Täällä ollaan nyt sitten ensimmäistä kertaa kirjoittamassa. Tuntuu pahalta mutta toivon että täältä löytyisi ymmärrystä ja tukea.
Yhdessä oltu n. 15 vuotta. Ihanaa aikaa vaikka erilaisia vaikeuksia on ollut. Rakastan vaimoani ja olen yhä ihastunut häneen näiden kaikkien vuosien jälkeen.
Vaimo on puhunut jo useamman vuoden ettei ole tyytyväinen parisuhteen laatuun. Keskustelu on johtanut sitten aina riitaan ja pohtimiseen siitä että mihin hän ei ole suhteessamme tyytyväinen. Asiat on aina saatu sovittua ja olen
yrittänyt tehdä parhaani sen suhteen että olisin sellainen ihminen jota vaimo rakastaisi tai olisi onnellinen kanssani.
Nyt ollaan siinä tilanteessa että vaimo on ensikerran kertonut haluavansa eron. Olen hukassa ja toivoton.
Olen valmis panostamaan tähän suhteeseen, mutta muuttuuko mikään. Aina on ollut vaimolla joku syy olla tyytymätön ja kun se on korjattu niin on tullut uusi syy.
Meillä on lapsia jotka lähtee kohta kouluun ja jo sen kuvion rakentaminen tuntuu mahdottomalta jos ero tulee.
Tärkeimpänä kuitenkin se rakkaus jota vaimoani kohtaan tunnen. MIKSI ? se voi niin pahoin tässä suhteessa jossa pyrin miellyttämään häntä kaikin tavoin. Olen niin lyöty. Olen yrittänyt ja rakastanut, mutta jos joka kerta löytyy uusi syy miksi hän ei voi minua sietää.
Milloin olisi vain tunnustettava vaimon tahto ja luovutettava. Vain jatkanko yrittämistä siihen saakka että vaimo saa tuoda eropaperit käsiin.
Yhdessä oltu n. 15 vuotta. Ihanaa aikaa vaikka erilaisia vaikeuksia on ollut. Rakastan vaimoani ja olen yhä ihastunut häneen näiden kaikkien vuosien jälkeen.
Vaimo on puhunut jo useamman vuoden ettei ole tyytyväinen parisuhteen laatuun. Keskustelu on johtanut sitten aina riitaan ja pohtimiseen siitä että mihin hän ei ole suhteessamme tyytyväinen. Asiat on aina saatu sovittua ja olen
yrittänyt tehdä parhaani sen suhteen että olisin sellainen ihminen jota vaimo rakastaisi tai olisi onnellinen kanssani.
Nyt ollaan siinä tilanteessa että vaimo on ensikerran kertonut haluavansa eron. Olen hukassa ja toivoton.
Olen valmis panostamaan tähän suhteeseen, mutta muuttuuko mikään. Aina on ollut vaimolla joku syy olla tyytymätön ja kun se on korjattu niin on tullut uusi syy.
Meillä on lapsia jotka lähtee kohta kouluun ja jo sen kuvion rakentaminen tuntuu mahdottomalta jos ero tulee.
Tärkeimpänä kuitenkin se rakkaus jota vaimoani kohtaan tunnen. MIKSI ? se voi niin pahoin tässä suhteessa jossa pyrin miellyttämään häntä kaikin tavoin. Olen niin lyöty. Olen yrittänyt ja rakastanut, mutta jos joka kerta löytyy uusi syy miksi hän ei voi minua sietää.
Milloin olisi vain tunnustettava vaimon tahto ja luovutettava. Vain jatkanko yrittämistä siihen saakka että vaimo saa tuoda eropaperit käsiin.
