Moi!
Olen kohta 30-kymppinen nainen. Eli musta tuntuu usein, että mun pitää ottaa kavereihin/ystäviin yhteyttä, eikä niiden. Sitten ne sanoo, että oispa kiva nähä, mutta ei tee mitään asian suhteen...Tai lupailee jonkun tietyn ajan millon ne mulle soittaa, mutta eipä soita. Tai peruu tapaamisen viime hetkellä. Kyllä mulla on muutama hyvä ystävä, mutta mua kalvaa silti vanhat asiat, kuten se että yksi mun parhaista ystävistä kuoli pari vuotta sitten yllättäen. Mulla itellä taas oli vakava sairaus 6 vuotta sitten. Ja toinen hyvä ystävä vaan on koko ajan vähentäny yhteydenpitoa. Nytkin oli yli vuosi eikä siitä ollu kuulunu mitään! Kun laitoin sille tekstarin (tyhmä kun olen)niin se vastas siihen ehkä viikon viiveellä!! Mä jo ehin luulla, että sille on sattunu jotain.
Mun yksi syy miksi tarraudun ystäviini, on se että lapsuudessa muutettiin perheen kanssa parin vuoden välein eli kaverit aina jäi, juuri kun ne oli löytäny=( Kai siitä jäi trauma, ettei enää viittis kauheesti uusia ystäviä ettii, haluaisi vaan pitää ne vanhat tutut. Ei jaksaisi aina alottaa tutustumista alusta. Opiskelujen kautta en saanu oikeestaan yhtään ystävää, kun mua ei bilettäminen kiinnostanu, niin eihän mua viittitty mukaan pyytää mihkään. Ystävät oon löytäny harrastuksista.
Mutta näköjään mun vanhat "ystävät" ei oo samaa mieltä. Tälle hyvälle entiselle ystävällekin kerran oikein kerroin, että kuinka tärkeä hän mulle on ym, mutta ei se tainnu tajuta. Kai sillä on liikaa muita kavereita ja mies sillä vaihtuu aika usein. Sit mulla ei oo oikeestaan ketään kaveria, kelle voisin puhua sairaudestani, siis vertaistukea. Oli mulla yksi tyttö, mutta se taas ei oikein ees halunnu puida sairauttaan. Kävin tukiryhmässäkin, mutta kas kummaa en sieltäkään löytäny juttukaveria. Sairausaikana sairaalassa oli yksi kaveri, mutta se kanssa kuoli... En pahemmin voinu puida sairauttani ystävieni kaa, ei niitä kiinnostanu. Ainoostaan se ystävä joka kuoli pari vuotta sitten, kävi mua aina kattomassa ja kyseli vointia. Se autto tosi paljon. Mutta sitten se tosiaan ite kuoli.
Mun vanhempien kaa en oo ikinä puhunu syvällisiä eikä siskokaan oikein oo puhelias, vaikka tosi hyvin toimeen tullaankin ja ollaan ystäviä.
Olen nyt naimisissa, eli onhan mulla tietty seuraa ja mun mies on myös mun ystävä, mutta kyllä naisystävien kaa voi puhuu erilailla. Ja mä en yhtään tykkää olla yksin! Mun kaverit voi olla monta kuukautta ilman että ne haluu nähä. Mä voisin nähä jonkun ystävän ainakin kerran viikossa. Kai se on tosiaan nykyaikana liikaa vaadittu, että pidettäs yhteyttä ystäviin ja lähetettäs niille joulu- ja synttärikortit ja pyydettäs niitä kylään! Kai mä oon kamala ystävä, kun haluan nähdä, soitella, lähetellä postia, tehä jotain yhessä, kysellä vointia ja parantaa yhessä maailmaa. Kai mä ite vaan valitsen väärät ystävät, en tiiä. Mutta ottaa päähän, että mut voi unohtaa tosta vaan.
Tästä tais tulla aika pitkä... Kiitos kommenteista jo etukäteen!
