Olemme seurustelleet mieheni kanssa 3 vuotta, molemmilla tämä on ensimmäinen näin pitkä suhde. Olemme 30 vuotiaita, ja meillä on yhteinen lapsi, sekä minulla ennestään yksi lapsi. Eli siis olemme tällainen 4 henkinen perhe :)
Nyt olemmekin suunnitelleet naimisiin menoa.
Mieltäni mietityttää muutama seikka naimisiin menosta, kaipaisinkin kokemuksia ja mielipiteitä!
Ensinnäkin en halua mennä naimisiin erotakseni. Minulle se merkitsee loppuelämän sitoutumista. Jos en ole varma voinko sitoutua loppuelämäkseni, sitten voi mielestäni elää avoliitossakin. Kuitenkin haluaisin naimisiin :) Mutta haluan naimisiin rakkaudesta, ja haluan elää rakastavana/rakastettuna enkä 10 vuoden kuluttua niinkuin eläisimme kuin jotkut sisarukset tai kämppikset.
Noh, alussa kun tapasin mieheni, se oli rakastumisen huumaa ensi silmäyksellä! Teimmekin yhteisen lapsen melko nopeasti rakastumisen huumassa. Silloin olisin voinut mennä naimisiin vaikka heti ;)
Nyt kuitenkin tulee 3 vuotta seurustelua täyteen, ja se alun huuma alkaa haihtua... :( En ole enää sillä tavalla rakastunut mieheeni kuin alussa, eikä päätäni heikota tai jalat mene makaroniksi hänet nähdessäni. Hän on kuitenkin hyvä mies ja isä. Oikein hyvä mies. Ja pidän hänestä todella.
Onko todella niin, että vaikka kuinka monta kertaa vaihtaisi miestä, niin aina se rakastumisen huuma katoaa 3 vuoden jälkeen, ja loppu on pelkkää sinnittelyä? Vai voiko oikeasti joku ihminen olla sellainen joka pitää huumaa yllä loppuelämän?
No, jos avioliitto on sitä että sinnitellään, ja huuma katoaa, miten pystyy olemaan esim. ihastumatta muihin tai pettämättä? (En ole missään nimessä pettänyt, enkä haluaisi).
Onko ihmistä tarkoitettu elämään yhden ihmisen kanssa ja kieltäytymään muiden houkutuksista? Vai voiko tosiaan olla niin, että kun se oikea löytyy, muut eivät houkuta monenkaan vuoden jälkeen?
Mistä voin tietää onko mieheni se oikea, ja kannattaako meidän mennä naimisiin? Olen kertonut miehelleni näistä asioista, ja sanonut että minun tarvitsee olla varma ennenkuin haluan varata kirkon. Ja että en taidakaan olla siihen ihan heti valmis, vaikka alussa niin luulin. Mistä sitten tietää kun on valmis, ja mitä jos ei ole koskaan valmis? Entä jos muut ihastukset vain houkuttavat mielessä ja tunteet omaa miestä kohtaan laimenevat kokonaan, mitä sitten?
Taitaa olla elämän vaikeimpia asioita tämä naimisiin meno, varsinkin kun mennään siis naimisiin vain tosissaan, eikä siten vain "leikillään", että heti erotaan.
Kaikki neuvot kokeneemmilta tervetulleita :)
Nyt olemmekin suunnitelleet naimisiin menoa.
Mieltäni mietityttää muutama seikka naimisiin menosta, kaipaisinkin kokemuksia ja mielipiteitä!
Ensinnäkin en halua mennä naimisiin erotakseni. Minulle se merkitsee loppuelämän sitoutumista. Jos en ole varma voinko sitoutua loppuelämäkseni, sitten voi mielestäni elää avoliitossakin. Kuitenkin haluaisin naimisiin :) Mutta haluan naimisiin rakkaudesta, ja haluan elää rakastavana/rakastettuna enkä 10 vuoden kuluttua niinkuin eläisimme kuin jotkut sisarukset tai kämppikset.
