Säälittävintä pettämismuotoa on valitettavasti tullut seurattua ihan lähikaveripiirissä, ja se on seuraava kuvio:
Ollaan petetty aikaisempiakin tyttöystäviä ja otetaan uusi suhde ja ajatellaan, että tässä on nyt (ihastuksen huumassa) kaikki paljon paremmin, tässä suhteessa en ainakaan petä... Kunnes se (hups vaan, en käsitä, miksi piti taas...) tapahtuu. No, kaikkihan on nyt sitten pilalla?
Säälittävää on se, että toistaa samaa kuviota kerta toisensa jälkeen ja etsii aina "puhdasta aloitusta" uuden ihmisen kanssa. Ihan kuin se pettäminen loppuisi "oikean" kohdattua, hah. Kun ei sitä oikeaa koskaan löydy näköjään.
Ymmärrän että pitkässä parisuhteessa saattaa molemmilla osapuolilla lipsahtaa (huono sana), mutta järkevä ihminen on siitä pahoillaan ja muuttaa käytöstään, ehkä huomaa oman suhteensa arvon ja kunnioittaa puolisoaan vastedes sitäkin enemmän.
Mutta kun näillä säälittävillä elämässä ajelehtijoilla tuntuu olevan sellainen logiikka, että kun nyt sitten kuitenkin tuli tässäkin suhteessa petettyä, niin eihän millään ole enää mitään väliä, vahinko on jo tapahtunut. He eivät ota itseään niskasta kiinni, vaan luovuttavat.
Jos on taas mennyt sen (tässä suhteessa) ekan kerran pettämään, niin mitä väliä enää sitten vaikka jatkaisi samaa rataa (tyttöystävä jättäisi jo tästä ekasta kerrasta)? JA sitten pettetään oikein urakalla joka käänteessä ja kun jäädään kiinni niin otetaan taas uusi seurustelukumppani, jota ei tietenkään ole tarkoitus pettää ollenkaan.
Onhan se nyt täysin eri asia pettää kerran ja katua ja muuttaa käytöstään (se ON vielä mahdollista) kuin pettää kerran ja sen jälkeen ottaa se toimintamalliksi ilman mitään syyllisyyttä, ja selittää asia itselleen sillä, että toinen jättäisi mut kuitenkin joten ihan sama mitä tässä enää tekee.
Tuo toimintamalli kertoo vain paljon siitä, että ihminen ei osaa ohjata ollenkaan omaa toimintaansa, ajattelee vain itseään ja omaa yksinjäämisenpelkoaan, ei pysty asettumaan puolisonsa asemaan.
Toiset kompastuu ensimmäiseen kiveen eivätkä nouse ylös vaan jäävät kuravelliin makaamaan. Mutta kamoon hei, jos työntää sormensa paskaan, onko se sitten ihan sama käydä siihen paskaan mahalleen piehtaroimaan? Ihme luovuttajamentaliteettia!!
Väitänpä että monelle petetylle on täysin eri asia, pettikö puoliso kerran, pitikö salasuhdetta ja miten pitkään ja paniko kaikkea liikkuvaa tilaisuuden tullen, valehteliko jatkuvasti menoistaan jne... Riippumatta siitä, johtaako se pettäminen eroon vai ei.
Monelle pettäjällekin on varmasti sitten kuitenkin eri asia, tuliko kerran hölmöiltyä vain jatkoiko sitä oikein ajatuksen kanssa siitä eteenpäin.
Moni puoliso ja parisuhde voi nimittäin selvitä kertapettämisestä, toki se vaatii työtä ja tätä tietty ihmisryhmä ei ole valmis läpikäymään, vaan on helpompi kuolettaa tunteensa kumppaniin, sanoa että ei tästä olisi mitään tullutkaan, joten ei tää pettäminen niin paha juttu ollutkaan, ja nyt sitä voi jatkaa.
Ollaan petetty aikaisempiakin tyttöystäviä ja otetaan uusi suhde ja ajatellaan, että tässä on nyt (ihastuksen huumassa) kaikki paljon paremmin, tässä suhteessa en ainakaan petä... Kunnes se (hups vaan, en käsitä, miksi piti taas...) tapahtuu. No, kaikkihan on nyt sitten pilalla?
Säälittävää on se, että toistaa samaa kuviota kerta toisensa jälkeen ja etsii aina "puhdasta aloitusta" uuden ihmisen kanssa. Ihan kuin se pettäminen loppuisi "oikean" kohdattua, hah. Kun ei sitä oikeaa koskaan löydy näköjään.
Ymmärrän että pitkässä parisuhteessa saattaa molemmilla osapuolilla lipsahtaa (huono sana), mutta järkevä ihminen on siitä pahoillaan ja muuttaa käytöstään, ehkä huomaa oman suhteensa arvon ja kunnioittaa puolisoaan vastedes sitäkin enemmän.
Mutta kun näillä säälittävillä elämässä ajelehtijoilla tuntuu olevan sellainen logiikka, että kun nyt sitten kuitenkin tuli tässäkin suhteessa petettyä, niin eihän millään ole enää mitään väliä, vahinko on jo tapahtunut. He eivät ota itseään niskasta kiinni, vaan luovuttavat.
Jos on taas mennyt sen (tässä suhteessa) ekan kerran pettämään, niin mitä väliä enää sitten vaikka jatkaisi samaa rataa (tyttöystävä jättäisi jo tästä ekasta kerrasta)? JA sitten pettetään oikein urakalla joka käänteessä ja kun jäädään kiinni niin otetaan taas uusi seurustelukumppani, jota ei tietenkään ole tarkoitus pettää ollenkaan.
Onhan se nyt täysin eri asia pettää kerran ja katua ja muuttaa käytöstään (se ON vielä mahdollista) kuin pettää kerran ja sen jälkeen ottaa se toimintamalliksi ilman mitään syyllisyyttä, ja selittää asia itselleen sillä, että toinen jättäisi mut kuitenkin joten ihan sama mitä tässä enää tekee.
Tuo toimintamalli kertoo vain paljon siitä, että ihminen ei osaa ohjata ollenkaan omaa toimintaansa, ajattelee vain itseään ja omaa yksinjäämisenpelkoaan, ei pysty asettumaan puolisonsa asemaan.
Toiset kompastuu ensimmäiseen kiveen eivätkä nouse ylös vaan jäävät kuravelliin makaamaan. Mutta kamoon hei, jos työntää sormensa paskaan, onko se sitten ihan sama käydä siihen paskaan mahalleen piehtaroimaan? Ihme luovuttajamentaliteettia!!
Väitänpä että monelle petetylle on täysin eri asia, pettikö puoliso kerran, pitikö salasuhdetta ja miten pitkään ja paniko kaikkea liikkuvaa tilaisuuden tullen, valehteliko jatkuvasti menoistaan jne... Riippumatta siitä, johtaako se pettäminen eroon vai ei.
Monelle pettäjällekin on varmasti sitten kuitenkin eri asia, tuliko kerran hölmöiltyä vain jatkoiko sitä oikein ajatuksen kanssa siitä eteenpäin.
Moni puoliso ja parisuhde voi nimittäin selvitä kertapettämisestä, toki se vaatii työtä ja tätä tietty ihmisryhmä ei ole valmis läpikäymään, vaan on helpompi kuolettaa tunteensa kumppaniin, sanoa että ei tästä olisi mitään tullutkaan, joten ei tää pettäminen niin paha juttu ollutkaan, ja nyt sitä voi jatkaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.