Vastaukset 27
Vanhimmat
En oikein tiedä minkälaista ymmärrystä ja tukea haluat. Saan kirjoituksestasi sen kuvan, että sinä yksin yrität teidän liitossa. Jos asia on todella noin niin oletko onnellinen marttyyrin osassasi? Miten pystyt jatkamaan parisuhdetta jossa sinulta vaaditaan liikaa? Vaimosi taitaa rakastaa pompotteluasi... kummallista rakkautta molemmminpuolin. Kyllä sinä voit vaimoasi rakastaa vaikkette enää olisi naimisissakaan. Joskus irtipäästäminen on osoitus rakkaudesta.
näyttää vaimollesi, että et ole hänen tiskirättinsä joka heiluu joka suuntaa juuri sillätavalla kuin HÄN haluaa.
Liika on liikaa, eihän tuo ole enään normaalia parisuhdetta, että sinä konttaat hänen perässään ja hän vain sanoo että ei edelleenkään ole tyytyväinen.
Missä sinun omanarvontunto on ?
Ei sinun tarvitse olla mikään yli-ihminen.
Tiedän on varmasti vaikeaa, kun on niitä lapsia siinä. Itselläni on 4 ja erosta 1,5 v ei se helppoa ole ei ... mutta ei kaikkea tarvitse sietää..
Olen sitä mieltä että nyt rohkeesti sanot, että nyt riittää. Kerro tunteesi ja sen minkä äsken kirjoititkin, että kaikkesi olet yrittänyt ... entä vaimosi ? onko hän tullut yhtään vastaan ?
Parisuhde on kahden kauppa ....
Voimia ja jaksamista, muista että sinullakin on oikeus onneen.
Niinpä niin.
Kun keskustellaan niin en kuulemma ole tehnyt MITÄÄN tämän suhteen eteen vuosiin. Kovasti ihmettelin vaimon tunnetta ja kysyin että jos minä en ole tehnyt mitään niin mitä hän on tehnyt.
On kuulemma tehnyt kovastikin eli nostanut ongelmat esiin. Eli tässä vaimon panos. Nostaa ongelmat esiin . Voi v..
Eli taisin jo jotain vastata itsekin. Mutta kun en ole kuitenkaan luopunut vielä toivosta ja nautin niin paljon niistä hyvistä hetkistä jota meidän suhteeseen kuitenkin liittyy.
Ehdottaisin,että lähtisit yksin matkalle ja miettisit sillätavoin, ottamalla etäisyyttä kauempana ollessasi asioihin. Pystyt palikoita järjestelemään paikoilleen paremmin, kun olemalla siinä perheesi parissa. Kerrot tämän vaimollesi ja kerrot myös, että lähdet avoiminmielin vaikka löytäisit uudenkin sillä reissulla ( sillä me naisetkin olemme saalistaja luonteita ) ei ole kivaa jos mies nuolee varpaita olemalla tohvelisankari.......ystävä hyvää jäitä hattuun.....!!!!!!
Olin muutama vuosi samassa tilanteessa, ikävä kyllä ero tuli vaikken olisi halunnut.Jollain tapaa ajan kanssa siitäkin toipuu.
Tilanne on vaikea, jos toinen ei enää tahdo jatkaa.
Suosittelisin kuitenkin hakemaan ulkopuolista apua, koska se antaa kuitenkin näkökulmaa, vaikka voikin olla vaikeaa lähteä, ja saatko vaimon vielä lähtemään.
Useimmissa kaupungeissa on esim. seurakunnan perheasiainkeskukset, jotka ovat maksuttomia. Tsemppiä!
Miten saatanassa sä voit olla niin typerä ihminen että olet valinnut parisuhteen väärän ihmisen kanssa ja jatkanut tätä typeryyttä viimeiset 15 vuotta? Taidat olla masokisti, häh?
Tuntui surulliselta lukea. Ja mahdollinen ero näyttää sivullisen mielestä ihan turhalta. Missähän oikein mättää? Mitä vaimo mahtaa tarkoittaa sillä, että on nostanut ongelma-asiat esiin? Tässä on kyllä jokin väärinkäsitys. Jos sinä, mies, sanot tehneesi parhaasi ja vaimo siltikin on tyytymätön etkä sinä tiedä miksi, niin mieleeni tulee yksi kysymys: Mitä sinä et oikeasti näe?