Noh, alussa kun tapasin mieheni, se oli rakastumisen huumaa ensi silmäyksellä! Teimmekin yhteisen lapsen melko nopeasti rakastumisen huumassa. Silloin olisin voinut mennä naimisiin vaikka heti ;)
Nyt kuitenkin tulee 3 vuotta seurustelua täyteen, ja se alun huuma alkaa haihtua... :( En ole enää sillä tavalla rakastunut mieheeni kuin alussa, eikä päätäni heikota tai jalat mene makaroniksi hänet nähdessäni. Hän on kuitenkin hyvä mies ja isä. Oikein hyvä mies. Ja pidän hänestä todella.
Onko todella niin, että vaikka kuinka monta kertaa vaihtaisi miestä, niin aina se rakastumisen huuma katoaa 3 vuoden jälkeen, ja loppu on pelkkää sinnittelyä? Vai voiko oikeasti joku ihminen olla sellainen joka pitää huumaa yllä loppuelämän?
No, jos avioliitto on sitä että sinnitellään, ja huuma katoaa, miten pystyy olemaan esim. ihastumatta muihin tai pettämättä? (En ole missään nimessä pettänyt, enkä haluaisi).
Onko ihmistä tarkoitettu elämään yhden ihmisen kanssa ja kieltäytymään muiden houkutuksista? Vai voiko tosiaan olla niin, että kun se oikea löytyy, muut eivät houkuta monenkaan vuoden jälkeen?
Mistä voin tietää onko mieheni se oikea, ja kannattaako meidän mennä naimisiin? Olen kertonut miehelleni näistä asioista, ja sanonut että minun tarvitsee olla varma ennenkuin haluan varata kirkon. Ja että en taidakaan olla siihen ihan heti valmis, vaikka alussa niin luulin. Mistä sitten tietää kun on valmis, ja mitä jos ei ole koskaan valmis? Entä jos muut ihastukset vain houkuttavat mielessä ja tunteet omaa miestä kohtaan laimenevat kokonaan, mitä sitten?
Taitaa olla elämän vaikeimpia asioita tämä naimisiin meno, varsinkin kun mennään siis naimisiin vain tosissaan, eikä siten vain "leikillään", että heti erotaan.
Kaikki neuvot kokeneemmilta tervetulleita :)
Vastaukset 16
Vanhimmat
sitä enemmän emmit. Keryomasi pohjalta mies kuulostaa kyllä siltä oikealta. Parisuhde on ensin huumaa, sitten huomaa toisessa puolen jos toisenkin. Silti arvostaa toista. Yhteinen historia tuo voimaa kohdata houkutuksia, eikä muita enää näe samoin kuin sinkkuna.
Avioliitto ei ole vankila, se on rakkaussuhteen sinetti ja toiseen sitoutumisen merkki. Samalla se on päätös, että tahdon rakastaa tätä ihmistä. Rakastaminen on sinällään myös päätös, että joskus joutuu kieltäytymään houkutuksista. Huuma häviää aina, vaikka se on ihanaa niin jatkuva huuman hakeminen vie kyllä ihmisisestä voimia.
Kiinteässä parisuhteessa huumaa laimenee, mutta aina välillä se nousee esiin, joten ei siitä oikeastaan luovu koskaan.
Sinä olet jo aikuinen nainen ja elämänkokemuksesi saa sinut pohtimaan avioliittoa syvällisesti, joskus tuntuu että on parempi ettei mieti liikaa, vaan rakastaa ja antaa mennä. Siis ohjeeni - nai ihmeessä tuo mies.
En tiedä mitä naimisiinmeno muuttaisi?
Voit elää tämän miehen kanssa vaikket koskaan
naisi häntä tai voit elää naimisissa tämän miehen kanssa.
Kuitenkin elät elämääsi tässä hetkessä et huomisessa etkä kymmenen vuotta eteenpäin.
Voi kun olisi kristallipallo mistä näkisi tulevaisuuteen ja tietäisi minkä valinnan tekisi.
Elämän meininki pilee kait kuitenkin siinä ettei tiedä.
Se minkä tulee vastaan tulee vastaan.
