Kiinnostaisi tietää, miten paljon ihmisillä keskimäärin on "tosiystäviä", "velvollisuusystäviä" ja satunnaisia kavereita. Tarkoitan velvollisuusystävällä sellaisia, joihin pidetään säännöllisesti yhteyttä, tavataan kahdenkeskenkin. He ovat "ihan kivoja", mut ei kuitenkaan oikeesti hirveen tärkeitä. Jos muuttaisin toiseen maahan, en paljoa heitä jäisi kaipaamaan.
Itselläni on muutama tämmönen velvollisuuskaveri, joita nään lähinnä vanan tavan vuoksi jos ei satu olemaan kiinnostavampaa tekemistä. Onhan niitä ihan kiva nähdä enkä halua katkaista välejä, mut joskus tuntuu, että välillä on myös "velvollisuus" tavata, jotta homma pysyy jotenkin yllä. Välillä on huono omatunto et ne soittelee useammin kuin minä.
Tää rupes mietityttää, kun olen alkanut pelätä, että olen itse vain "velvollisuusystävä" eräälle henkilölle, jota itse haluaisin pitää "tosiystävänä". Hänen seuransa inspiroi minua ja hänestä todella välitän.
Onko kellään muulla vastaavia mietteitä?
Miten erityyppisiin tuttavuuksiin kannattaisi suhtautua?
Itselläni on muutama tämmönen velvollisuuskaveri, joita nään lähinnä vanan tavan vuoksi jos ei satu olemaan kiinnostavampaa tekemistä. Onhan niitä ihan kiva nähdä enkä halua katkaista välejä, mut joskus tuntuu, että välillä on myös "velvollisuus" tavata, jotta homma pysyy jotenkin yllä. Välillä on huono omatunto et ne soittelee useammin kuin minä.
Tää rupes mietityttää, kun olen alkanut pelätä, että olen itse vain "velvollisuusystävä" eräälle henkilölle, jota itse haluaisin pitää "tosiystävänä". Hänen seuransa inspiroi minua ja hänestä todella välitän.
Onko kellään muulla vastaavia mietteitä?
Miten erityyppisiin tuttavuuksiin kannattaisi suhtautua?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä oon luonteeltani sellainen, että viihdyn yksin ihan älyttömän hyvin, joka aiheuttaa sen että välillä on vaikeaa pitää ystävyyssuhteita kunnossa. Saattaa mennä kuukausiakin kun haluan olla vain omissa oloissani. Esimerkiksi talviaika on aina sellainen, ettei juuri kiinnosta ihmiskontaktit kovinkaan paljoa. Kuitenkin pidän ystäviäni suuressa arvossa ja olen kokenut paljon heidän kanssaan ja saanut mahdottomasti tukea heiltä kun olen sitä tarvinnut ja myös itsekin monesti sitä antanut, mutta en usko että kukaan heistä silti ihan täysin ymmärtäisi sitä kuinka paljon kaipaan sitä yksinäisyyttä. Välillä taas on kausia, jolloin on mukavaa kun saa nähdä heitä, mutta tuntuu että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin tästä erakkona olosta ja omasta hiljaisesta rauhasta. Välillä on kyllä huono omatunto siitä, etten ole sellainen jokapäiväinen ystävä, kuin ehkä moni toivoisi minun olevan, mutten kuitenkaan voi itseäni ja pohjimmaista luonnettani mihinkään muuttaa.
Velvollisuudentunteesta en pidä keneenkään yhteyttä. Sellaiseen ei enää löytyisi energiaa.
Minäkin tarvitsen oikeasti tosi paljon aikaa itsekseni. Hiljaisuudesta ja yksin olemisesta/tekemisestä saan todella paljon. Silti pidän paljon ihmisistä, nautin seurasta... toisinaan... mutta voisin uppoutua kuukausiksi hiljaiseloon ja nauttia siitä myös. Erityisesti talvisin.
