Oloni on aivan hirveä, en tiedä lainkaan mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä.
Minulla on kotona vaikeaa, koska kaikki vain riitelevät keskenään, tiuskivat ja välit kylmenevät koko ajan. Kaverini eivät jaksa kuunnella ongelmiani, en tiedä oikeastaan edes miksi, kai he vain ovat kyllästyneitä ainaiseen pahaan olooni ja valitukseen. Joskus mietin, että miksi pidän sellaisia ihmisiä lähelläni? Ystävien kuuluu tukea ja auttaa ongelmissa.
Kaikkein vaikeinta minulla on rakkauselämässä. Olen ollut rakastunut aivan ihanaan poikaan noin puoli vuotta. Hän on komea, hauska, kiltti ja fiksu. Tutustuimme yhteisen harrastuksen kautta.
Eräs uusi ystäväni tämän harrastuksen kautta kuitenkin varoitti minua tästä pojasta, hän oli kuulemma kusettanut ystävääni ja paria muutakin tyttöä noin vuosi aikasemmin mesessä.
Rupesin itse kuitenkin juttelemaan kyseisen pojan kanssa mesessä ja pikkuhiljaa tutustutiin toisiimme paremmin. Olin aivan rakastunut häneen, mutta yritin pitää jalat maassa mahdollisen huijauksen takia.
Eräänä iltana juttelimme jälleen mesessä. Puhuimme seurustelusta ja kerroin hänelle, että en koskaan ollut seurustellut tai edes suudellut ketään, mutta halusin hirveästi. Poika sitten sanoi, että tokihan tuollaisen asian voi korjata, kunhan se suudelma ei tarkottaisi sen enempää. Sanoin hänelle, että en halua, että hän vain suutelee minua kerran ja that's it. Hän kysyi mitä haluaisin ja sanoin että haluaisin sen tarkoittavan jotain ja haluaisin muutakin kun vain yhden suudelman.
Poika sitten suostui kanssani suhteeseen. Hänellä ei ollut missään vaiheessa tunteita minua kohtaan ja sanoi sen jo alusta asti ja käski minua kieltäytymään koko touhusta, jos asia ei minulle olisi ok.
Mutta tietenkin suostuin. Miksi olisin heittänyt tilaisuuteni pois? Minähän kuitenkin rakastin häntä NIIN paljon ja olin erittäin hellyydenkipeä huonojen kotiolojen ja kylmenevien kaverisuhteiden takia. Ehkä toivoin, että hänkin rakastuisi minuun. Minulla oli kuitenkin kivaa hänen kanssaan, luottamukseni häneen kasvoi ja sain iloa hänen kanssaan vietetystä ajasta. Neitsyydenkin hänelle menetin, enkä kadu.
Mutta ei hän rakastunut. Olen jo pidemmän aikaa epäillyt, että poika ei ole koskaan rakastanut ketään. Hän on itse myöntänyt, ettei ole valmis sitoutumaan, mutten ole varma silti onko hän koskaan rakastanut ketään.
Kuukausi myöhemmin poika soitti minulle eräänä iltana ja sanoi, ettei voisi enää olla kanssani. En saanut sanoja suustani, olin aivan kauhuissani. Hän kuitenkin halusi olla vielä kaveri ja sain sanottua: "Joo."
Sitten puhelu loppui.
Olin totaalisen murtunut, itkin ja itkin, istuin paikallani tunnin tekemättä yhtään mitään. Yöllä puoli kahden jälkeen lähetin massiivisen viestin pojalle, jossa kerroin rakastavani häntä. En ollut uskaltanut sanoa sitä aikaisemmin.
Poika soitti seuraavana päivänä ja sanoi ettei vain kykene näkemään minua kuin kaverina ja sen takia jätti. Hän jälleen sanoi, että ollaan kuitenkin kavereita.
Seuraavana päivänä menimme lukiovierailulle hänen kouluunsa. Ajattelin, että olisi ihan kiva nähdä hänet, mutta silti pelkäsin valtavasti. Pidin todennäköisyyttä tavata hänet erittäin pienenä.
Kuitenkin, näin jo kaukaa, että hän istui eräässä luokassa jonne olimme menossa. Hän näki myös minut, hämmentyi ja näytti vaivaantuneelta. Hän ei edes moikannut tai katsonut koko loppuaikana minua silmiin kertaakaan. Ai että se sattui. Hän se ehdotti, että ollaan vielä kavereita ja sitten ei edes moikkaa!! Olin NIIN vihainen.
Viikkoa myöhemmin kävi näin uudestaan. Näin hänet hänen koulullaan kun äitini oli siellä vanhempainillassa ja olin siellä hänen mukanaan. Näin pojan eräässä luokassa. Hänen ympärillään oli hänen ikäisiään kavereita (hän on kolme vuotta vanhempi kuin minä), kun menin moikkaamaan häntä iloisesti. En saanut vastaukseksi mitään. JÄLLEEN poika esitti kuin ei tuntisi minua. Tunsin nolostuvani, punastuin häpeästä ja samalla tunsin valtavaa vihantunnetta. Kuinka hemmetissä hän kehtaa?!