Se voi olla mitä vaan.
Ihminen muuttuu koko ajan parisuhteessakin.
On vinkkejä joita noudattamalla voi ylläpitää
rakastumisen tunnetta mutta arki on oikeata elämää. Se on suurin vastamäki suhteessa.
Asenne siihen myös ratkaisee kuinka suuri.
Jos voit kuvitella arjen elämisen hyväksi tämän
miehen rinnalla hän on varmasti parempi kuin
joku muu.
Tai sitten ei ole?
Jossakin vaiheessa on hyvä hakea onnellisuuden tunnetta ja huumaa vaikka itsensä kehittämisestä,
harrastuksesta ym kuin toisesta.
Toinen ei tee sinua onnelliseksi. Sinä teet itsesi.
onko miehesi se oikea jonka kanssa olet loppuelämäsi eikä sitä asiaa noin syvällisesti tarvitse miettiäkään. Jos nyt rakastat miestäsi niin elä sen mukaan, etene siitä. Voihan olla, että hän on elämäsi mies ja teille käy kuten meille. Olemme olleet yhdessä 18 vuotta, joista 10 naimisissa. Edelleen mulla on perhosia vatsassa ja tulen hyvälle tuulelle kun näen työpäivän päätteeksi mieheni. Neuvoni tosiaan on, että älä liikoja mieti vaan lähde siitä, että nyt rakastat ja tulevaisuudesta ei tiedä kukaan.
Sehän tässä hieman ahdistaa, kun avioliittolupaus on niin lopullinen. Eroa pidän jotenkin syntinä ja kiellettynä, jota ei missään nimessä saa tehdä. Tulee ihan sellainen pallo jalassa olo,että tässä sitä sitten lusitaan elinkautista eikä pois pääse... On varmaan silti ihan normaalia ahdistusta ennen lopullista päätöstä....
Ihastumisen tunne on minulle aina ollut niin vahva, ja siitä luopuminen, ettei voi enää koskaan ihastua toiseen tuntuu myös niin pahalta. Ei enää ensitreffejä eikä niitä perhosia vatsassa koskaan...
Se kai siinä ihmisessä naimisiin mennessä ilmaisee sitä kypsyyttä, kun osaa ohittaa ihastukset ja olla uskollinen kumppanilleen.
Toisaalta on vain niin haikea olo luopua toisista asioista joita ei sitten avioliitossa saa.
Onhan elämässä toisaalta muitakin asioita joita ei saa ikuisesti. Aikansa kutakin. Toisaalta avioliittohan ei ole "aikansa kutakin", vaan niin lopullista....ja sekös pelottaa...
Päässä pyörii jos jonkinlaista ajatusta, että jos sitten vaikka sovitaan kumppanin kanssa, että ihastua saa ja jutella toisten kanssa, kunhan ei sänkyyn hyppää tms...
Auttaisiko se yhtään sitoutumisahdistusta, jos saisi edes sovittua, että tyyliin "jutella saa" muidenkin kanssa. Kun toisilla tuntuu olevan niin tiukat rajat ettei saa edes päin katsoa muita...
Me olemme olleet niin tiiviisti yhdessä nämä ensimmäiset vuodet, ettei juuri ole ollut omaa aikaa. Nyt sitten olen alkanut huomaamaan, että omaa aikaakin kuitenkin haluaisin, ja edes jonkinlaista kaveruutta edes joskus muidenkin miesten kanssa. On jotenkin alkanut ahdistamaan aina-kaiket-päivät-käsi-kädessä istuminen oman miehen kanssa, vaikka hän hyvä mies onkin.
Toisilla on alusta asti omat kaverit ja omatkin menot. Myönnetään, että me teimme sen virheen, että kaverit jäi kun löysimme toisemme. Ja nyt sitten huomaa, että alkaa kyllästyttämään.
Haluan todella päästä tästä vaiheesta kunnialla läpi, ja mennä mieheni kanssa naimisiin.
Mutta myönnän, että on se vaikeaa, kun sitten menee pitkästa aikaa yksin johonkin ja alkaa huomata taas niitä muita miehiä.
