Kuinka moni, joka ei koskaan ole seurustellut ja on muutenkin syrjässä kaikesta sosiaalisesta touhusta uskoo siihen, että perhetausta vaikuttaa todella paljon omaan elämään? Itse ainakin voin sanoa, että vanhempieni takia olen kasvanut niin kieroon ja lukkiutuneeseen pakkopaitaan, että olisi todellinen ihme, jos joskus kykenisin naisen kanssa seurustelemaan.
Näkeekö vanhemmista kohtalonsa?
melkein luovuttanut
171877
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mullakin on aikamoisia vaikeuksia seurusteluasioissa sen vuoksi että sain toimia koko lapsuuteni välittäjänä vanhempien riitojen keskellä. No, itsari onkin seuraava asia mitä voin miettiä kun elämä on pilalla. Turha sitä surra sen enempää. Samalla saan kostettua pieleen menneen elämäni.
Älä kahden typerän takia mitään tee. Auttavia ihmisiä on... Minullakin on vaikeuksia, mutta tieto parantaa omaa käytöstäni ainakin.
Oikeastaan vanhemmista ei kannata "välittää" loppupeleissä. Oppii niiden virheistä. Tekee itsestään ihanne ihmisen. Ja toiselle sukupuolelle kun on ystävällinen niin... hyvä.
Vaikeita asioita. Niihinkin on lääke. Ei vanhemmilla ole oikeutta ihan kaikkea pilata.
Mun on pakko ajatella näin.
olla oikea "rikollinen nero" kun yrität johdatella ihmisiä itsariin. ::)))))
Aika paljon riippuu siitä missä määrin itse tiedostat mikä vanhempien antamassa roolimallissa meni pieleen (vs. ns. normivanhemmat) ja mitkä ovat omat kipupisteesi (saako esim. tietty sosiaalinen pelitilanne aikaan ahdistusta, vihaa tms.). Kannattaa varoa yleistämästä tietyn henkilön ominaisuuksia koskemaa jotain laajempaa ryhmää, koska silloin rajoittaa vain itseään ja omia mahdollisuuksiaan. Sitten on tietysti näitä erilaisia terapioita, joissa kaivetaan näitä menneisyyden kipeitä asioita esiin, jotta ne eivät myrkyttäisi tulevaisuutta.
jokainen on saanut vanhemmilta hyvää ja huonoa mallia, oikein ja väärin menneitä asioita. jokaisella on kaksi vaihtoehtoa, joko jatkaa samalla linjalla tai muuttua. väärät roolimallit tiedostamalla ja niistä oppimalla voi päästä eteenpäin ja katkaista sukupolvien kierteen, jossa virheet toistuvat sukupolvesta toiseen. tietysti vaikeassa perheessä eläneellä tämä on työläämpi prosessi kuin hyvän kasvatuksen saaneella, mutta vaihtoehtoja on kaikilla saman verran.
Vanhempani ovat olleet erittäin onnellisesti naimisissa (keskenään!) kohta 50 vuotta, mutta minä olen yli 40 vuotta ollut sinkkuna.
ajatteleminen. Kirjastosta löytyy monia hyödyllisiä kirjoja oman persoonan uudelleen rakennukseen.
Itse pohdin aikanaan vanhempieni (lähinnä äitini) vaikutusta persoonallisuuteeni niin tiiviisti, että käsittelin sitä jopa unissani. Eräänäkin aamuna ensimmäiseksi keksin erään olennaisen jutun heti silmät auki saatuani.
Tämän ajatustyön ansiosta katson että olen ehjempi ja itsevarmempi. Ei ole mikään pakko toteuttaa sitä roolia, mitä vanhemmat ovat meille määränneet!
Minulle oli määrätty pahnueen pohjimmaisen, epämääräisen epäonnistujan, haikailijan ja taivaita tuijottelijan, korkeintaan joksikin apuihmiseksi takahuoneeseen soveltuvan rooli. Vain siksi ettei minua kiinnosta ns, käytännön alat vaan henkiset asiat.