Koko meidän juttumme oli hieman salaisempi juttu eikä hänen kaverinsa tienneet minusta mitään, joten he varmaan pitivät minua ihan friikkinä.
Muutamaa päivää myöhemmin näimme jälleen harrastuksemme merkeissä. Aluksi kumpikaan ei puhunut toiselle, mutta minä sitten menin puhumaan hänelle. Juttelimme ja nauroimme yhdessä. Nautin hänen seurastaan, mutta silti minuun sattui valtavasti.
Lopulta vaivuin taas suruuni ja sanoin hänelle hiljaa, että haluaisin puhua. Meillä ei silloin ollut kuitenkaan aikaa, joten sovittiin, että juteltaisiin joku toinen päivä.
Pari päivää myöhemmin me juttelimme ja selvitimme asiat. Hän sanoi, että voisimme katsoa tilannetta uudestaan kuukauden päästä.
Tapaamisen päätteeksi kysyin häneltä, että saanko suudella häntä vielä kerran. Ja niinhän me suudeltiin, se tuntui hyvältä.
Hän sanoi, ettei se ollut viimeinen.
Hän sanoi, että toivoo minun saavan unta ja tulevan paremmalle päälle. Asioiden selvittely paransi oloani ja todellakin tulin paremmalle päälle, eihän toivo vielä ollut menetetty.
Olin juuri avaamassa auton ovea (olimme ajelulla hänen vanhempiensa autolla ja hän toi minut kotiin), kun hän itse tuli ja suuteli minua jälleen, ilman että pyysin. Olin hämmentynyt, erittäin. Todellakin luulin, että nyt minulla on toivoa. Hän sanoi, ettei tuokaan olisi viimeinen. Sanoin: "Lupaatko?" Hän: "Lupaan."
Lähdin hyvillä mielin kotiin ja sain kerrankin kunnolla unta yli viikkoon.
Sen kuukauden aikana, jonka odotin, rupesi perheasiat huononemaan jälleen. Kaveritkin olivat aina vain välinpitämättömämpiä.
Olin todella hellyydenkipeä ja kaipasin läheisyyttä siltä pojalta. Kaipasin häntä koko ajan, mutta minä vain jaksoin odottaa.
Odotin ja odotin, kunnes sovittu aika vihdoin tuli.
Viiden viikon aikana olin yhä enemmän ruvennut kertomaan henkilökohtaisia asioitani tälle pojalle. Hän on edelleen minulle yksi tärkeimmistä henkilöistä, en ole koskaan pystynyt puhumaan kenellekkään niin avoimesti. Tunnen edelleen suurta luottamusta häneen ja olen kiitollinen siitä, että hän edelleen jaksaa kuunnella ongelmiani.
Kuitenkin, kun viisi viikkoa oli kulunut, otin poikaan yhteyttä.
Kysyin häneltä, muistaako hän vielä mitä lupasi minulle viisi viikkoa sitten. Vastaus oli lyhyt ja tyly: "Tottakai, mutta mulla on ollut tyttöystävä viime perjantaista lähtien, niin että se siitä viidestä viikosta."
Olin NIIN vihainen. Suutuin ihan hirveästi. Sanoin hänelle, että ei ole ollenkaan kivaa kun tollalailla antaa turhaa toivoa eikä edes yritä tutustua paremmin. Yksi syy siihen miksi hän minut jätti, oli nimittäin se, että emme oikein tunne toisiamme. Hän ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta oppia tuntemaan minua paremmin sen viiden viikon aikana. Tunsin olevani erittäin petetty.
Samana iltana menimme taas ajelulle ja puhuimme 2½ tuntia. Kerroin kuinka paskasti asiat minulla on kotona ja että minulla on huonot välit kavereihin. Juttelimme syvällisiä ja kerroin, että olen vain niin hellyydenkipeä ja kaipaan sitä läheisyyttä. Hän tiesi, että rakastan häntä, mutta ei hän minua paljoa voinut auttaa kun kerran hänellä oli jo tyttöystävä. Hän kuitenkin sanoi, ettei usko sen kauaa kestävän.
Menin kotiin hyvillä mielin, oli niin helpottunut olo kun sain puhua niin avoimesti jälleen.
Viikkoa myöhemmin masennuin entisestään. Kotona asiat olivat aivan perseellään ja kaverit entistä huonompia minua kohtaan. Minä vain ikävöin poikaa koko ajan enkä saanut häntä pois mielestäni. Poika oli ilmeisesti pistänyt poikki jo sen tyttöystävänsä kanssa, pystyin päättelemään sen merkeistä joita hän antoi. En nyt jaksa luetella niitä, uskokaa nyt vaan että olin erittäin vakuuttunut asiasta.
Tekstasin hänelle ja sanoin että haluaisin puhua.