Toivottavasti osaan käyttäytyä sitten kypsästi ja kuten naimisiin aikovan naisen pitää :)
En tiedä kuulostaako tämä lapselliselta ja kehittymättömältä, ja ehkä sitä onkin....mutta miten voin rakastaa yhtä miestä 50 vuotta. Haluan sitä, mutta onhan se vaikeaa, ja kuulostaa vaikealta. Mutta ei kai se avioliitto koskaan helppoa olekaan.
No,toisaalta sitten taas tulee mieleen, miksi halutaan naimisiin, jos se kerran ei ole helppoa?
Muistan ystäväni vihkipuheen, jossa pappi sanoi: "Avioliitossa ei ole kuin kahdenlaisia päiviä: vaikeita, ja hyvin vaikeita."
vaikka menisit naimisiin. Ajattele sitä huumorilla, voit ihastua hiljaa itseksesi ja pitää ne ihastumiset omana tietonasi. Ei se pettämistä ole, pidät vaan ns. omaa kivaa. Kun et vie sitä ihastumista sen pidemmälle niin se on mielestäni OK. Pettäminen on sitten jotain konkreettisempaa, jota en itse harrastaisi missään tapauksessa. Pitää tietää missä raja kulkee.
"Päässä pyörii jos jonkinlaista ajatusta, että jos sitten vaikka sovitaan kumppanin kanssa, että ihastua saa ja jutella toisten kanssa, kunhan ei sänkyyn hyppää tms...
Auttaisiko se yhtään sitoutumisahdistusta, jos saisi edes sovittua, että tyyliin "jutella saa" muidenkin kanssa. Kun toisilla tuntuu olevan niin tiukat rajat ettei saa edes päin katsoa muita..."
En tunne teidän tilannettanne joten en rupea täällä neuvomaan, mutta ainakin itse olen huomannut, että jonkin verran vapautta ja liikkumatilaa kannattaa toiselle antaa. Muuten siinä käy niin kuin sanoit, että alkaa ahdistaa. Puoliso on tietysti elämäsi tärkein ihminen, mutta jos hän on elämäsi *ainoa* ihminen, homma ei toimi.
Teidän kannattaa yhdessä sopia rajat sille, mitä saa tehdä ja mitä ei, ja miten läheisiksi vastakkaista sukupuolta olevat kaverit saavat tulla. Esimerkiksi me olemme mieheni kanssa sopineet, että jos olemme ilman puolisoa viihteellä, muiden kanssa saa tanssia, mutta siinä se raja sitten menee. Tämä sopii meille, koska olemme molemmat sen veran nuoria että kaveriporukalla tulee silloin tällöin bailattua ja koska me molemmat tykkäämme tanssimisesta. Mutta yhdessä kun ollaan, niin oma puoliso on ykkönen.
Samoin ystävien laita... kannattaa sopia rajat siihenkin, miten hyviä ystäviä voi olla vastakkaisen sukupuolen kanssa. Minun mielestäni ehdoton raja on se, että oma puoliso on sitten se *paras* ystävä, muuten tuleee ongelmia!
Valitettava tosiasia on, että pitkässä rakkaussuhteessa se alun huuma yksinkertaisesti laimenee. Eihän sitä hyvänen aika voi samanlaisessa ihastumisen huumassa elää, kun kumppani on jo tuttu ja turvallinen.
Jos kuitenkin suhde pääsee terveellä tavalla kehittymään, se alun huuma ja rakastuminen syvenee kumppanuudeksi ja rakastamiseksi. Tällaista elämänkumppanuutta ei lyhyessä suhteessa voi kokea, ja minun mielestäni se on paljon arvokkaampaa kuin ihastumisen huuma. Jalat eivät välttämättä enää mene makaroniksi kun näkee rakkaansa, mutta mahan pohjalla velloo sellainen lämmin, turvallinen tunne. :)
Olen sinua nuorempi eikä minulla ole lapsia, mutta olen ollut mieheni kanssa yhdessä 5 vuotta, josta 3,5 vuotta naimisissa. Eli en ole välttämättä paljonkaan sinua kokeneempi, paitsi tuon avioliiton osalta. Alkuaikojen mieletön ihastumisen tunne on poissa, mutta tilalla on se kumppanuus, joka syntyy sitoutumisesta ja yhteen kasvamisesta. Tottakai kaipaisin sitä huumaa, mutta en missään nimessä haluaisi enää vaihtaa pois tätä rakastamisen tunnetta.