Ei pidä alistua ja näivettyä, jokainen on tässä mielessä oman elämänsä jumala.
"Kuinka moni, joka ei koskaan ole seurustellut ja on muutenkin syrjässä kaikesta sosiaalisesta touhusta uskoo siihen, että perhetausta vaikuttaa todella paljon omaan elämään? Itse ainakin voin sanoa, että vanhempieni takia olen kasvanut niin kieroon ja lukkiutuneeseen pakkopaitaan, että olisi todellinen ihme, jos joskus kykenisin naisen kanssa seurustelemaan. "
Tuossa väitteessa saattaa olla perää. Em. tunnistan aika pitkälle omalla kohdallani, koska teini-iässä mulla oli muuan eukko, mutta kun se alkoi soitella ja jopa käydäkin mun luona, niin mun porukat (lue: mutsi ja faija) repivät perseensä. Oli se nyt saatana kumma, kun aiemmin oli kyselty, että "milloin sinä alat tuoda tyttöjä" ja faijani elvisteli joillekin, että kun minulla oli veljiä, että "meillä se tuoksuu sitten tyttöystävien hajuvesi" tms. No, sitten kun sen muijan toi, niin vittu ei!
Lisäksi olimme vähävaraisia. Kun on vähävarainen -> ei järkeviä harrastuksia, koska "ne maksavat".
Sanoisin sulle ohjeeksi, että kannattaa pitää puolensa ja ajatella omilla aivoillaan, koska vanhempien kansakoulun kyllästämät aivot eivät välttämättä ajattele muuta kuin tyhmää itseään. Heille saattaa olla kauhistus se, että oma jälkikasvu kasvaa aikuiseksi.
Perheellä ja lähipiirillä on kyllä suuri vaikutus omaan kehitykseen, mutta se ei tarkoita sitä, ettetkö voisi omilla valinnoillasi muuttaa elämänsuuntaasi. Vaikka olisikin kuinka vaikea perhetausta tahansa, se ei ennusta ikinä varmasti omaa tulevaisuuttasi. Omalla tahdollasi on kaikkein suurin merkitys.
Varsin paljon seurustelusuhteeseen vaikuttaakin ensisijainen kiintymyssuhteesi eli suhteesi ensisijaiseen hoitajaasi, vanhempiisi mitä todennäköisemmin. Lasten, jotka ovat kiintyneet turvallisesti eli ovat tunteneet olevansa rakastettuja ja tärkeitä, on helpompi rakentaa myöhemmällä iällä ihmissuhteita kuin turvattomasti (lapsi jäänyt vaille lähes minkäänlaista huomiota) tai ambivalentisti kiintyneiden (hoitaja on ollut epäjohdonmukainen, kiinnittänyt huomiota lapsen kielteisiin tunteisiin, muttei myönteisiin) lasten. On kuitenkin mahdollista ja jopa todennäiköistä, että pystyt luomaan turvallisen kiintymyssuhteen juuri esimerkiksi seurustelun kautta näin myöhemmällä iällä.
En kyllä tiedä varsinaista ongelmaasi, kiintymyssuhteesihan saattaa olla varsin onnistunutkin ja ongelma vanhempiesi kanssa aivan joku muu. Joka tapauksessa pointti on siinä, että kyllä varmasti pystyt seurustelemaan naisen kanssa. Kaikki on vain kiinni omasta tahdostasi. Tiedotamalla ongelmasi pystyt muuttamaan elämääsi.
Toivotan paljon onnea tulevaan elämääsi :) Varmasti löydät keinon selvitä, ja varmasti löydät rinnallesi naisen, joka on arvoisesi ja jonka kanssa voit rakentaa molemminpuolin terveen ihmissuhteen.
t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
mutta ei voi kieltää etteikö sillä ollut vaikutusta...
Meni vuosia ennen kuin onnistui "riuhtaisemaan" itsensä irti siitä keskinkertaisuudesta...