Menimme sinä iltana jälleen ajelulle. Kerroin hänelle kuinka en voi puhua kenellekkään paskasta olosta, koska kukaan ei kuuntele. Sanoin, että olen mielettömän läheisyydenkipeä ja ongelma on se, että haluaisin sitä läheisyyttä juuri häneltä. Hän kuitenkin sanoi, että meistä kahdesta ei koskaan tule mitään. Ja hieman perään: "Eihän me edes tunneta toisiamme".
Rupesin miettimään, että mikä sitten on tarpeeksi toisen tuntemista? Jotenkin tuo tuntui vaan niin epätoivoiselta syyltä.
Ja muutenkin tuo vaan niin menee ristiin. Jos me kerran ei tunneta toisiamme, niin miten hän pystyy sanomaan että meistä ei KOSKAAN tule mitään?!
Hän vain torjui minut täysin ja rupesi olemaan tuollainen minua kohtaan. En tajua ollenkaan.. Ehkä hän sitten oikeasti on vain niin kusipää, että pitää tyttöystäviä jonkunlaisina esineinä, joita käy sitten panemassa ja esittelee muille. Kai minä sitten vain olen niin ruma ja nolo, niin nuorikin, niin eihän minua kehtaisi kenellekkään esitellä. Voi vaikka imago murtua siinä.
Tuo keskustelu siis käytiin eilen. Minä vain itken ja itken ja raivoan siinä välissä. En pystynyt menemään kouluunkaan ja valehtelin, että minulla on huono olo ja maha kipeä. Olen päättänyt kysyä asiasta pojalta ja saada siihen kunnon vastauksen. Vaikka vastaus ei minua miellyttäisikään, niin haluan joka tapauksessa, että hän vastaa minulle rehellisesti.
Olen kuitenkin aivan murtunut. Perheasiat ovat edelleen huonosti, kaverit ei kuuntele ja ensirakkauteni ei halua antaa minulle mahdollisuutta eikä suostu edes yrittää kanssani seurustelua. Olen niin maassa, elämäni pohjalla ja nyt pitäisi jotenkin päästä ylös. Mitä minun pitäisi tehdä? Perhe on riidoissa ja kaverit ei kuuntele. Kaipaan läheisyyttä ja haluaisin sitä pojalta, joka ei halua edes yrittää. Olen umpikujassa. Kaikesta huolimatta rakastan sitä poikaa niin paljon enkä halua päästää irti. En vain voi! Mutta en myöskään voi pakottaa häntä mihinkään. Olen niin sekaisin!
Auttakaa ja antakaa neuvoja, olkaa niin kilttejä.
Minulla on kotona vaikeaa, koska kaikki vain riitelevät keskenään, tiuskivat ja välit kylmenevät koko ajan. Kaverini eivät jaksa kuunnella ongelmiani, en tiedä oikeastaan edes miksi, kai he vain ovat kyllästyneitä ainaiseen pahaan olooni ja valitukseen. Joskus mietin, että miksi pidän sellaisia ihmisiä lähelläni? Ystävien kuuluu tukea ja auttaa ongelmissa.
Kaikkein vaikeinta minulla on rakkauselämässä. Olen ollut rakastunut aivan ihanaan poikaan noin puoli vuotta. Hän on komea, hauska, kiltti ja fiksu. Tutustuimme yhteisen harrastuksen kautta.
Eräs uusi ystäväni tämän harrastuksen kautta kuitenkin varoitti minua tästä pojasta, hän oli kuulemma kusettanut ystävääni ja paria muutakin tyttöä noin vuosi aikasemmin mesessä.
Rupesin itse kuitenkin juttelemaan kyseisen pojan kanssa mesessä ja pikkuhiljaa tutustutiin toisiimme paremmin. Olin aivan rakastunut häneen, mutta yritin pitää jalat maassa mahdollisen huijauksen takia.
Eräänä iltana juttelimme jälleen mesessä. Puhuimme seurustelusta ja kerroin hänelle, että en koskaan ollut seurustellut tai edes suudellut ketään, mutta halusin hirveästi. Poika sitten sanoi, että tokihan tuollaisen asian voi korjata, kunhan se suudelma ei tarkottaisi sen enempää. Sanoin hänelle, että en halua, että hän vain suutelee minua kerran ja that's it. Hän kysyi mitä haluaisin ja sanoin että haluaisin sen tarkoittavan jotain ja haluaisin muutakin kun vain yhden suudelman.
Poika sitten suostui kanssani suhteeseen. Hänellä ei ollut missään vaiheessa tunteita minua kohtaan ja sanoi sen jo alusta asti ja käski minua kieltäytymään koko touhusta, jos asia ei minulle olisi ok.
Mutta tietenkin suostuin. Miksi olisin heittänyt tilaisuuteni pois? Minähän kuitenkin rakastin häntä NIIN paljon ja olin erittäin hellyydenkipeä huonojen kotiolojen ja kylmenevien kaverisuhteiden takia. Ehkä toivoin, että hänkin rakastuisi minuun. Minulla oli kuitenkin kivaa hänen kanssaan, luottamukseni häneen kasvoi ja sain iloa hänen kanssaan vietetystä ajasta. Neitsyydenkin hänelle menetin, enkä kadu.
