Lapseni

tuntevat jossain vaiheessa jonkinlaista vihaa ja kapinaa vanhempiaan kohtaan. Se on ihan normaalia. Kaikissa tapauksissa silti 'kemiat' ei vaan toimi, niin kuin voisi olettaa äidin ja lapsen välillä toimivan, mutta silloinkin vikaa on molemmissa, ei vain äidissä. Tietämättä sen enempää tapauksestanne. kehoitan sinua nyt heti lopettamaan sen itsesi syyttämisen. Olet varmasti parhaasi tehnyt.:)

rakastaa rakastaa ja vain rakastaa.
Lapsesi voi sinua vihata ja niinhän lapset tekevätkin.
He saavat vihata äitiään ja äiti se on ainoa
ihminen joka siitä huolimatta rakastaa.
Ei hylkää eikä karkaa.
Lapsien kuuluukin vihata äitiään.
Se on turvallista.
Viha on vahva tunne ja vahva sana.
Rakkaus on vielä vahvempi.
En väheksy sinun tuskaasi mutta surullinen
ja masentunut lapsi on paljon pahempi kuin
vihaansa huutava lapsi.
Lapsi tarvitsee rakkauttasi eniten silloin kuin vähiten sitä ansaitsee.

Toivon että sinulla on äiti joka nyt
sinua rakastaisi ja antaisi voimaa.
Lapsi ei edes ymärrä mitä
viha tarkoittaa eikä voi koskaan
rakastaa sinua niinkuin sinä häntä.
Jos niin olisi hän pelkäisi koko
ajan puolestasi eikä voisi elää
lapsen elämää.

Vihaava lapsi huutaa apua sinulta.
Pyytää rakkauttasi, ei sitä että lähdet pois.

Aikanaan lapsi rakastaa omia lapsiaan kuten sinä nyt häntä.

Älä silti heittäydy ainakaan marttyyriksi, äläkä itse vajoa sellaiseen lapselliseen "minusta ei kukaan tykkää" -itsesääliin. Sellainen saa aikaan vain ärsyynnystä ja halveksuntaa teineissä, ja miksei vielä vanhemmissakin lapsissa.

Oma lapseni ei ihan vielä ole teini-iässä, joten kommentoin vain mutu-pohjalta. Hänkin on jo kuitenkin alkanut osoittaa tiettyä "vihaa" ja kapinointia joissakin tilanteissa minua kohtaan, mutta sehän kuuluu tiettyyn rajaan asti lapsen ja nuoren normaaliin kehitykseen. Omia vanhempia on turvallista nk. vihata, se on rajojen testaamista.

Oma äitini oli aikoinaan sitä tyyppiä, joka vajosi heti itsesääliin ja oli jotenkin marttyyrimainen jos me lapset ilmaistiin negatiivisia tunteitamme häntä kohtaan. Voin kertoa, että se oli erittäin ärsyttävää ja sai todellakin aikaan vain sen, että ärsyyntymisemme suorastaan yltyi häntä kohtaan. Kyllä aikuisen, vanhemman täytyy osata ottaa lapsen viha ja kiukku vastaan, eikä lähteä säälimään itseään.

Viha on aika vahva sana, miksi käytät sitä? Millä perusteella sinä ajattelet jo lähes aikuisten lastesi suorastaan vihaavan sinua? Oletko kenties ollut juuri sitä tyyppiä aikoinaan, joka ei ole osannut suhtautua lapsen tunne-elämän kehitykseen oikein? Oletko antanut lapsillesi syytä halveksuntaan?

Koskaan ei ole myöhäistä yrittää korjata asioita. Marttyyriys ja itsesääli eivät ainakaan auta asioita, päin vastoin. Rauhoitu ja ota uudella asenteella puheeksi lastesi kanssa asiat, tiedosta oma osuutesi nykyiseen tilanteeseen. Tsemppiä!

Vihaa miksi ja miksi sä luulet että vihaavat? Millainen sä olet sitten ollut äitinä?

parhain päin. Et kerro, asuvatko "nuoret aikuiset" lapsesi vielä kotona. Minulla kävi niin, että kun poika muutti omaan kämppään, emmekä enää päivittäin joutuneet pakosta sietämään toisiamme, välit paranivat nopeasti. Moni muukin on kokenut saman.

Voihan siinä lapsesi vihassa olla oikeaa aihettakin, (niin kuin sanot), mutta se on myös toisille ihan normaali tapa irrottautua henkisesti vanhemmasta ja muuttua itsenäiseksi ihmiseksi. Lapsi "tarvitsee" sen vihan, että pääsee irti.

Nykyisin yritän auttaa ja tukea poikaani itsenäisessä elämässään, vaikkei siitäkään kiitosta heru. Olen iloinen, että hän silti kriisitilanteissa (avain kadonnut, vesivahinko jne.) ensiksi aina soittaa juuri minulle. Inhottavaan "kökköäitiin" voi aina turvautua! ;-)