Vaimo selkeästi kaipaa jotakin sinulta. Mitä se voisi olla? Aina ei läheltä näe muuta kuin omat varpaansa.
Mitä itse arvelet? Pidätkö itseäsi sovinistisena? aina oikeassa olevana niuhottajana? pettäjänä?
Mikä sinun mielestäsi on sinun huonoin ominaisuutesi parisuhteessasi?
juoksee n 20 vuotiaiden nuorten miesten perässä. Minä olen 44 ja vaimoni samoin. Sanokaas mitä minä teen??? Vaimoni pukee teinityttöjen vaatteet päälle ja rientää nuorisopaikkaan tehdäkseen vaikutuksen nuoriin miehiin. Vaimoni kuuntelee nuorisomusaa ja on jotenkin lapsellinen ollakseen aikuinen ihminen. Sanokaas tosiaan mitä minä teen?...joo tiedän että ehdotatte eroa nopeasti, mutta mikä akalla oikein on?? pelkääkö rupsahtavan ennenaikojaan vai mikä on??
Arvelisin olevan hänen miehen kipeä saako hän kotoa tarpeekseen seksiä kun haikailee nuorten miesten perään.....????? Udet leikit ja kujeet mukaan...kysyppä vaimoltasi miksi hän lähtee ja mitä hän haluaisi teidän suhteelta, mitä voisit sinä antaa jotain uutta ja kiehtovaa, että pysyisi kainalossasi, pyydä sitä sinne. Elämä on yksinkertaista kun sen oikein oivaltaa :)!!!!!
Elämän muutos on eron paikka,itse sairastuin hoitovirheen takia ja elämäni muuttui rauhallisemmaksi koska en jaksanut enään niin paljon kipujen takia.Alko jäi pois koska särkylääkkeet ovat sen verran vahvoja ettei sovi yhteen,niinpä vaimoni hankki töistä nuoremman ja terveen miehen koska minä olin kuulemma muuttunut,tullut tylsäksi kun ei enään jaksanut samoja rientoja kuin ennen.Se siitä myötä ja vasta mäestä.
...kai mullakin on käynyt...vaimo elää nyt jotenkin täysillä, ja kai se on(toivottavasti9 ikäkriisiä. olen ajatellut ruveta ns vastaiskuun ja yritän piruttaan rahalla edes saada kostetuksi vaimolleni sen tekosiaan, koska uskon ettei minusta tälläisenään olisi nuoren naisen kaatajaksi...sanon nyt kuitenkin että asia minua vaivaa ja vituttaa suunnattomasti.
Minun liitossani on ollut samalla tavalla, yhdessä oltu 12 vuotta joista aviossa 6. Olen yrittänyt ainakin mielestäni tehdä kaikkeni vaimon vuoksi ja silti hän tunsi, etten huomioisi häntä tarpeeksi ja minussa on kaikenlaisia vikoja jne.
Ongelma oli myös se, että asiat, jotka on suunniteltu ja puhuttu esim. kuukausia etukäteen eivät sitten olekaan niin kun on sovittu, koska ne "olivat vain suunnitelmia, mutta ei vielä oltu päätetty"... Seuraus oli se, että jos minä en suostunut mukautumaan uusiin tilanteisiin (päivän parin varoitusajalla) tuli kova riita eli usein (liian usein) jouduin mukautumaan/mukauduin vaimon haluihin, koska en halunnut riitaa tai eroa.
Lopulta vaimo sitten ei palannutkaan vierailulta vanhempiensa luo ja kävi niin pahasti, etten saanut olla edes puhelinyhteydessä lapsiin. Oikeusteitse jne. sain sitten lapset takaisin kotiin ja jouduin tämän vuoksi laittamaan eronkin vireille (tulee näinä päivinä lopulliseksi).