Mutta ei hän rakastunut. Olen jo pidemmän aikaa epäillyt, että poika ei ole koskaan rakastanut ketään. Hän on itse myöntänyt, ettei ole valmis sitoutumaan, mutten ole varma silti onko hän koskaan rakastanut ketään.
Kuukausi myöhemmin poika soitti minulle eräänä iltana ja sanoi, ettei voisi enää olla kanssani. En saanut sanoja suustani, olin aivan kauhuissani. Hän kuitenkin halusi olla vielä kaveri ja sain sanottua: "Joo."
Sitten puhelu loppui.
Olin totaalisen murtunut, itkin ja itkin, istuin paikallani tunnin tekemättä yhtään mitään. Yöllä puoli kahden jälkeen lähetin massiivisen viestin pojalle, jossa kerroin rakastavani häntä. En ollut uskaltanut sanoa sitä aikaisemmin.
Poika soitti seuraavana päivänä ja sanoi ettei vain kykene näkemään minua kuin kaverina ja sen takia jätti. Hän jälleen sanoi, että ollaan kuitenkin kavereita.
Seuraavana päivänä menimme lukiovierailulle hänen kouluunsa. Ajattelin, että olisi ihan kiva nähdä hänet, mutta silti pelkäsin valtavasti. Pidin todennäköisyyttä tavata hänet erittäin pienenä.
Kuitenkin, näin jo kaukaa, että hän istui eräässä luokassa jonne olimme menossa. Hän näki myös minut, hämmentyi ja näytti vaivaantuneelta. Hän ei edes moikannut tai katsonut koko loppuaikana minua silmiin kertaakaan. Ai että se sattui. Hän se ehdotti, että ollaan vielä kavereita ja sitten ei edes moikkaa!! Olin NIIN vihainen.
Viikkoa myöhemmin kävi näin uudestaan. Näin hänet hänen koulullaan kun äitini oli siellä vanhempainillassa ja olin siellä hänen mukanaan. Näin pojan eräässä luokassa. Hänen ympärillään oli hänen ikäisiään kavereita (hän on kolme vuotta vanhempi kuin minä), kun menin moikkaamaan häntä iloisesti. En saanut vastaukseksi mitään. JÄLLEEN poika esitti kuin ei tuntisi minua. Tunsin nolostuvani, punastuin häpeästä ja samalla tunsin valtavaa vihantunnetta. Kuinka hemmetissä hän kehtaa?!
Koko meidän juttumme oli hieman salaisempi juttu eikä hänen kaverinsa tienneet minusta mitään, joten he varmaan pitivät minua ihan friikkinä.
Muutamaa päivää myöhemmin näimme jälleen harrastuksemme merkeissä. Aluksi kumpikaan ei puhunut toiselle, mutta minä sitten menin puhumaan hänelle. Juttelimme ja nauroimme yhdessä. Nautin hänen seurastaan, mutta silti minuun sattui valtavasti.
Lopulta vaivuin taas suruuni ja sanoin hänelle hiljaa, että haluaisin puhua. Meillä ei silloin ollut kuitenkaan aikaa, joten sovittiin, että juteltaisiin joku toinen päivä.
Pari päivää myöhemmin me juttelimme ja selvitimme asiat. Hän sanoi, että voisimme katsoa tilannetta uudestaan kuukauden päästä.
Tapaamisen päätteeksi kysyin häneltä, että saanko suudella häntä vielä kerran. Ja niinhän me suudeltiin, se tuntui hyvältä.
Hän sanoi, ettei se ollut viimeinen.
Hän sanoi, että toivoo minun saavan unta ja tulevan paremmalle päälle. Asioiden selvittely paransi oloani ja todellakin tulin paremmalle päälle, eihän toivo vielä ollut menetetty.
Olin juuri avaamassa auton ovea (olimme ajelulla hänen vanhempiensa autolla ja hän toi minut kotiin), kun hän itse tuli ja suuteli minua jälleen, ilman että pyysin. Olin hämmentynyt, erittäin. Todellakin luulin, että nyt minulla on toivoa. Hän sanoi, ettei tuokaan olisi viimeinen. Sanoin: "Lupaatko?" Hän: "Lupaan."
Lähdin hyvillä mielin kotiin ja sain kerrankin kunnolla unta yli viikkoon.
Sen kuukauden aikana, jonka odotin, rupesi perheasiat huononemaan jälleen. Kaveritkin olivat aina vain välinpitämättömämpiä.
Olin todella hellyydenkipeä ja kaipasin läheisyyttä siltä pojalta. Kaipasin häntä koko ajan, mutta minä vain jaksoin odottaa.
Odotin ja odotin, kunnes sovittu aika vihdoin tuli.
Viiden viikon aikana olin yhä enemmän ruvennut kertomaan henkilökohtaisia asioitani tälle pojalle. Hän on edelleen minulle yksi tärkeimmistä henkilöistä, en ole koskaan pystynyt puhumaan kenellekkään niin avoimesti. Tunnen edelleen suurta luottamusta häneen ja olen kiitollinen siitä, että hän edelleen jaksaa kuunnella ongelmiani.