Uskon että vaikuttaa, mutta sitä kuinka paljon onkin vaikeampi sanoa. Jokainen kasvaa kuitenkin yksilöksi.
Omalta ostalta tiivistäisin asian niin että vanhemmat eivät sinänsä tehneet mitään väärin, mutta se oikea malli tunteista, rakkaudesta läheisyydestä, halaamsiesta jne jäi niin mystiseksi ja etäiseksi että sitä vierasti nuoruudessa liian kauan ja myöhemmällä iällä sen myötä tuntee itsensä epänormaaliksi ja kynnys muttaa asioita jälkikäteen on aika helvetin kova.
Pidempi pohdinta omalta osalta samasta aiheesta oli täällä muinoin:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=500000000000006&posting=22000000023479026#22000000023479026
ole läheskään pahimpia, sillä väkivaltaa en ole kokenut enkä myöskään alkoholismia. Olen ainut lapsi. Meillä kuitenkin on ollut äidin jatkuva valitus ja motkotus eniten isälle. Mikään ei koskaan ole hyvin. Parasta tässä on se, että äiti on aina hoitanut kaikki asiat mun ja isänkin puolesta. Kun mitään ei koskaan ole saanut tehdä oma-aloitteisesti, niin musta on kasvanut melkoisen epävarma ja saamaton ihminen.
mulla on surkea stressinsietokyky, en osaa aikatauluttaa tai organisoida asioita pidemmällä aikavälillä ja kaikki uudet elämäntilanteet aiheuttaa valtavan stressin. Pienetkin arkiset jutut tuntuu hirveiltä ponnistuksilta.
jos onongelmallisista oloista kotoisin, niin vois elää jonkun aikaa yksikseen ja itsenäistyä kunnolla...tavallaan normalisoida elämänsä (vanhempien vaikutteita pois). Huomaan joitain vanhemmiltani perittyjä vikoja itsessäni. Mutta karttuva ikä ja elämänkokemus (kun katselee muitakin ihmisiä kuin vain niitä "sattumoista" kahta henkilöä jotka on vanhempani) tekee tehtäväänsä. Ymmärtää paremmin, mitkä asiat johtuvat kenties itsestäni vain ja mitkä kenties jotakin muualta.
Voisi verrrata vähän esim. siihen, että uuteen duunipaikkaan siirtyessä meinaa ne edellisen duunipaikan työtavat tulla mukana :) No mieti, kun 20v oot asunu vanhempien ja sisarusten kanssa...
Mut toisaalta. Arvellakseni lapsuudenperheessä ei tarvi olla paljoakaan häikkää, kun sen vaikutukset näkyy. Esim. isä tai äiti paljon työmatkoilla. Sinänsä kunnon perhe, mutta työmuoto on tuo, ja lapset voi oireilla. Et sinänsä voisi vähän kysyä sitäkin, että mitkä asiat on tavallaan hyväksyttävissä hyvän perheen ominaisuuksiksi? Ja et onko olemassa oikeastaan perhettä, jossa kaikki osaisi ihan nappiin? Ja tavallaan, onko se niin että se kuuluu ihmiselämään prosessoida itsensä irti lapsuudenperheestään ja itsenäistyä yksilöksi, jotta sukupolvien ketju jatkuu. Mikä kipuilu on tavallaan normaalia ja mikä epänormaalia? Isoista traumoista toipuminen kestää pitempään tai pitkään. Riittääkö joku vaihe, jolloin on RIITTÄVÄN toipunut vastoinkäymisistä. Ja lapsuudenperheen olojen lisäksi elämä pukkaa koko muun elämän ajan onkelmaa ja pulmaa ratkottavaksi. Et sellasta ongelmatonta tilaa ei varmaankaan koskaan voi elämässä saavuttaa.
ei niitä edes melkein normaaleja perheitä taida montaa olla, varsinkaan Suomessa. Sotaisa historia on tähän yksi syy.