Tapauksessasi ei varmaankaan kyse ole siitä, että olisit huono aviomies tai epäonnistunut suhteessasi. Ehkä vaimosi on vain huomannut, että ei ole onnellinen kanssasi ja/tai haluaa elämältä jotakin muuta, kuin mitä sinun suunnitelmasi ovat. Tällaisessa tilanteessa voi olla niin, että ero tulee ennen pitkää etkä pysty sitä estämään. Et voi pakottaa vaimoasi olemaan onnellinen kanssasi ja jos hän ei ole tyytyväinen oman itsensä kanssa, ei hän voi sitä olla sinunkaan kanssasi. Ja jos ero tulee, on mahdollista, että suhteenne toimii paremmin (vaikka vain ystävyyssuhteena) kuin tähän asti eli ehkä hän tarvitsee enemmän etäisyyttä. Hän myös varmaankin projisoi omaa tyytymättömyyttään sinun vikoihisi - ei osaa myöntää, että on itse tyytymätön suhteeseen ja tämä tyytymättömyys muuttuu sitten esim. purnaukseksi siitä, että et sulje keittiön kaapin ovea tai tee sitä ja tätä jne.
Itselläni on tilanne nyt sellainen, että nyt (pian ex-)vaimo nyt huomaakin, että olihan kanssani sittenkin aika hyvä olla. Ikävä kyllä välillämme on tapahtunut viime puolen vuoden aikana niin paljon ikäviä asioita (hänen puoleltaan), että vaikka voinkin antaa anteeksi ja jatkaa ystävinä, en halua enää hänen kanssaan asua ja elää. Kumppania kuitenkin kaipaa, mutta luulenpa että pariin vuoteen elämääni ei naista taida mahtua...
Ja vaikka (ex-)vaimoakin jollakin tavalla on ikävä, oli erohakemuksen jättäminen jonkinlainen vapautus. Suuri paino lähti sydämeltä. Enää ei tarvitse yrittää miellyttää, välttää riitaa, tehdä sitä ja tätä vaimon mieliksi (vaikka aina mielelläni teinkin, rakastinhan häntä). Vaikka viimeinen puolivuotinen oli piinallista aikaa, olen nyt taas onnellinen ja elämä alkaa vähitellen olla taas hallinnassa...
Toivon sinulle paljon voimia. Itseäni auttoi henkisesti kun eräs ystävän vaimo (jota en edes lähemmin tuntenut) oli "sähköpostiystävä" (muuttivat eri paikkakunnalle), jolle saatoin kelata tunteitani ja joka tuntui oikeasti ymmärtävän (oli itse kerran eronnut, muita eronneita en tuntenutkaan).
Jos tällaista kaipaat, niin voin ryhtyä sinulle tällaiseksi sähköpostikaveriksi tai voit soitellakin.
kuulosti hyvältä. Mielelläni vaihtaisin ajatuksia.
Jos tämä liitto ei nyt lopu niin joka tapauksessa haluan siihen muutoksia samalla tavalla kuin vaimokin. Yksi tärkeimpiä on että meikäläinen on pakko hankkia elämää myös kodin ja työn ulkopuolelta. Kumpikin niistä on vienyt kaikki voimat ja kaiken ajan.
Voimme toki jatkaa ajatusten vaihtoa tällä palstalla tai mikäli haluat yksityisemmin sitä toteuttaa, voit laittaa mailia osoitteeseen faauge[at]mac.com.
Tämmöisiä "paskoja" me naiset "joskus" ollaan:(MUTTA ÄLÄ miellytä.Näytä että sinullakin on tunteet.Älä ALISTU.Voimia sinulle.
milloinkahan teidät saa ymmärtämään, että tuollaislla loputtomalla myötäilyllä ei mitään tuloksia synny. Ottakaa nyt äijät vihdoinkin oma elämänne käsiinne ja olkaa miehiä eikä mitään hiiriä; puhukaa suoraan tunteistanne ja ajatuksistanne, olkaa reippaita ja aktiivisia, älkää painuko kasaan jos vaimo vähän nalkuttaa. Ei vaimon kaikkia kotkotuksia tartte 100 %:sti toteuttaa, riittää kun on joskus kiva.