Olen myös huomannut, että kyllä sitä romantiikkaa pystyy pitämään yllä. Me esimerkiksi silloin tällöin menemme "treffeille": yhdessä ravintolaan, kylpylään, retkelle tms. samalla tavalla kuin seurustellessa tehtiin. Tai nysvätään kotona kynttilänvalossa ja jutellaan syvällisiä. On hetkiä, jolloin tunnen jopa sitä samaa alkuaikojen ihastumisen humaa, mutta ne hetket ovat aika harvinaisia. Mutta nykyään tunnen sellaista rakkautta, jota en alun ihastumisvaiheessa tuntenut. Välillä se rakkauden tunne on niin valtava, että oikein vatsasta vihlaisee.
Tuo on kyllä hyvä tuo sinun pohdiskelusi siitä, onko ihminen tarkoitettu elämään koko elämänsä vain yhden ihmisen kanssa. Minä väitän, että ei ole. Tämä on taas näitä valitettavia tosiasioita, mutta kun katsoo ihmisen biologiaa, näyttäisi siltä, että ihminen ei todellakaan ole yksiavioinen otus. Varsinkaan mies ei ole. Mutta biologiastaan huolimatta ihminen voi vakaasti *päättää* olla yksiavioinen!
Väittäisin, että ihastumiset ja houkutukset itsessään eivät ole vaarallisia, sillä on eri asia haluta jotakin kuin tehdä se. Minä esimerkiksi olen avioliittomme aikana ollut useamman kerran ihastunut vieraisiin miehiin, ja ainakin parissa tapauksessa tunne on selvästi ollut molemminpuolinen, vaikka mitään ei ole tapahtunutkaan. Ja kyllä, se ihastumisen huuma on ihanaa, ja ikävä kyllä se ihastumisen kohde on joskus pyörinyt ajatuksissa paljon enemmän kuin oma mieheni.
En ole kuitenkaan koskaan pettänyt miestäni. Kuten ihastumiset yleensä, nämäkin ovat ajan myötä menneet ohi. Minusta tällaiset ihastumisen tunteet ovat normaaleja, niin valitettavaa kuin se onkin. Olen kuitenkin aina pitänyt mielessäni, että en oikeasti rakasta näitä ihastumisen kohteita. Että jonkun ihastumisen takia ei *todellakaan* kannata jättää sitä ihmistä, jota oikeasti rakastaa ja välittää. Tämän kun pitää mielessä, ei ole hätää.
Olen mieheni kanssa avoimesti jutellut näistä asioista, ja hänelläkin on ollut samansuuntaisia tunteita. Olemme yhdessä sopineet, että emme ainakaan tällaisten asioiden takia todellakaan eroa.
Väitän siis, että ihmistä ei ole luotu yksiavioiseksi ja että rakastumisen huuma automaattisesti laimenee pitkässä suhteessa. Näitä tosiasioita ei kannata kieltää. Kun nämä asiat ottaa huomioon, niiden kanssa pystyy elämään. Ja se kannattaa, koska pitkässä suhteessa on sellaista rakastamista ja elämänkumppanuutta, jota ei lyhyessä suhteessa pääse kokemaan.
Eli siis en voi sitä mitenkään tietää kestääkö tämä ikuisesti. Mutta jos nyt rakastan ja haluan kaikkeni yrittää, on se syy mennä naimisiin.