Kuitenkin, kun viisi viikkoa oli kulunut, otin poikaan yhteyttä.
Kysyin häneltä, muistaako hän vielä mitä lupasi minulle viisi viikkoa sitten. Vastaus oli lyhyt ja tyly: "Tottakai, mutta mulla on ollut tyttöystävä viime perjantaista lähtien, niin että se siitä viidestä viikosta."
Olin NIIN vihainen. Suutuin ihan hirveästi. Sanoin hänelle, että ei ole ollenkaan kivaa kun tollalailla antaa turhaa toivoa eikä edes yritä tutustua paremmin. Yksi syy siihen miksi hän minut jätti, oli nimittäin se, että emme oikein tunne toisiamme. Hän ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta oppia tuntemaan minua paremmin sen viiden viikon aikana. Tunsin olevani erittäin petetty.
Samana iltana menimme taas ajelulle ja puhuimme 2½ tuntia. Kerroin kuinka paskasti asiat minulla on kotona ja että minulla on huonot välit kavereihin. Juttelimme syvällisiä ja kerroin, että olen vain niin hellyydenkipeä ja kaipaan sitä läheisyyttä. Hän tiesi, että rakastan häntä, mutta ei hän minua paljoa voinut auttaa kun kerran hänellä oli jo tyttöystävä. Hän kuitenkin sanoi, ettei usko sen kauaa kestävän.
Menin kotiin hyvillä mielin, oli niin helpottunut olo kun sain puhua niin avoimesti jälleen.
Viikkoa myöhemmin masennuin entisestään. Kotona asiat olivat aivan perseellään ja kaverit entistä huonompia minua kohtaan. Minä vain ikävöin poikaa koko ajan enkä saanut häntä pois mielestäni. Poika oli ilmeisesti pistänyt poikki jo sen tyttöystävänsä kanssa, pystyin päättelemään sen merkeistä joita hän antoi. En nyt jaksa luetella niitä, uskokaa nyt vaan että olin erittäin vakuuttunut asiasta.
Tekstasin hänelle ja sanoin että haluaisin puhua.
Menimme sinä iltana jälleen ajelulle. Kerroin hänelle kuinka en voi puhua kenellekkään paskasta olosta, koska kukaan ei kuuntele. Sanoin, että olen mielettömän läheisyydenkipeä ja ongelma on se, että haluaisin sitä läheisyyttä juuri häneltä. Hän kuitenkin sanoi, että meistä kahdesta ei koskaan tule mitään. Ja hieman perään: "Eihän me edes tunneta toisiamme".
Rupesin miettimään, että mikä sitten on tarpeeksi toisen tuntemista? Jotenkin tuo tuntui vaan niin epätoivoiselta syyltä.
Ja muutenkin tuo vaan niin menee ristiin. Jos me kerran ei tunneta toisiamme, niin miten hän pystyy sanomaan että meistä ei KOSKAAN tule mitään?!
Hän vain torjui minut täysin ja rupesi olemaan tuollainen minua kohtaan. En tajua ollenkaan.. Ehkä hän sitten oikeasti on vain niin kusipää, että pitää tyttöystäviä jonkunlaisina esineinä, joita käy sitten panemassa ja esittelee muille. Kai minä sitten vain olen niin ruma ja nolo, niin nuorikin, niin eihän minua kehtaisi kenellekkään esitellä. Voi vaikka imago murtua siinä.
Tuo keskustelu siis käytiin eilen. Minä vain itken ja itken ja raivoan siinä välissä. En pystynyt menemään kouluunkaan ja valehtelin, että minulla on huono olo ja maha kipeä. Olen päättänyt kysyä asiasta pojalta ja saada siihen kunnon vastauksen. Vaikka vastaus ei minua miellyttäisikään, niin haluan joka tapauksessa, että hän vastaa minulle rehellisesti.
Olen kuitenkin aivan murtunut. Perheasiat ovat edelleen huonosti, kaverit ei kuuntele ja ensirakkauteni ei halua antaa minulle mahdollisuutta eikä suostu edes yrittää kanssani seurustelua. Olen niin maassa, elämäni pohjalla ja nyt pitäisi jotenkin päästä ylös. Mitä minun pitäisi tehdä? Perhe on riidoissa ja kaverit ei kuuntele. Kaipaan läheisyyttä ja haluaisin sitä pojalta, joka ei halua edes yrittää. Olen umpikujassa. Kaikesta huolimatta rakastan sitä poikaa niin paljon enkä halua päästää irti. En vain voi! Mutta en myöskään voi pakottaa häntä mihinkään. Olen niin sekaisin!
