin pelkää sitä yksinoloa enemmän kuin minun menettämistäni.
Sitten käytännön asiat. Pystyisinkö asumaan täällä niin kauan että löytäisin asunnon? Minulla ei olisi siellä muuta kuin sänky ja vähän jotain koriste-esineitä. Kaikki muu on mieheni.
Mitä muut ajattelevat? Onneksi en enää ihan niin paljon mieti sitä, mutta äitini varmasti järkyttyisi.
Tätä kirjoittaessa tulee kyyneleet silmiin, sillä olemme olleet onnellisiakin. Joskus meillä oli niin hauskaa yhdessä ja luulimme sen kestävän ikuisesti. Onko ero ratkaisu?
Sattuu....
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tulipa jotenkin paha mieli kirjoitustasi lukiessa. :( Ikävä kyllä minä sen paremmin kuin kukaan muukaan ei osaa vastata, pitäisikö teidän erota tai olla yhdessä.
Ero on aina hyppy tuntemattomaan. Sinkkuaika voi olla ihanaa, parhaimpana tuntemuksena se fiilis, että yksin pärjää, yksin on jopa kivaa!! Toisaalta erottua voi vasta kunnolla tajuta entisen parisuhteen arvon.
Olet kuitenkin hirmu nuori vielä. Älä nyt vaan jää miehesi takia johonkin tuppukylään, jos saat mahdollisuuden opiskella alaa, josta olet kiinnostunut. Katkeroidut vielä myöhemmin. Opiskelupaikasta voisit saada uusia kavereitakin.
Tietty on myös mahdollista, että koittaisitte jatkaa suhdetta miehen kanssa, vaikka sinä muuttaisitkin. Sillä tavalla saisitte etäisyyttä miettiä, mitä haluatte, ilman eroa.
Äläkä tuota maallista mammonaa liikaa mieti! Mitä sitä ihminen loppujenlopuksi tarvitsee välttämättä, paitsi sängyn jossa nukkua? Kirppikset, huutonet yms on pullollaan halpaa huonekalua, telkkaria ym ym. Melkeinpä jokaisen on aloitettava suht alusta siinä vaiheessa, kun kotoa muuttaa.
ämmien lauma hokemassa LÄHDE LÄHDE, JÄTÄ SE JÄTÄ SE, ovatko nämä ämmät oikeassa? Ihminen KASVAA päätökseen JOTEN: Älä kysele tyhmiä, vaan KASVA itsenäiseen päätökseen.
Kirjoituksesi perusteella et ole itsenäinen. Ja suhde näyttää jatkuvan juuri siksi.
Ei kannata unohtaa sitä tosiasiaa, että kukaan ihminen ei koskaan ole pysyvästi onnellinen. Se on mahdottomuus. Siten tulet kohtaamaan missä tahansa suhteessa ongelmia, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei mikään muu suhde voisi olla paljon nykyistä suhdetta parempi.
Teinisuhteissa molempien on kasvettava paljon, jotta suhteella olisi edellytykset kukoistaa tulevaisuudessa. Useimmiten näin ei käy, koska koko suhde on rakennettu kypsymättömyydelle. On riittävän vaikeaa kasvaa yksin, kaksi kasvaminen samaan suuntaan ja yhteisellä pohjalla on vielä paljon vaikeampaa.
Mitä kyseisessä ihmisessä on, minkä vuoksi haluaisit jatkaa hänen kanssaan elämistä? Voisitko kuvitella teidän olevan yhdessä viiden vuoden päästä? Kymmenen vuoden päästä? Jos teitä pitää yhdessä vain pelko yksinäisyydestä, luultavasti katkeroidutte toisiinne ennen pitkää. Ellette ole jo katkeroituneet.
Ensihuuma ei koskaan kestä ikuisesti. Kestävät suhteet rakentuvat yhteensopivuudelle ja halulle sitoutua toiseen ihmiseen, eivät romanssin huippukohdalle.
Hei.
Olen itse seurustellut 2,5v ja ikää tyttöystävälläni ja minulla on 22. Asuimme hetken aikaa yhdessä, mutta jokapäiväinen riitely kulutti molemmat loppuun ja lopulta päädyimme eroamaan kummankin pettäessä toisiaan.
Noin kk pystyimme olemaan vähemmän tai enemmän erossa, mutta toivo ja ikävä sai meidät palaamaan yhteen. Nyt 4kk myöhemmin olemme samassa tilanteessa ja päättäneet erota vaikka rakastamme toisiamme. Suhteessamme on ollut paljon hyvää, paljon kaunista, mutta nyt tuntuu että on parempi antaa toisen mennä ja se raastaa sydäntä, ei osaa eikä uskalla luopua rakkaimmasta ihmisestä vaikka tiedostaa että se on ehkä ainoa oikea keino. Sitä tuntuu että on yrittänyt pelkällä rakkaudella pitää suhdetta kasassa ilman kunnioitusta tai mitään rajoja mitä voi toiselle suutuksissaan sanoa, molemmin puolin. Nyt emme ole nähneet muutamaan päivään ja olen ollut aika masentunut, yrittänyt hukuttaa ikävää ja tuskaa juomalla ja lääkkeillä.