On se hyvä, että on ihan normaalia ihastua muihinkin, kuin omaan kumppaniin pitkässä suhteessa. Sitten taas mietityttää se, entä jos tulee joku ihastus joka ei mene ohi, vaan kestää vuodesta toiseen. Sitäkin voisi olla ajattelematta nyt, vaan ottaa asian niin, että ajattelee sitä sitten vasta jos näin muka tosiaan käy. En ainakaan anna ihastusten heti viedä mennessään, vaan annan ajan kulua.
Ja jos vertaa tilannetta yksin vai yhdessä, niin ehdottomasti yhdessä. En kyllä missään nimessä sinkuksikaan halua.
Kai se on hyvä asia miettiä näitä asioita valmiiksi ENNEN kuin menee naimisiin. Toiset menevät naimisiin ja miettivät vasta sitten :)
Kai sitä on sen verran jätettävä kohtalon varaan, että kun itse toimii järkevästi, eikä hölmöile, niin elämä antaa sitten sen mikä on määrätty. Ei kai se eroaminen ja ikuisesti yhdessäolo yksin minunkaan käsissäni ole, vaikka kaikkeni sen eteen tekisinkin.
Mitäs jos odottaisitte vielä pari vuotta, ei siksi etten kirjoituksesi perusteella uskoisi liittoonne, vaan siksi, että saisit asiasta ns. hengähdystauon ja ehkäpä ajatuksesi saisivat mielenrauhan, ja sitä kautta tietäisist todella mitä haluat.
Jos olisit ostamassa omakotitaloa, ja luettelisit syitä miksi epäilet ostoa, ja lista olisi yhtä pitkä kuin nyt sinulla tässä aiheessa, sanoisin, että älä osta, ainakaan vielä. Osta sitten kun näet kirkkaampana ne asiat miksi haluat talon ostaa. Toimisin sinuna samoilla neuvoilla tässäkin tilanteessa. Et voi tunteiden myllerryksessä tietää johtuuko epävarmuutesi sinusta itsestäsi, miehestäsi vaiko muista seikoista. En lähtisi nyt tekemään isoja ratkaisuja, vaan katselisin miten asiat kehittyvät, puoleen tai toiseen.
Tapauksessasi kuulostaa olevan paljon avoimia kysymyksiä ja epävarmuutta. Suosittelen: EI NAIMISIIN !
Avioliitto ei takaa kymmenien vuosien rakkautta vaikka sitä haluatkin. Rakkaudesta ollaan yhdessä ilman avioliittoa jopa kymmeniä vuosia. Papin aamenella siis ei ole sen tunteen kanssa mitään tekemistä eikä papin aamen takaa mitään.
Alkuhuuma hiipuu jokaisessa suhteessa olipa naimisissa tai ei. Sen huuman saa uudelleen synnytettyä vain pari itse mutta siihenkään ei tarvita avioliittoa, tarvitaan vain tunnetta ja tahtoa.
Oikeastaan koko parisuhde, olipa sitten naimisissa tai ei perustuu pelkästään TAHTOON !
tätä mieltä yli 20 v parisuhteessa elänyt
...Ja saatiin hieman puhuttua yhdessä tästä alkuhuuman laimenemisesta yms.
Päätimme, että yritämme kaikkemme yhdessä, ja haluamme naimisiin. MUTTA Kirkko varataan vasta vuoden kuluttua. Ja siitä on vielä 1,5v varsinaisiin häihin (täällä sen pituiset jonot). Eli on tässä vielä 2,5 vuotta aikaa sulatella varsinaista liittoa :) Ja sittenhän ollaan oltu jo yhdessäkin yhteensä 5,5 vuotta, eli ei varmaankaan kauempaa kannata sitten odotella :)
avioeron niin pahana. Teillä on jo lapsikin joten luulisi avoeron kirpaisevan yhtä paljon.
Joku täällä sanoi että pitää elää tätä hetkeä eikä miettiä tulevia joista ei mitenkään voi tietää mitään. Olen vähän samaa mieltä.
Joskus on jopa haitaksi miettiä liian paljon.
Kannattaa uskoa itseensä ja seurata vaistojaan.
En käsitä yhtään. let kolmikymppinen, sinulla on kaksi lasta eri suhteista, nyt mietit tulevaisuutta. Välillä puhuit avioerosta syntinäkin.
