Olen 23 vuotias ja seurustellut poikaystäväni kanssa kohta neljä vuotta, josta kaksi kihloissa.
Kihlaus on minulle tärkeä, jopa pyhä asia.
Kun menimme kihloihin mietin asiaa pitkään.
Kihloihin mennessä emme puhuneet naimisiinmenosta, lapsista ja elinikäisestä tulevaisuudesta toistemme kanssa, mutta kyllä se ajatus tuolla jossain takaraivossa kummitteli.
Vuosi sitten keväällä tapasin miehen.
En saanut työnnettyä miestä pois mielestäni.
En pettänyt poikaystävääni, enkä myöskään jättänyt häntä vaan pistin välit poikki ihastukseeni ja yritin jatkaa suhdettani kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vaikka yritin unohtaa tuo miehen se ei onnistunut millään. Ei mennyt päivääkään ettei tuo mies olisi käynyt mielessäni. Kaupungilla kävellessäni etsin häntä katseellani. Kun kuulin jonkun kutsuvan minua kaupungilla toivoin että se olisi hän ja kun käännyin huomasin pettyväni koska häntä ei näkynytkään.
Tammikuussa sitten näin hänet naisen, ilmeisesti nykyisen tyttöystävän, kanssa ja jokin naksahti sisälläni. Tajusin että olin turhaan yrittänyt työntää tuon miehen mielestäni ja hylkäsin hänen rakkautensa pitääkseni yllä liittoa, josta rakkaus oli kuollut jo kauan sitten. Kaikesta kertoo jo se että pystyin ihastumaan toiseen mieheen vaikka itse kuljin rengastettuna. Toivoin niin kovasti olevani sen toisen naisen tilalla.
Helmikuussa minun oli pakko katsoa peiliin ja myöntää etten ollut ajatellut asioita ihan loppuun asti mennessäni kihloihin. Ero oli raskas ja kivulias ja ikävä poikaystävääni kohtaan kova vaikka rakastavaisiksi meistä ei lopulta ollutkaan. Nyt suru ja suhteen päättyminen alkaa helpottaa ja aloitan omaa elämääni pienessä, söpössä vuokrakaksiossani.
Elämästäni puuttuu nyt vain yksi asia - ja luulenpa ettei sen saaminen ole oman tyhmän toimintani johdosta enää mahdollista; otin yhteyttä ihastukseeni ja kysyin vieläkö hän olisi kiinnostunut minua tapailemaan - puhtaalta pöydältä. Valitettavasti hän ei ymmärrä miksi minä olisin nyt valmis tapaamaan häntä, kun kerran jo hänet työnsin syrjään.
"S" - jos luet tämän; virheistään oppii. Minä olen oppinut. Minä haluan sinut enkä ketään muuta.
Ymmärrän sen nyt. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä.
Kaikki te, jotka pyörittelette ajatusta suhteen lopettamisesta tai kestävyydestä mielessänne.
Kysykää itseltänne mitä se sitten tarkoittaa jos yleensä edes kyseenalaistatte rakkautenne.
Kun sen oikean löytää niin ei sitä tunnetta voi vastustaa. Eikä sitä epäile. Sen voi kyllä yrittää unohtaa, mutta todellinen rakkaus ei koskaan kuole eikä katoa.
Kihlaus on minulle tärkeä, jopa pyhä asia.
Kun menimme kihloihin mietin asiaa pitkään.
Kihloihin mennessä emme puhuneet naimisiinmenosta, lapsista ja elinikäisestä tulevaisuudesta toistemme kanssa, mutta kyllä se ajatus tuolla jossain takaraivossa kummitteli.
Vuosi sitten keväällä tapasin miehen.
En saanut työnnettyä miestä pois mielestäni.
En pettänyt poikaystävääni, enkä myöskään jättänyt häntä vaan pistin välit poikki ihastukseeni ja yritin jatkaa suhdettani kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vaikka yritin unohtaa tuo miehen se ei onnistunut millään. Ei mennyt päivääkään ettei tuo mies olisi käynyt mielessäni. Kaupungilla kävellessäni etsin häntä katseellani. Kun kuulin jonkun kutsuvan minua kaupungilla toivoin että se olisi hän ja kun käännyin huomasin pettyväni koska häntä ei näkynytkään.