Päivä päivältä helpottaa hieman, mutta vaikka näitä eroja on ollut yhden jos toisenkin kerran suhteemme aikana, nyt tuntuu että takaisin ei ole paluuta ja unelmista luopuminen tuntuu mahdottomalta. Vaikeuksia löytää uutta ei kummallakaan varmasti ole, muttei sekään tunnu ratkaisulta nyt vaikka haluaisi kovasti jonkun jonka vieressä nukkua ja jota halata, jutella ja jonka kanssa jakaa ajatuksia. Hiljaisuus kodissa ja tieto ettei hän tule illalla tai huomenna saa miltei hulluksi.. Kaverit ovat kyllästyneet kuuntelemaan, jos nyt jätkät koskaan ylipäänsä on tosissaan kuunnellutkaan tai edes yrittäneet ymmärtää. Onks hyviä vinkkejä miten selvitä eroahdistuksesta muutoin kun siirtämällä sitä päätään sekoittamalla? Rakastan todella sitä naista mutten halua että kumpikaan meistä joutuu elämään sellaisessa suhteessa jossa ei oo kunnioitusta ja rajoja mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Monesti yritettiin, mutta meidän kohdalla nyt kävi näin, sitä pelkää löytääkö yhtä ihanaa ihmistä, mutta uskon että jos ei ja meidät on tarkoitettu toisillemme niin elämä ohjaa meidät vielä toistemme luo :/
Ota se ero äkkiä, niin ehdit nyt sitten elämään sitä nuoruuttasi sinkkuna. Katselet sitten taas vakavempaa juttua kun olet valmis siihen. Nyt vaan juttu poikki ja olkaa sitten vaikka pelkästään kavereita.
http://www.smsfinland.com
asuin ite eksäni kanssa n. 2 kk saman katon alla eron jälkeen ja se oli aika kamalaa. Tosin sehän riippuu siitä minkälaiset fiilikset sitten kummallakin on. Jos molemmat haluaa erota, niin sitten yhdessä asuminen vielä hetken varmaankin sujuu. Mutta varokaa, yhdessä asuminen eron jälkeen voi myös aiheuttaa "pahaa" teidän välille!!
on aika samanlaiselta kuullostava juttu kun itsellä on takana. 4vuotta seurusteltiin, muutama asuttiin yhdessäkin. Oli sormukset, molempien sukulaiset tunsi molemmat, kaverit piti meitä ikuisena parina.
Ja kuinkas sitten kävikään.
Se vaan loppu, periaatteessa ilman mitään erityistä syytä, ei vaan ollutkaan sitä suurta rakkautta.
Oltiin molemmat 18 kun ruvettiin seurustelemaan, näin jälkeenpäin ajateltuna en silti usko että se ikä oli isoin asia. Jos se mies olis ollu mua varten, en ois ikinä päästänyt irti.
Vaikeinta tuossa on juuri se itsensä repäiseminen irti. Se päivä kun ilmoitat sille toiselle että nyt loppu, on aivan hirveä. Siinä tuntuu että oikeesti repäiset itsesi fyysisesti irti ja se haava vuotaa ja pahasti hetken aikaa. Mä olin aivan täysin lohduton monta päivää, itkin ja itkin, täysin halvaantunut. Sitten se alkoi helpottaa, haava umpeutumaan pikkupikkuhiljaa.
Mä luotin omaan tunteeseen, kuuntelin itseäni. Vaikeinta päätöksen teossa oli se, etten tiennyt onko se vaan väliaikaisesti huono kohta suhteessa vai totaalisesti loppu koko suhde, ja siksi mietin useamman kk ennenkun uskalsin. Asioista puhuttiin, tilanne ei muuttunut. Tunsin itseni onnettomaksi, tylsäksi, itsevarmuuteni oli aivan nollissa.
Nyt erosta on runsas kk, omassa asunnossa olen ollut viikon. Kun aamulla herään ja katson itseäni peilistä, näen kauniin, itsevarman ja seksikkään nuoren naisen joka elää omaa elämäänsä ja tietää mitä haluaa.
Päätöstäni lähteä en ole katunut hetkeäkään eikä ilmeisesti exäkään kun ilmeisesti on myös nähnyt jo muita.
Mulle ja sille tää oli oikea päätös, toivottavasti säkin saat asiaan selkoa, kuuntele itseäsi.
Tsemppiä kovasti!
joten mielestäni kannattaa tosissaan miettiä uuden elämän aloittamista! Ihan tosissaan!
Olette olleet kauan yhdessä ja miten nuoresta saakka! oletteko toistenne ensimmäiset kenties? Se tekee erosta vaikeamman päätöksen..
Kuitenkin,itse muutamia kuukausia sitten eronneena, päätin punnita hyvät ja huonot puolet suhteessani. Huonoja oli enemmän kuin hyviä.. joka päivä piti miettiä,että onko tämä kaikki vaivan arvoista. Joka päivä riitaa.
kaksi vuotta ei ole yhtä paljon kuin viisi,mutta riittävästi,jotta eroaminen oli vaikeaa. Olen kuitenkin sitä mieltä,että päätös oli oikea. Niitä,joiden kanssa on ollut pitkässä vakavassa suhteessa,ei tule koskaan unohtamaan, mutta se ei tarkoita,että elämä ei jatkuisi.:)
Pärjäile.:)