Auttakaa ja antakaa neuvoja, olkaa niin kilttejä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mutta tuntuu että olet aivan sekaisin perheesi ongelmien keskellä, se olisi nyt ensiksi selvitettävä ja näin äitinä sanon että minä ainakin haluaisin lapseni puhuvan minulle jos perheessämme häntä joku asia vaivaa. Jos et millään pysty vanhempiesi kanssa puhumaan ja ongelmat ovat niin vakavia, pitää sinun puhua koulusi psygologille, kolukuraattori, terveydenhoitaja, opettaja, heillä on asioistasi vaitiolovelvollisuus.
Ymmärrän tunteesi tuohon poikaan,mutta hän on kyllä jo lähes pakkomielle sinulle ja todella suosittelen ottamaan etäisyyttä häneen, jos et itse ole kunnossa et voi olla suhteessa, koska silloin viet siihen suhteeseesi kaikki ongelmasi, myöhemmin kyllä kun olosi on parempi. Sitäpaitsi pojat/miehet kannattaa pitää ns.käden mitan päässä, silloin he kiinnostuvat entistä enemmän. Keskity nyt itseesi ja että saat perheasiasi kuntoon.
Kiitos neuvoista. Yritän nyt jotenkuten selvitä tästä, ei oikein muu auta. Sen verran optimistinen kuitenkin olen, etten luovuta noin vain.
Tuntuu vain, ettei oikein millään asiat meinaa parantua. Etenkään kotona.
Vanhemmat ovat meinanneet erota jo moneen kertaan, viimeksi vajaa vuosi sitten. Pikkuveljeni lyö minua, joskus äitiäkin. Hän on aivan päästään sekaisin sellaisessa tilassa.
Isäni on yrittänyt lyödä pikkuveljeäni pariin kertaan, onneksi ei kertaakaan ole onnistunut. Edellisestä yrityksestä on varmaan jo yli puoli vuotta aikaa. Sen verran vanhoillinen isäni kuitenkin on, että kuvittelee selkäsaunan opettavan lapset kuriin.
Olen sanonut hänelle, että jos hän kerrankin lyö veljeäni, minä soitan poliisit. Hän ei kuitenkaan moista pelkää ja uhkaa lyödä veljeäni, jos tämän käytös ei parane.
Ainoastaan äitiini minulla on hyvät välit. En kuitenkaan halua hänelle puhua, etenkin kun suhteeni poikaan oli salainen. Ei kukaan kotona edes tiedä hänestä. Tai no olen kyllä hänestä kaverina harrastuksen kautta puhunut hyvin vähän, mutten sen enempää.
Äiti on kylläkin huomannut minun olevan erittäin maassa ja arvasi että minulla on sydänsuruja. Niitä todellakin on näiden muiden ihmissuhteiden lisäksi.
Kuitenkin olen aivan sekaisin. Yritän vain päivä päivältä jaksaa painaa eteen päin. Harmi että tämän kaiken keskelle tulee myös koulustressi.
--'
Noh, ei voi mitään.
Shit happens, live with it.
Kai se vaan on pakko jaksaa.
Parhain apu noin kauheaan tilanteeseen on syödä Suklaata!
Haloo! Ravista itseäsi oikein kunnolla!
Olet sekoittanut täysin omat tarpeesi ja parisuhteen. Selvitä ensin, mikä sinua oikeasti vaivaa. Jos se on perhetilanteesi, niin käsittele niitä asioita oikeassa paikassa, eli kouluterkkarilla ja mahdollisesti psykologilla. Kokoa itsesi ja opi tuntemaan itseäsi, ennen kuin menet parisuhteeseen ongelminesi.
Et voi odottaa, että joku keskenkasvuinen poika olisi kiinnostunut ongelmistasi. Tuo poikakin haluaa tehdä omat valintansa. Tee sinä omasi, äläkä yritä luulla, että maailma olisi sinulle jotain velkaa. Tämä siitäkin huolimatta, että perhetilanteesi on huono.
Parisuhde on kuule kahden keikka. Kumpikin saa ja antaa. Et kertaakaan ilmaissut, mitä kuvittelet pojan tuntevan tai haluavan. Se kertoo siitä, että ettet ole paljoa toisten tunteista kiinnostunut. Ystävätkin kaikkoaa, kun toinen vain valittaa omista murheistaan. Haluatko sinä jonkun ystävyys/rakkaussuhteen vain sitä varten, että se toinen osapuoli on sinulle kyynärsauva? Kuka sellaiseen suostuu???? Anna sinä vuorostasi jotain muille! Opettele edes. Sitä taitoa tulet tarvitsemaan, viimeistään silloin kun sinulla on lapsia.
Täytyy muistaa, että sinä olet roikkunut tässä pojassa kuin takiainen ja kerjännyt häneltä suudelmia ja panoja. On aika opetella miten toimitaan oikeassa elämässä. Se poika on osoittanut sinua kohtaan vähintäänkin ymmärtävää suhtautumista, mutta sinun käyttäytymisesi on pahimman sortin itsekästä roikkumista. Toimintasi poikaa kohtaan on manipulatiivista ja itsekästä. Ei ihme, että poika haluaa sinusta niin kauas kuin pystyy.