Pelkään juuri, että joku minulle rakas ihminen pelkäisi, ettei hän olisikaan minulle tärkeä... koska sellainen kuva voi tulla, jos toinen useimmiten ottaa ensimmäisenä yhteyttä.
Minulla on tällainen ystävä, ei tippaakaan kiinnostaisi, mutta en vain viitsi olla välinpitämätön ja siksi pidän yhteyttä. Olen itselleni siinä mielessä rehellinen etten pakota itseäni tykkäämään sellaisesta ihmisestä josta en paljon pidä. En silti halua ilkeä olla ja siksi en halua loukata tätä ihmistä ja siksi pidän yhteyttä, sillä hän on "ihan mukava" ja mutta en koe häntä sydän ystäväksi.
Taidan olla itsekin tällainen yhdelle tyypille, että hän soittelee minulle vain silloin kun tarvii jotain tai ei ole muuta tekemistä mutta muuten on aika hiljaista. Eipä se haittaa minua. Jos itsellä ei ole aikaa, voin aina sanoa, ettei nyt ehdi.
Olen ollut pitemmän aikaa kyllästynyt kaikkeen eräässä ystävässäni. Ei hän ole varsinaisesti velvollisuuskaveri vaan enemmänkin se joku pakollinen,jolle voi soitaa kun tarvitsee seuraa esim baariin. Hän on aina kuin innokas buudeli kimpussani. Kerran tämä henkilö valehteli kaveripiirissämme, että hänen omaisellaan on vakava sairaus. Halusi ilmeisesti huomion kohdituvan itseensä ja kaikkien myötätunnon. Tämä toimikin useamman kuukauden ajan. Sain sattumalta asian selville,mutta en ole koskaan paljastanut tietoani kenellekkään. Hänen omaisensa virallisesti sitten vain parani,mutta käy edelleen "tutkimuksissa". Joten ei tämä kontrastikaverikaan mikään huipputyyppi ole.
Sä itse et ilmeisesti ole koskaan joutunut tosi tilanteeseen, missä joku tuttu on oikeasti vakavasti sairastunut. Se huoli voi olla musertava, kun kohdalle osuu. Ei sitä tarvitse ymmärtää väkisinkään, eikä kukaan sitä voi odottaa. Mutta on myös niin, ettei ihmisille oikeasti aina voi edes sellaista sanoa, ilman, että ne tuollaisenkin asian voisivat kääntää sitten itseään vastaan ja ilkeäksi.
Mut toista kertaa ei tarvi tehdä sitten samaa virhettä. Toisille voi puhua ja toisille ei.
Ei ole ihme, ettei tuolla asenteella viitsi mitään sanoakaan edes ja tuttu tietysti "ilmeisesti vain paranee", toista kertaa siitä ei viitsi edes yrittää mitään sanoa, vaikka tuntuisi miltä. Jos joku haluaa olla ilkeä, nii se löytää sen aiheen mistä hyvänsä. Ei näköjään paljon tarvita. Kyllä mielikuvitusta silloin riittää.
ja pysyy lämpimänä, kun antaa enemmän kuin saa. Me emme voi ajatella ystävyyttä vain hyötykannalta, vaan se on kemiaa. Toki joku ihminen antaa energiaa ja toinen sitä "syö". Kun molemmilla on rentoutunut, hyvä olo, on ystävyys todellista.
En pidä velvollisuus ystävyydestä, koska se on väärin, epärehellistä. Joskus kuitenkin solmun voi ikäänkuin avata pakottamalla itsensä yhteyteen henkilön kanssa, joka on ollut ystävä. Ihminen on luonnostaan sellainen, että vanhemmiten eristäytyy muista ihmisistä ja ystävyyssuhteet tahtovat karista. Se on siis luonnollista. Toisaalta taas on ihmisiä, jotka tuntuvat edelleen läheisiltä, vaikka on vuosia tapaamatta.
Ystävät tulevat ja menevät. Älkäämme ottako niistä ongelmaa......