Tammikuussa sitten näin hänet naisen, ilmeisesti nykyisen tyttöystävän, kanssa ja jokin naksahti sisälläni. Tajusin että olin turhaan yrittänyt työntää tuon miehen mielestäni ja hylkäsin hänen rakkautensa pitääkseni yllä liittoa, josta rakkaus oli kuollut jo kauan sitten. Kaikesta kertoo jo se että pystyin ihastumaan toiseen mieheen vaikka itse kuljin rengastettuna. Toivoin niin kovasti olevani sen toisen naisen tilalla.
Helmikuussa minun oli pakko katsoa peiliin ja myöntää etten ollut ajatellut asioita ihan loppuun asti mennessäni kihloihin. Ero oli raskas ja kivulias ja ikävä poikaystävääni kohtaan kova vaikka rakastavaisiksi meistä ei lopulta ollutkaan. Nyt suru ja suhteen päättyminen alkaa helpottaa ja aloitan omaa elämääni pienessä, söpössä vuokrakaksiossani.
Elämästäni puuttuu nyt vain yksi asia - ja luulenpa ettei sen saaminen ole oman tyhmän toimintani johdosta enää mahdollista; otin yhteyttä ihastukseeni ja kysyin vieläkö hän olisi kiinnostunut minua tapailemaan - puhtaalta pöydältä. Valitettavasti hän ei ymmärrä miksi minä olisin nyt valmis tapaamaan häntä, kun kerran jo hänet työnsin syrjään.
"S" - jos luet tämän; virheistään oppii. Minä olen oppinut. Minä haluan sinut enkä ketään muuta.
Ymmärrän sen nyt. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä.
Kaikki te, jotka pyörittelette ajatusta suhteen lopettamisesta tai kestävyydestä mielessänne.
Kysykää itseltänne mitä se sitten tarkoittaa jos yleensä edes kyseenalaistatte rakkautenne.
Kun sen oikean löytää niin ei sitä tunnetta voi vastustaa. Eikä sitä epäile. Sen voi kyllä yrittää unohtaa, mutta todellinen rakkaus ei koskaan kuole eikä katoa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi sentään, ettet olisi tehnyt elämäsi töppäystä. Oletkohan katsonut liikaa televisiota tai haluat vain seikkailuja. Ennuste: kahden vuoden ja n. 100 kokeilun jälkeen kaipaat menettämääsi mahdollisuutta. Ei rakkaus tule itsestään. Siihen tarvitaan työtä, aikaa ja uhrautumista.
Jos ei ole oikeita tunteita pelissä ei suhdetta kannata jatkaa. Eikö Söpönkin mielestä ole parempi antaa molemmille osapuolille mahdollisuus etsiä ja löytää se oikea kuin jämähtää suhteeseen jossa mikään ei merkitse mitään? Olen käynyt läpi samantyylisen elämänvaiheen kuin Krista ja voin sanoa että elämäni on nyt hyvin. Onneksi erosin ja onneksi löysin sitten sen ihanan, oikean kullan jonka luota en koskaan halua lähteä pois :)
Näin se elämä heittelehtii. Itse elin 7 vuotta tylsässä ja rakkaudettomassa suhteessa -siis ilman sellaista kiihkeää, romanttista rakkautta. Olimme kuin parhaat kaverit jotka harrastivat yhdessä, kävimme ulkomailla, pidimme samanlaisista elokuvista ja musiikista, mutta se kipinä joka joskus oli ollut, oli hiipunut jo kauan sitten. Olen nyt 27 ja huomaan että olen suorastaan tuhlannut vuosia ja menettänyt vähän samalla tavalla ehkä elämäni miehen. Hyvä että uskalsit kohdata tunteesi ajoissa. Onnea matkaan.
tuttu juttu. mulla vaan 15 v avoliittoa, just noin , kuin eläis siskon kanssa. Seksi ok, kaikki hyvin päällisinpuolin, mutta...
se yksi puuttuu. Aikoinaan päädyin tietoisesti tälläiseen, kun tulin jätetyksi ja päätin ettei enää koskisi vaikka toinen lähtisi (= järkiavioliitto). Se oli virhe. Parempi olla vaikka sinkkuna kuin järki-tai pakkopulla avioliitossa,vaikka kaikki kuinka toimisi.
Rakkautta kannattaa odottaa, vaikka 20 vuotta. Itselle kävi niin, että nyt kolahti taas, 15 v jälkeen eka kerran. Ja jouduin ohittamaan onneni, kun en pysty enää aloittamaan alusta. Jos joku on mielestään rakkaudettomassa liitossa niin kannattaa hypätä siitä niinkauan pois, kun on nuori, vanhana tulee jo ikäerot vastaan.