Jos olet masentunut, hanki siihen apua. Mielestäni vaikutat läheisyysriippuvaiselta, et tasapainoiselta. Älä keksi selittelyjä toisten ihmisten valinnoille vaan opettele elämään omaa elämääsi.
Lainaapa kirjastosta jesuiittaveli Anthony de Mellon mainio kirja Havahtuminen niin saat vähän muuta ajattelemisen aihetta.
Yhdyn noihin mielipiteisiin sun itsekeskeisyydestä ja läheisriippuvaisuudesta. Valitettavasti tervettä parisuhdetta ei voi rakentaa näiden ominaisuuksien varaan. Sun pitää ensin työskennellä pääsi selväksi ja miettiä sitten haluatko suhteen ja millaisen.
Taidat olla hyvinkin oikeassa siinä, että minun pitäisi saada itseni ensin kuntoon. Yritän sitä, vaikkei se helppoa ole, kun ei niitä tukijoukkoja kovin paljoa ole.
Selvennän nyt pari asiaa.
Elikkäs, koko juttu oli alusta alkaen niin, että minä rakastin häntä ja hänellä ei ollut kuin kaverillisia "tunteita" minuun. Hän sanoi jo heti alussa, ettei tunne minua niin hyvin, että pystyisi löytämään minusta jotain, jota minussa rakastaisi.
Koko juttumme oli periaatteessa pidetty täysin salassa erinäisten syiden takia.
Tämä aiheutti sen, ettemme pystyneet vapaasti tapaamaan oikein missään ja näimme ainoastaan, jos toisella ei ollut himassa porukat kotona. Emme nähneet kuin neljä tai viisi kertaa kahdenkesken sen kuukauden aikana, jonka olimme yhdessä. Toki näimme sen lisäksi kaksi tai kolme kertaa viikossa yhteisessä harrastuksessamme.
Enkä tietenkään halua ystävyys/seurustelusuhdetta vain, jotta voisin purkaa kaiken paskan oloni muihin. En TODELLAKAAN. Itse olen aina yrittänyt auttaa ystävieni ongelmissa. Niitä vain on niin harvoin, että ei siinä kyllästy. Olen lähes 100% varma, että kaverini yksinkertaisesti kyllästyivät kuuntelemaan minua, joka aiheutti sen, että masennuin entisestään kun se kaikki paska olo jäi minuun enkä voinut sitä purkaa.
Tällä pojalla taas on asiat erittäin hyvin; hänellä on paljon kavereita ja kotona menee hienosti. Hän on myös suosittu ja erittäin sosiaalinen ihminen. Eli en ole joutunut tilanteeseen, jossa hän olisi tarvinnut minun apuani. Pidän kuitenkin hänen kanssaan hauskaa ihan kaverimielessäkin, naureskelemme ja vitsailemme, ja silloin tällöin puhumme vakavia, vaikkei asia edes liittyisi minuun mitenkään.
Tämä poika taas on seksiasioissa itse niin kokenut, että oli valmis siihen heti, mutta ei onneksi painostanut minua tai mitään. Hän itse myös halusi seksiä ja hänelle koko juttu olikin enemmän vain "seksiä kaverin kanssa". Kuulostaa kyllä joillekin joo aika.. Noh, en tiedä mikä sana kuvailisi hyvin, mutta jotkut voisivat tulkata tuon hyväksikäyttämiseksi.
Haluan kuitenkin painottaa, että hän ei painostanut minua, hän käski minun kieltäytyä jos en halua tai jokin tuntuu epämukavalta. Ihan omasta halustani suostuin kuitenkin.
Ja kyllä minä välitän toisten tunteista. Mutta en kuitenkaan halua olla auttava sellaiselle joka ei minua auta.
Eräs kaverini on myöskin masentunut, eikä hänellä ole oikein kavereita. Omien murheiden keskellä olen huolissani myös hänestä ja se painaa myös. Pahinta asiassa on se, että tämä poika ei voi sietää kaveriani ja olen ikävästi tässä välissä. Pelottaa, että poika rupeaa kaikkoaamaan tämän kaverini takia ja joutuisin valitsemaan ystävän ja pojan väliltä.
Todennäköisesti ottaisin tämän ystäväni. Hänellä ei ole paljoa ketään muuta enkä halua jättää häntä yksin, koska hän on ollut minulle vain hyvä, ei koskaan ole loukannut minua tms. Itse yritän parhaani mukaan auttaa ja tukea häntä, mutta se on erittäin vaikeaa, jos itsellä on ongelmia.
Vaikka vastauksesi olikin aika raa'asti esitetty, pitää minun kuitenkin kiittää, sillä tunnut olevan täysin oikeassa, muutamaa pikkuseikkaa lukuunottamatta. Yritän nyt saada asiat kuntoon ja tutustua poikaan paremmin ystävänä. Olen päättänyt myöskin viettää aikaa hänen kanssaan enemmän ilman, että puhun näistä huolistani.