Sama ongelma, tosin vaimoni on ulkomainen, ja niinpä muutimme 2 vuotta sitten pois suomesta. Meillä on 2 lasta(3v,5kk) ja nyt minun pitäisi sitten yrittää kokonaan omaa elämää alkaa väsäämään toiseen maahan, ellen halua lapsia jättää. Välillä toivon kipinä palaa eikä kaikki näytä epätoivoiselta, mutta se sammuu yleensä hyvin nopeasti..
Hei,
Itse olen myös ensimmäistä kertaa osallistumassa keskusteluun. Meillä on mieheni kanssa samantapainen tilanne päällä, tosin yhteistä elämää on takana 7 vuotta ja kyse on avoliitosta.
Mielestäni on ROHKEAA ja ihailtavaa yrittää kaikkensa! Älä pidä itseäsi "huonona tai säälittävänä" vain siksi, että olet sitkeämpi, ja eroehdotus tuli vaimoltasi. Päin vastoin, sitkeytesi osoittaa, että olet vahva, yritteliäs ja sitoutunut parisuhteeseesi. Paljon helpompaa on luovuttaminen ja sitä paitsi luovuttajia on maailma täynnä!! Mielestäni niin kauan on toivoa, kunnes avioero on astunut voimaan (ei harkinta-aikaakaan ole turhaan keksitty!). Ja niin kauan olet rohkea ja vahva, jos jaksat liittosi eteen taistella ja yrittää! Vaimosi on selkeästi ollut jo pidempään turhautunut ja kenties ahdistunut. Molemmilla on näyttänyt aikasemmin olevan haluja tilanteen parantamiseen, mutta ilmeisesti pysyviä keinoja ette ole keksineet. Joskus tietenkin halu ja voimat tilanteen muuttamiseen loppuvat. Sinun kohdallasi ei vielä näin ole (vaimosi voimista ja haluista en tietenkään voi sanoa).
Silloin kuin omat voimat ja keinot loppuvat, on aika hankkia apua muualta. Suosittelen, että menette parisuhdeterapiaan. Se ei välttämättä korjaa suhdettanne, mutta ehkä löytäisit vastauksen, kannattaako vielä yrittää, tai ainakin saisitte molemmat vaimosi kanssa käsityksen siitä, miksi teidän suhde ei toimi ja miksi on parempi erota (tai sitten saisitte eväitä yrittää ja onnistuisitte!!). Kukaan ei voi tietää miten suhteenne vielä käy, mutta mielestäni sinun ei kannattaisi luovuttaa vielä! Yritä vielä edelleen etsiä toisenlaisia ratkasuja ja mm. ulkopuolista apua. Luovuttaa kerkeää aina myöhemminkin!!
Itseäni harmittaa, että en ehtinyt ajoissa ehdottaa miehelleni vielä parisuhdeterapiaa "viimeisenä oljenkortena".
Muista, että aina "ehtii" luovuttamaan, mutta se jos ei ole viimeiseen asti yrittänyt, tulee vain jälkikäteen harmittamaan. Tiedät, että on oikea aika luovuttaa silloin, kun pystyt itsellesi rehellisesti sanomaan, että olet kaikkesi tehnyt ja yrittänyt (myös ulkopuolisen avun hyödyntämisen) ja niillä ei enää ole vaikutusta!!
Voimia sinulle!!
On onneksi kumpikin oltu senverran järkeviä että on haettu ulkopuolista apua. Ja olemme niin väsyksissä kumpikin että se on se ainoa keino pelastaa tilanne.