Olen kohta 30-kymppinen nainen. Eli musta tuntuu usein, että mun pitää ottaa kavereihin/ystäviin yhteyttä, eikä niiden. Sitten ne sanoo, että oispa kiva nähä, mutta ei tee mitään asian suhteen...Tai lupailee jonkun tietyn ajan millon ne mulle soittaa, mutta eipä soita. Tai peruu tapaamisen viime hetkellä. Kyllä mulla on muutama hyvä ystävä, mutta mua kalvaa silti vanhat asiat, kuten se että yksi mun parhaista ystävistä kuoli pari vuotta sitten yllättäen. Mulla itellä taas oli vakava sairaus 6 vuotta sitten. Ja toinen hyvä ystävä vaan on koko ajan vähentäny yhteydenpitoa. Nytkin oli yli vuosi eikä siitä ollu kuulunu mitään! Kun laitoin sille tekstarin (tyhmä kun olen)niin se vastas siihen ehkä viikon viiveellä!! Mä jo ehin luulla, että sille on sattunu jotain.
Mun yksi syy miksi tarraudun ystäviini, on se että lapsuudessa muutettiin perheen kanssa parin vuoden välein eli kaverit aina jäi, juuri kun ne oli löytäny=( Kai siitä jäi trauma, ettei enää viittis kauheesti uusia ystäviä ettii, haluaisi vaan pitää ne vanhat tutut. Ei jaksaisi aina alottaa tutustumista alusta. Opiskelujen kautta en saanu oikeestaan yhtään ystävää, kun mua ei bilettäminen kiinnostanu, niin eihän mua viittitty mukaan pyytää mihkään. Ystävät oon löytäny harrastuksista.
Mutta näköjään mun vanhat "ystävät" ei oo samaa mieltä. Tälle hyvälle entiselle ystävällekin kerran oikein kerroin, että kuinka tärkeä hän mulle on ym, mutta ei se tainnu tajuta. Kai sillä on liikaa muita kavereita ja mies sillä vaihtuu aika usein. Sit mulla ei oo oikeestaan ketään kaveria, kelle voisin puhua sairaudestani, siis vertaistukea. Oli mulla yksi tyttö, mutta se taas ei oikein ees halunnu puida sairauttaan. Kävin tukiryhmässäkin, mutta kas kummaa en sieltäkään löytäny juttukaveria. Sairausaikana sairaalassa oli yksi kaveri, mutta se kanssa kuoli... En pahemmin voinu puida sairauttani ystävieni kaa, ei niitä kiinnostanu. Ainoostaan se ystävä joka kuoli pari vuotta sitten, kävi mua aina kattomassa ja kyseli vointia. Se autto tosi paljon. Mutta sitten se tosiaan ite kuoli.
Mun vanhempien kaa en oo ikinä puhunu syvällisiä eikä siskokaan oikein oo puhelias, vaikka tosi hyvin toimeen tullaankin ja ollaan ystäviä.
Olen nyt naimisissa, eli onhan mulla tietty seuraa ja mun mies on myös mun ystävä, mutta kyllä naisystävien kaa voi puhuu erilailla. Ja mä en yhtään tykkää olla yksin! Mun kaverit voi olla monta kuukautta ilman että ne haluu nähä. Mä voisin nähä jonkun ystävän ainakin kerran viikossa. Kai se on tosiaan nykyaikana liikaa vaadittu, että pidettäs yhteyttä ystäviin ja lähetettäs niille joulu- ja synttärikortit ja pyydettäs niitä kylään! Kai mä oon kamala ystävä, kun haluan nähdä, soitella, lähetellä postia, tehä jotain yhessä, kysellä vointia ja parantaa yhessä maailmaa. Kai mä ite vaan valitsen väärät ystävät, en tiiä. Mutta ottaa päähän, että mut voi unohtaa tosta vaan.