Nuorena sitä on jotenkin niin varma päätöksistään ja kuitenkin epävarma itsestään että luulee itsessään olevan vikaa jos tunteekin toisin kuin on alunperin päättänyt. Ymmärsittekö? Siinä sitten roikutaan ja ihmetellään että eiköhän se tästä taas parane. Ei parane. Jos liekki kerran sammuu niin vaikea sitä hiillosta on enää uudelleen liekkeihin sytyttää. Harmi vaan että minä ja muut nuoret tajuaa sen yleensä aivan liian myöhään kun nuoruus on jo takana, yhteinen velka-asunto, ja -auto ostettu. Siinä sitä sitten ollaan ja ihmetellään kun ei omaan elämään lähteminen enää onnistukaan. Hukkaan heitettyä aikaa koko 28-vuotiaaksi eletty elämäni.
Mutta sä olet nuori vielä..ehdit kyllä vaikka mitä. Elämä jatkuu jopa näin 40 kymmpisenä. Päätin että aloitan kuitenkin alusta, jos saan oikean vastakaiun. Vaihtoehto on junnata tätä samaa tyhjää rataa eteenpäin.ei kiitos.
Kokemuksesta naiset ovat parhaimmillaan 30 v jälkeen, on jo elämänkokemusta ja näkemystä .
Mieti , jos sinusta tuntuu nyt tolta, miltä se tuntuu 10 v jälkeen. Ei helpota, pahenee vaan, voin kertoa.tai sit pitää itsensä kovettaa ja muuttua huonekaluksi.
Voi Luoja miten vaikeaa voi oman etunsa vuoksi toimiminen joskus olla. Olen valvonut kymmeniä öitä tilanteessa josta ei ole ulospääsyä. Olen maannut apaattisena sohvalla televisiota katsoen ja koittanut työntää elämäni miehen pois mielestäni ja sitten yöllä puristanut tyynyä syliini toivoen sen olevan hän. Ai miksikö en ole sitten tämän ikävän aiheuttajan kanssa? Koska molemmat seurustelemme tahoillamme. Mutta tottahan tuo on, ei näin voi jatkua. Pakko se on myöntää, mutta eroaminen on niin vaikeaa kun pitäisi myöntää itselleen ja muille että epäonnistuin - ja että minä olen se p#"¤% joka jätti. Vaikea tilanne. Surullista ja ahdistavaa.
Miksi ette sovi kumppanisi kanssa että eroatte molemmat tahoillanne ja alatte uuden elämän? se on vaikea juttu, mutta voin kertoa että helpompaa kuin sun nykyinen tilanne. Jos kumppanisi ei suostu, ei hänen tunteensa ole aitoja. selityksiä voi olla vaikka mitä ( lapset tms) mutta ne on vaan selityksiä, kyllä lapset hoituu erossakin.
Koko 28-vuotiaaksi eletty elämäsi hukkaan heitettyä aikaa... jos todella olet tätä mieltä, niin jätä jo! Jos kumppanisi ei näe asiaa samalla tavoin, niin eikö ole melko itsekästä heittää hukkaan hänen aikaansa?
Hmm...tuleepa mieleeni useampikin tähän yhteyteen sopiva Kalle Aholan kaunis teksti...
Pieniä tarinoita siitä miten elämän täytyy olla elämisen arvoista ja miten jokaisella on
oikeus etsiä omaa onneaan - ja myös saavuttaa se.