Mikä tässä oikein mättää? Syntiä ei vissiin ole, jos tekisit taas seuraavankin lapsen avosuhteessa?!
Reippaasti tekemään selvä päätös. Elämä lipuu muuten ohi.
Ihastumiset ovat luonnollisia, mutta kumppanin pettäminen tuo ikävyyksiä - usein ennen pitkää avioeron.
Kylläpä on vaikeata.
Jos haluat naimisiin, niin menet. Ei siinä sen kummempaa.
Olen sinua vanhempi mies ja menin naimisiin ensimmäisen kerran 45 vuotiaana. Vaimoni on minua kolme vuotta vanhempi ja hänellä on kaksi aikuista lasta edellisestä avioliitostaan.
Meidän liittomme on kuin Ilmatieteenlaitoksen ennustus välillä; on tyyntä ja aurinkoista, mutta on myös myrskyä ukkosineen ja tämän jälkeen tulevaa jääkautta, mutta kuitenkin kesä lintuineen tulee.
En vaihtaisi päivääkään pois! Minusta on hienoa olla naimisissa naisen kanssa, josta todella pitää. Ja jos olisin tämän fiiliksen tiennyt etukäteen, olisi kosinut vaimoani saman tien, kun hänet tapasin!
Tekstisi perusteella taidat olla jonkinlainen romanttinen haihattelija, joka odottaa sitä ritaria puhtaan valkoisessa sotisovassa valkoisen ratsun kera, tulevan nurkan takaa.
Jos kerta rakastat miestäsi, niin tee niin! Mene naimisiin hänen kanssaan ja aloita elämä 100% hänen kanssaan ja jätät tuollaiset " jos nyt kuitenkin suurempi ihastus tulisi vastaan" jutut. Eli tähyilet koko ajan, jos vaikka tuo ruoho olisi vihreämpää aidan takana.
Minä menin naimisiin vaimoni kanssa ja sillä selvä. Tein asian itselleni yksinkertaiseksi eli elän hänen rinnallaan siihen asti, kun minusta viimeinen lämpöinen pieru pääsee. Ei ole mitään jossia, vaan 100% oma vaimo. Ja kun olen näin tehnyt, niin helppoa on olo.
Ihastumiset heitän heti kättelyssä pois. On toki ollut tilanteita, joissa olen ihastunut, mutta olen työntänyt ne pois mielestäni saman tien.
Olen edelleen ihastunut vaimooni ja tämä tunne voimistuu vaan, kun katson häntä aamulla, kun hän tuhisten nukkuu vieressä. Voi että!!!!
Tunnen aivan valtavaa ihastusta häneen ja menisin uudelleen hänen kanssaan naimisiin!
Olenkin joinakin aamuna kosinut häntä uudestaan ja on sanonut minua nuijaksi, mutta millä tavalla!
Kesä taas tulee!
sanoisi...Avioliitto on tahdon asia. Ei olekaan kysymys aina siitä, rakastaako aviopuolisoaan, vaan siita TAHDOTKO rakastaa puolisoasi niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Jos tahdot rakastaa, niin asia hyvä. Huonoja aikoja väistämättä tulee, jopa vuosia kestäviä, ja silloin se tahto on koetuksella.Monesti vain molempien puolisoiden rakkaus lapsiin sitoo ihmiset yhteen, ja tuntuu että voisi vaikka saman tien pistää eropaperit vireille jos lapsia ei olisi...mutta kun jaksaa odottaa, ja TAHTOO avioliittonsa kestävän eikä luovuta, niin se kestää.Elämä ja avioliitto ei ole helppoa ja kivaa, vaikka alussa niin voisi kuvitella. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii...
t. kaiken kärsinyt, mutta aina
tuhkasta noussut.
mutta mielestäni vieläkin tärkeämmän päätöksen olette tehneet silloin, kun olette päättäneet perustaa perheen. Naimisiin meno on teillä oikeastaan vain asiaintilan toteamista ja virallistamista. Menkää vain rohkeasti naimisiin.