Olen ilmeisesti kärsinyt henkisestä väkivallasta melkein 30 vuotta.Mieheni on alkoholisti jonka nyt lopulta myönnän ja puhun muillekin.Asiaa on salattu, mutta nyt työpaikanmenetys juomisen takia oli piste. Mieheni on tuurijuoppo ja humalassa ollessaan haukkuu minut ja mun sukulaiset ja tosi kuuluvalla äänellä joka varmaan herättää naapuritkin vaikka asumme omakotitalossa. Lapset ovat kaikki muuttaneet pois joten elelemme kahdestaan. Itse olen työkyvyttömyyseläkkeella MS-taudin vuoksi josta emme ole puhuneet kunnolla kuten ei muistakaan vaikeista asioista, koska mies liukenee heti paikalta. Nyt ymmärsin hakea apua itselleni, että saan jutella ammattihenkilön kanssa. Asuntoa olen harkinnut ainakin siihen saakka, että saan itseni kuntoon. Tunnistan itsessäni selviä läheisriippuvuusoireita ja sen takia kaduttaa nyt etten lähtenyt kun lapset olivat pieniä, koska nyt on tullut esille heiltäkin lapsuusaikojen muistoja. syytän itseäni monista aisoista jotka olisi pitänyt tehdä toisin ja nyt en uskalla jättää miestäni, koska tuntuu ettei hän pärjää yksin. Sekavaa, sekavaa mut kyl on päänikin. Koittakkaa saada selvää ja tsempata johonkin suuntaan. KIITOS!
Mitäpä tekisin
mitäpä luulet
1500
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tosiaankin sinun olisi otettava etäisyyttä suhteessa puolisoosi, jos vain voit, ota oma tilasi esimerkiksi juuri muuttamalla pois kotoa. Ainakin siksi kunnes olet terapeutin kanssa saanut itsesi kuntoon ja kun kauempaa katsoo niin asioiden oikea laitakin näkyy paremmin,saat uusia näkökulmia, joiden pohjalta voit aloittaa ratkaisujen tekemisen elämässäsi tästä eteenpäin.
Mutta hyvä ihminen älä missään nimessä ala syyllistää itseäsi aikaisemmista tekemistäsi tai tekemättä jättämistäsi asioista. Kun olet terapiassasi päässyt itse "selville vesille", voit sitten puhua lastesi kanssa heidän muistoistaan, he kyllä varmaan sinua ymmärtävät ja tulevat käsittämään ettet ehkä voinut tehdä asioita toisin heidän ollessaan pieniä.Sitäpaitsi SINÄ se olet joka pääkärsijä olet ollut, olen aivan varma, että äitinä olet heitä monesti säästellyt mahdollisuuksien mukaan ikäviltä tilanteilta kotona.
Onnea matkaan uuteen minuuteesi, tästä vain ylös päin, ei askeltakaan taaksepäin, ei edes ponnahdusta ottamaan.
Vielä eräs asia, miehesi kyllä tulee toimeen yksinkin kun on pakko. Jos kuitenkin vastuuntunnosta haluat, niin voithan noin kaukaa rantain kautta seurailla miten menee. Mutta se ei ole sinun vellvollisuutesi ollenkaan, hänhän on aikuinen ihminen ja itse valintansa elämässään tehnyt.