DON HUONOT - JOS HUOMENNA KAIKKI ON TOISIN
Aurinko nousee kattojen takaa
ja värjää huoneen kirkkaalla valollaan
Aurinko nousee ja kello tikittää
sulla on ainakin tää yks päivä vielä aikaa jäljellä
Jos huomenna kaikki on toisin vaikkei mikään muutukaan
Jos huomenna on liian myöhäistä enää mitään aloittaa
Jos huomenna elämä ilman sinua jatkaa kulkuaan
Sun täytyy, sun täytyy, sun täytyy
uskaltaa tehdä tänään se mitä sun täytyy
Aurinko nousee ja sä kirjoitat
ylös kaiken mitä et ehdi kertoa
Aurinko nousee ja vaikka kaikki kesken jäis
sulla on vielä tää yks päivä jäljellä
DON HUONOT - HYVÄÄ YÖTÄ JA HUOMENTA
Täksi yöksi jää
Jokin koettaa sua täällä viivyttää
Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykkään
Jos sulla kerran on taskussa se suuri unelma
tämä hetki jää
ja vain se mitä teet nyt on tärkeää
Hyvää yötä ja huomenta, ehdit myöhemmin nukkua
24 tuntia, toivottavat sulle onnea
Hyvää yötä ja huomenta, hei älä vielä luovuta
Kaikella on hintansa mut mikään ei oo vielä mahdotonta
Sitä sanotaan
mennyttä ei takaisin voi saada
eikä tulevaa kannata jäädä oottamaan
Jos sulla kerran on joku josta oikeesti välität
niin pidä siitä kii
älä usko kyynisiin lauseisiin
Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksitykkään
turha pelätä laukausta sillä
yksinäisyys saman reiän nakertaa
niin kuin otsikossa lukee, kokemusta samanlaisesta tilanteesta on.. paitsi että mä olen vaiheessa jossa mua epäillään pettämisestä ja "huoraamisesta".. Silti tuntuu vaikealta lähteä kihlatun luota pois.. kihloissa ollaan oltu huikeat puoli vuotta, yhdessä kaks. Olis vielä niin paljon kokeiltavaa, koettavaa ja nähtävää, mutta silti.. Suhde toimii sillon jos molemmat on unessa. muuten jatkuvaa kinastelua ja nyppimistä. Silti vaan jatketaan ja jatketaan.. rahalliset asiat on yks mikä pitää mut vielä siellä. En uskalla lähtee kun pelkään että kaikki (ei ihan pieniä velkoja) lainat ja muut jää minun harteille, joka puhuttiin tekemään yks iso virhe. Otin opintolainan, ja sulho lupas maksaa sen kesällä pois (en itse haluais minkäänlaisia velkoja/lainoja mihinkään). Suunnitelmat muuttu; täytyykin ostaa auto ja rikkoa lupaukset.
En siis vaan uskalla lähtee ja tuntuu tosi pahalta.
Siis olet samanlaisessa tilanteessa ja haluat siitä pois???????
Sua epäillään tai ehkä jopa oletkin pettänyt. Sehän kuitenkin kertoo siitä että jos sua epäillään niin eipä sua paljon kunnioiteta ja ansaitset varmaan sellaisen miehen joka tosiaan luottaa suhun ja rakastaa sua luottaen myös yhteiseen rakkauteenne. Ja sitten taas jos sä todella olet pettänyt niin sehän tarkoittaa sitä että sä taas et kunnioita kihlattuasi ja edelleen sun hyvää ajatellen: sä ansaitset miehen jonka kanssa teidän tunteet toisianne kohtaan on niin vahvat ettet ikinä pettäis häntä.
Elämä on oikeastaan aika helppoa. Kun toimii kuunnellen sydämensä ääntä niin yleensä asiat silloin onnistuu ja kääntyy parhain päin.
Vietä hauska - ja ennenkaikkea hyödyllinen elämä - sellasen kumppanin kanssa joka ei huorittele ja jota sä itse kunnioitat.
Yli vuoden vatvoin mielessäni asioita koska en ollut tyytyväinen suhteeseeni. Oikeastaan en edes osannut sanoa mikä oli vialla, mutta sydämessäni tiesin että kaipaan jotain muuta elämältäni. Sitten ihastuin ja rakastuin toiseen ja ymmärsin että tästähän tässä onkin kyse: poikaystäväni ei vain ollutkaan minulle "se oikea". Nyt tapailen kaikessa rauhassa tätä ihastustani, rakastettuani. Meillä ei ole kiire mihinkään, sillä olemme molemmat vielä kovin nuoria (23 ja 24) mutta nyt minua ei huoleta yhtään suhteeni tulevaisuus. Kaikki tuntuu niin varmalta ja turvalliselta eikä minulla ole epäilyksen häivääkään rakkaudestani. Ottakaa rauhassa suhteissanne, tehkää kuten sydän sanoo ja välttäkää liian aikaisin -vasta aikuisiän kynnyksellä- tehtyjä liian vakavia päätöksiä, sillä ihan oikeasti; harva meistä on vielä 20 vuotiaana valmis oikeasti päättäämään että "tämän henkilön kanssa haluan olla koko elämäni yhdessä". Lupaus rakastaa ikuisesti on AIKA KOVA LUPAUS!!!