Saada ihan yksityiskohtaisia neuvoja mitä teette seuraavaksi ja mitä ette. Saattaa tuntua hullulta että miten kaksi aikuista ihmistä saattaa olla niin avuttomia että tarvivat tämmöistä. Mutta niin se vain nyt on
...sellaista asiaa, että avio- ja avoliitossa on lähes aina niin, että toinen on "heikompi" toista: alistuvampi, kiltimpi, ehkä rakastavampikin. Toinen sitten oppii, ihminen kun on, vuosien saatossa käyttämään tilannetta hyväkseen ja ajan mittaan voi käydä myös niin, että se hyväksikäyttö saa yhä julmempia muotoja. Toisen tyytymättömyys kasvaa, toisen nöyristely lisääntyy, aina vain enemmän ja enemään toinen on mieliksi. Näitä kuvioita on kauhean vaikea mennä muuttamaan, vaikea niitä on edes huomata, koska tilanne etenee vaivihkaa. Kysymys on pienistä, jokapäiväisistä valinnoista siinä, kumpi on esim. nöyrempi tekemään kaikkia pikkuhommia kotona.
Luulen, että sinulle ap on käynyt vähän näinkin. Niin kävi itsellenikin - kadotin lopulta koko minuuteni, kun elin toisen ehdoilla. Vuosi vuodelta panin vähemmän hanttiin, mukauduin, koska se oli helpompaa ja lasten kannalta turvallisempaa. Tulin sitten lopulta järkiini kauhean kriisin kautta (jonka aiheutti mieheni ottamalla aikalisän). Nyt olemme yhdessä, mutta kaikki palaset ovat poissa kohdaltaan: en alistu, mutta en myöskään rakasta kuten ei kuulemma hänkään, meillä ei ole seksiä ei mitään. Eletään muumioina.
Tarkoitan vain sanoa, että monena saa olla eikä elämä silti anna oikeita ratkaisuja. Mekin joskus aloitimme aika tavalla tasa-arvoisina...
eli minä olin se joka joutui aina alistumaan ja nöyrtymään. Muussa tapauksessa olisi asiasta riidelty kunnes olisin kuitenkin nöyrtynyt, muuten ei riidalla olisi ollut loppua ollenkaan. En silti olisi halunnut erota, sillä kyllä meillä kuitenkin oli paljon hyviä asioita yhdessä. Mutta kun homma meni sellaiseksi, että vaimo ei halunnut olla luonani (oli hyvin paljon vanhempiensa luona) ja tilanne sitten kärjistyi, ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin eron hakeminen ja lapsista taisteleminen, koska minun ei annettu olla edes heihin yhteydessä.
Onko lapsille parempaa asua kahden aikuisen kanssa, jotka eivät edes enää välitä toisistaan? Voitko antaa lapsille tarpeeksi rakkautta, vaikka sisimmässäsi olet tyytymätön elämääsi? Lapset eivät ole tyhmiä ja tietävät kyllä, jos vanhempien välillä on ongelmia. Esim. omat lapseni sanoivat (kun heidän kysyessään miksi emme asu enää yhdessä kerroin, että olemme riidelleet) että "isän pitää tehdä mitä äiti käskee niin sitten ei tarvitse enää riidellä".
Toisaalta en usko itselläni mitään onnen hurmia olevan enää edessäpäin, vaikka eroaisimmekin. Olen alkanut ajatella, että suurin onni on kärsimyksen puuttuminen, kaikki, mikä sen päälle tulee, on tietysti bonusta. Se viime syksy, jolloin kävin läpi helvetin mieheni takia, opetti monta asiaa. Olen alkanut ajatella niinkin, että elämä tuntuu opettavan, ettei kannata kovin syvällisesti sitoutua mihinkään elämässään, kaikesta on oltava valmis luopumaan. Aikoinaan kävin läpi burn outin, joka oli siihen asti pahin kokemus elämässäni ja silloin opin, terveellistä kyllä, että työtä ei kannata pitää elämänsisältönä. Nyt olen oppinut, ettei puolisoonkaan kannata kovin syvällisesti sitoutua. Helpommalla pääsee, kun elelee vain pikkuhiljaa päivä kerrallaan, valmiina eroon, jos tilanne vaatii. -Taidan olla aika pettynyt elämään... Näin käy vissiin minunlaisilleni ihmisille, jotka suhtautuvat elämään liian vakavasti ja tunteella, meidät ammutaan lennosta.