Itsellänikin tuli sellainen olo, että ehkä poika on totaalisen kyllästynyt kun aina vain valitan hänelle ja itken paskaa elämääni. Pyysin häneltä anteeksi sitä, että aina vain hänelle rutisen. Hän kuitenkin vastasi: "No mä olen tässä. En mä tässä muuten olisi, jos en haluais kuunnella. Sitähän varten muut ihmiset on."
Olen kuitenkin jonkin verran jo piristinyt, hyvin vähän kuitenkin.
Kotona ei ole enää niin paljoa riitoja ja toivon, että tämä ei ole vain yksi niistä väliaikaisista hyvistä kausista. Huomenna tilanne voi olla taas jo erittäin katastrofaalinen. Ei sitä tiedä.
Olen kuitenkin optimistinen ihminen ja olen päättänyt selvitä tästä. Jokainen ihminen on oman elämäsä sankari ja jokaisen kuuluu selvitä siitä itse, tukijoukkojen kanssa.
Hyvä että havahduit. Tarkoitukseni oli ravistaa sinusta järki ulos, että voisit analysoida tilannettasi ulkopuolisen silmin.
Tekstini oli raakaa, myönnetään, mutta sen tarkoitus on saada sinut näkemään, mikä on oleellista: ongelmat itsesi kanssa.
Toistan vielä tämän: maailma ei ole sinulle mitään velkaa. Kun ihminen oppii tämän, hän osaa kantaa vastuunsa ja oppii arvostamaan muita ihmisiä. Kukaan ei voi kantaa taakkaasi, vain sinä itse voit. Opettele voimavarasi, äläkä syydä taakkaasi niille, jotka eivät ole sinusta vastuussa.
Ensin pitää oppia tuntemaan itsensä, vasta sen jälkeen on muiden ihmissuhteiden vuoro. Sinun tärkein kumppanisi on sinä itse.
Sen vuoksi; hoida ongelmiasi ja itseäsi. Terapia ei auta korjaamaan ongelmiasi perheessäsi, mutta auttaa sinua itseäsi suhtautumaan niihin. Toinen ulkopuolinen ihminen, varsinkin omaa kasvuprosessiaan käyvä mies, ei ole oikea keino. Pahimmassa tapauksessa vedät hänetkin mukaan omaan ahdistuksesi suohon ja sitten teitä on kaksi lisää kärsimässä. Sitäkö haluat? Kertomasi ystävyyden rakentaminen poikaan kertoo juuri tästä.
Vaikka et tästä puhunutkaan, niin laitetaanpa tämäkin teema esille: raskaaksituleminen. Jos tulet raskaaksi tälle pojalle, mitä sitten teet? Naisilla on monasti ihme temput saada mies itselleen, tavalla tai toisella. Heiltä vain unohtuu se, että miehet ovat kautta aikojen suunnanneet muille maille, jos meno ei maita. Ja pakottamalla, mitä sillä saa? Nuoria ja valitettavan onnettomia yksinhuoltajia on maailma pullollaan. Tutustupa heidän tarinoihin, ennen kuin jatkat seksikokeilujasi.
Oma valintasi on, miten tuohon poikaan haluat pitää yhteyttä, mutta minusta sellainen tuntuu vain säälin ja myötätunnon kerjäämiseltä väärältä taholta ja lisäongelmia hakien. Ongelmat eivät ratkea sillä, että vetää suohon muitakin. Käsitä tämä.
No raskaaksi tuleminen ei onneksi ole mahdollista, syön e-pillereitä, aloitin niiden käytön jo melkein kolme vuotta sitten akneongelmaan, tai oikeastaan estämään sitä ettei se enää tule takaisin. Raskaaksitulemista minun ei onneksi tarvitse siis pelätä.
Mutta siis, olen nyt päättänyt jättää pojan rauhaan siinä mielessä, että kerron toki hänelle miten minulla menee jos hän sitä kysyy (välillä hän itse on tullut kysymään), mutta muuten ihan kaverilinjalle pyrin. Sitten kun muut asiat on kunnossa niin toki haluan yrittää uudelleen jos itse olen edelleen kiinnostunut ja myös poika on siinä vaiheessa kiinnostunut.
Voihan olla niinkin, että kiinnostus minuun on totaalisesti pudonnut, koska olen aina niin alla päin. Ja toki siihen muutkin asiat vaikuttaa.
No, ei sitä tiedä. Ensi vuonna olemme samassa koulussa ja voihan olla että tilanne on täysin eri silloin. Toki minunkin kiinnostukseni voi pudota täysin jossain vaiheessa. Mistä minä sen tietäisin tai mistä kukaan ylipäänsä tietäisi.
Tällä hetkellä tilanne vain on se, että minä rakastan häntä, hän ei minua ja minun on näin ollen pakko ruveta sille pelkälle kaverilinjalle.
Ei kai tässä auta tosiaan muu kuin yrittää selvittää perheasiat ja kaverien kanssa parantaa välit. Toivoa ei ole vielä menetetty, yhä välit on onneksi korjattavissa siihen samaan entiseen hyvään mitä ne olivat.