Tästä tais tulla aika pitkä... Kiitos kommenteista jo etukäteen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
samanlaiet kokemukset, muuteltiin paljon ja ei osannut sitten "sitoutua" mihinkään. mulla oikeestaan vaan yx tod ystävä mut nyt on kyllä välit hiipuneet muuton myötä..ja oikeestaan se on aina ollu niin jos on ollu kavereita niin vaikka kuinka yrittäis olla yhteyksissä niin loppupeleissä se jää mulle se yht pito, aina jotain tekosyitä miks ei "kerkee" nähdä. alkaa siinä sit miettimään onko mussa se vika...mutta onneks on ihana mies ja nelijalkaisia ystäviä, ne kyllä auttaa asiaa
Minulla ollut ihan aina hyvin vähän kavereita, saati ystäviä. Ja iän myötä nekin vähäiset ovat kaikonneet. Meilikavereitakin on ollut mutta kirjoittelut ovat AINA loppuneet sen toisen osapuolen aloitteesta. Tällä hetkellä mulla on yksi ainut YSTÄVÄ, mutta nyt on alkanut sieltä ystäväni puolelta yhteydenpito hiipua. Viesteihin tulee vastauksia silloin tällöin.. kun sattuu muistamaan vastaamaan. Sähköposteihin ei myöskään tule vastauksia. Viimeksi tavatessamme hän sanoi että kaikki on hyvin meidän välillä, ei mitään hätää. Olen yrittänyt käyttäytyä ihan niinkuin ennenkin, olemalla oma itseni. En vain jaksa tuollaista välinpitämätöntä kohtelua, enkä sellaista ole mielestäni ansainnut. Ehkäpä hän vain on kyllästynyt minuun.. Johan sitä ystävyyttä kestikin yli 15 vuotta.
Parisuhteessa elän ja mieheni on kyllä myös ystäväni, mutta kyllä se olisi kiva jos olisi jokunen naispuolinen ystäväkin jonka kanssa jutella niitä naisten juttuja.
En muista, milloin viimeksi kukaan "ystäväni" olisi kutsunut minua kylään. Jotenkin on alkanut tuntua siltä, etten ole enää haluttua seuraa.
Vanhalla ystäväporukalla on keskenään kaikenlaisia juttuja, joista minulle ei edes enää kerrota mitään saati pyydetä mukaan. En tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut. Pidin heitä parhaina ystävinäni.
Ilmeisesti olen niin mulkvisti tai epämiellyttävä ihminen, etteivät ystäväni viihdy seurassani.
Tosi tutulta kuulostaa toi. Mies on mullakin, avo- sellainen ja on mun tosi hyvä ystävä, mutta kun se ei riitä! Pää räjähtää kun tuntuu, ettei niitä tyttöjeniltoja ole enää koskaan. Itselle ne ovat olleet tosi tärkeä henkireikä, jotain sellasta mitä tosissaan odottaa. Olis niin ihana taas jos arkeen kuuluisi tiivis kaveriporukka, joiden kanssa voisi puida kaikenmaailman asiat ja luottaa siihen, että ne pitävät musta vaikka välillä sanonkin asioita tosi suoraan ja kummallisesti, etteivät heti säikkyisi ja häipyisi mun elämästä.
Jopa sellasia ystäviä kaipaan, jotka voisivat hengailla yhdessä mun ja puolisoni kanssa, kenties joitan toisia pareja. Mutta jotenkin entisten ystävien miehet on niin erilaisia mitä mun (sellasia juntteja jotka leuhkii sillä miten monta naista ovat kaataneet) niin ei mun puoliso tule niiden kanssa oikein juttuun ja ne tekevät mielummin asioita keskenään ja jättävät meidät ulkopuolelle.
Jotenkin kamalan pelottavaa ajatella, että on elänyt yli 22 vuotiaaksi, eikä ole saanut niinä vuosina hankittua vierelleen yhtään todellista ystävää, siis muuta kun puolison. Opiskelutkin on kohta ohi, enkä ymmärrä mikä minussa on vikana, kun en minä sitä bilettämistäkään mitenkään pelkää. Vaikka kyllä mä rehellisesti sanottuna pidän enemmän vaikka saunailloista tai leffoista ja vaikka lautapeleistä tai kahvittelusta kun baareista, mutta enkin on ok hyvällä porukalla. En ole myöskään mitenkään hillittömän epämuodikas tai nörtin näkönen vaan ihan tavallinen, suht liikunnallinen ja ihan keskiverto tämmönen "normaali". Jos vaan tietäs missä vika niin vois yrittää korjata.