Lapset on onneksi aika isoja, joten pärjäävät jo sen sisäänrakennetun rakkauden kanssa, jota olen heille aina tarjonnut. Heitä kyllä rakastan ja uskon heidän sen kyllä tietävänkin, ainakin kerron sen heille usein.
Varmaan aika yleinen tilanne! Toinen (tässä tapauksessa sinä) on tinkinyt jopa omasta minuudestaan ja koettaa kaikin tavoin "kerätä pisteitä" kelvatakseen puolisolleen, joka kuitenkin vaatii yhä enemmän.
Vaimosi ei ole kuitenkaan tainnut kyetä sanomaan lopullista ja konkreettista syytä tyytymättömyyteensä. Ehkä sen takana on hänen pettymyksensä muihin elämänvalintoihin? Niihin et ainakaan ole syyllinen!
Kypsä aikuinen ei tietenkään simputa omaa puolisoaan kuten vaimosi tuntuu tekevän. En usko hänelläkään olevan helppoa. JOS eronne toteutuu, päätyy vaimosi pahaan pulaan, koska kauttasi hän on tottunut saamaan kaiken. Yksinäisyys pudottaa hänetkin korkealta.
Niinhän se meillä ainakin on muutaman viime vuoden aikana tuntunut olevan, että ei se vaimo oikein tiedä itsekään mitä se loppuen lopuksi haluaa.
Eli joka vuosi on kriisi jostain jota en hänelle tarjoa mitä hän parisuhteelta odottaisi.
Kun yritän laittaa sitten sen asian kuntoon niin aina nousee seuraava asia.
Toisaalta tämmöistä se parisuhde taitaa olla. Mutta tasaveroisuus olisi tärkeää. Eli että myös minulla olisi mahdollisuus näitä toiveitani esittää ja myös ne saisivat vastakaikua.
Täytyypä taas pohtia.
Teissä on sellainen "vika", että olet tyytyväinen vaimoosi vikoineen päivineen. Vaimosi taas ei ole sinuun tyytyväinen vaan hän haluaa enemmän "laatua", josta seuraa se, että yrität vain entistä enemmän miellyttää. Tämä yhtälö toimii juuri väärin päin: Mitä enemmän miellytät, sitä enemmän vaimosi haluaa sinun muuttuvan, sitä vähemmän vaimosi rakastaa sinua! Sinun pitäisi osoittaa vaimollesi, ettei hänkään ole täydellinen ihminen. Hänessä on paljon vikoja ja puutteita, joita voisi kehittää. Suurin on tuo "pomputtaminen" ja tyytymättömyys.
Et olisi kyllä paremmin osannut sanoa. Juuri näin meille on käynyt.
Ikävä että siinä piti vain mennä näin pitkälle ennenkuin tajusin. Peli on nyt poikki tältä osin eli vaatimukset esitän minäkin.
Ongelma vain siinä että menikö liian pitkälle. Ainut mikä minua lohduttaa on se että kaiken olen tehnyt hyvässä uskossa ja siksi että vaimoa rakastan.
Kun ja jos olen ollut tyhmä niin vaikea siitä on omantunnontuskia ottaa. Monessa muussa asiassa olen kyllä ainakin omasta mielestäni fiksu. Ja tuleehan niitä kehuja muualta.
Vaimo vain on se ainut joka on tyytymätön. Ja tietenkin myös minä tällä hetkellä meidän suhteeseen.
Ainut positiivinen asia tässä kriisissä on se että paljon olen jo oppinut ja jos ero tulee niin täällä on sitten tarjolla suht koht tasapainonen ihminen joka on valmis panostamaan parisuhteeseen ;)
vielä että ostat teidän molempien luettavaksi Marco Bjurströmin ja Ritva Enäkosken kirjan "sitä saa miten tilaa". Siinä kerrotaan mm. viestinnästä ja vuorovaikutuksesta:
" miten olet, miten sanot, miten toimit ja millä energialla lähdet vuorovaikutukseen..". Hyvä kirja. On sovellettavissa niin työ- kuin kotiympäristöön. Kaikki muutos lähtee itsestä ja omasta toiminnasta.