muutettiin jätkäkaverin kanssa yhteen tossa pari kuukautta sitten. meillä oli sitä ennen kauko suhde ja se otti hiukan koville niin päätimme muuttaa yhteen. olin ennen todella rakastunut, nyt en tunne mitään miestäni kohtaan. muutin täysin miehen perässä, itselläni ei ole täällä mitään. en tunne ketään ei mitään. päivisin olen vain yksin kotona kun mies on koulussa ja iltaisin olen samanlailla yksin kun hän tekee koulu juttujaan. yksin ei ole kiva olla, en tiedä mihin menisin tai tekisin kun en ole niitä ihmisiä jotka vaan menevät. on iso kynnys lähteä tuntemattomaa. on myös inhottavaa tehdä käytännössä kaikki kotityöt. joutuu sanomaan monta kertaa esim. voitko tiskaa ja silti ei tapahdu mitään ja joutuu tekemään itse jos haluaa sen homman saada pois alta. pyydän että hän olisi enemmän minun kanssa mutta siitäkään ei näytä tukevan mitään. hänelle on tärkeämpää mennä koulukavereiden kanssa kaljalle kun olla minun kanssa. tuntuu etten saa mitään tukea tähän muutokseen. jos tämä jatkuu näin en tiedä jaksanko tässä suhteessa. nyt haluisin tietää onko kellään ollut vastaavia kokemuksia? ja miten tästä eteenpäin pitäisi toimia? kiitos kaikille jotka viitsivät lukea ja vastata tähän viestii. aurinkoista kevättä kaikille!
huono olla
väsynyt
9983
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Terveellä aikuisella on elämää suhteesta riippumatta, mutta sä et taida olla sellainen.
Mitä sinä siellä kotona sitä äijää vahtaat? Mene yksin elokuviin, baariin jne. Kyllä sinulle pian alkaa sosiaalista elämää siunaantua.
Sä taisit olla sitten kovinkin rakastunut, kun tosta vaan olit valmis jättämään sen oman elämän sinne omalle paikkakunnalle. Mutta ei kai mikään estä sua palaamasta sinne?
Kun nyt olet yksin siellä kotona kaikenaikaa niin hoida ne kotityöt mankumatta, jos olette jonkinlainen yhteisyritys ja toisella on opiskelu.
Toisekseen hanki tekemistä: Olet mahdollisesti nuori? Mites on koulutuksesi laita, pitäisi ehkäpä keskittyä hankkimaan ammatti/syventämään ammattitaitoaan lisäkoulutuksin tai peräti etsiä töitä? Jos oman alan töitä ei löydy niin edes jotain. Vuodet kuluu nopeaan, et voi vain odotella että poikakaverisi huomioisi sinutkin, ei se ole elämää! Vaikka suhteenne menisi perseelleen niin hankittua työkokemusta ja koulutusta ei sinulta koskaan voida viedä pois. Ajattele nyt hieman itseäsi ja tulevaisuuttasikin?
Töistä tai koulusta saat niitä omia kavereita, mutta mene nyt sitten edes johonkin harrastustoimintaan jos et saa urasuunnitelmaasi ojennukseen. Ja jos saat töitä tai opiskelupaikan niin kotityöt jaetaan luonnollisesti uusiksi.
Kolmanneksi kutsut itsesi mukaan jätkäsi kaljoittelureissulle, jos se ei erikseen sinun kanssasi lähde. Älä välitä mahdollisesta vaivautuneesta tunnelmasta jos miehesi on sitä sorttia tai niin nuori että hänen ja kavereidensa pasmat menee aivan sekaisin jos samassa seurueessa istuu tyttö. Tai vielä pahempaa, tyttökaveri. Tai kutsu väki kotiinne tyttökavereidensa kera, järkkää bileet.
Kyllä se siitä!
Aurinkoista kevättä sullekin, kaikesta tämänhetkisestä huolimatta. : ) Hyvä kun kirjoitit ulos tuntemuksesi. Kyllä se elämä siitä lutviintuu kun et anna periksi etkä menetä toivoasi, olettehan te vasta ihan alussa yhdessä asumisenkin suhteen, joten ei ihme jos kaikki ei mene heti putkeen.
Koin itse nuorempana hiukan samanlaisia tunteita menevän poikakaverini kanssa yhteen muutettuani. Selvisin pienin askelin eteenpäin. Ekaks menin käymään paikallisella salilla kun tykkään liikunnasta ja halusin jonkin rutiinin elämääni. Vaikutti ihan ok paikalta, joten seuraavan kerran menin sinne treenikamppeet mukanani. Siellä käydessäni sitten tutustuin muutamaan likkaan, joiden kanssa vaihdeltiin kuulumisia ja kun törmäiltiin kaupungillakin, mentiin kahville jne. Kirjasto oli toinen paikka, jossa kävin "ihmisten ilmoilla".
Se ensimmäisen askeleen ottaminen kohti omaa itsenäistä olemista parisuhteessa saattaa tuntua vaikealta, mutta se kyllä kannattaa jo ihan oman itseluottamuksenkin takia. Tietysti rakastuneena ja just yhteen muuttaneena sitä tekisi mieluiten kaikkea yhdessä sen partnerinsa kanssa, mutta aina se ei heti suju.
Mun poikakaveri alkoi lopulta valittaa, etten ollut koskaan kotona, eli tilanne keikahti ympäri. ; ) No, juteltiin sitten asiasta ja pikkuhiljaa löytyi sitä yhteistäkin tekemistä kodin ulkopuolella ja molemmat oli taas tyytyväisiä.
Tutki vähän uuden kotipaikkakuntasi tarjontaa asioissa, jotka sua itseäsi kiinnostaa, käy kurkkaamassa paikanpäällä, ota pieniä askelia ja ole utelias ja aktiivinen. Saat paremman mielenkin kun keksit ihan itse itsellesi touhua etkä ole täysin riippuvainen poikakaverisi huomiosta. Niin pöhköltä kuin tämä saattaakin kuulostaa, hänenkin pitää saada harjoitella sun kanssasi olemista omaan tahtiinsa, tyttökaveri kun on hiukan eri asia kuin poikakaverit.
Sun "tunteettomuutesi" poikakaveriasi kohtaan ei johdu tunteiden kuolemisesta vaan turhautumisesta ja pettymyksestä. Saatpa nähdä, että kun saat oman itsenäisen elämäsi rullaamaan, herää tunteetkin uuteen kukoistukseen.
Koettu on. : )
Pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä!
niin jos et saa heti oman alan töitä niin etsi sitten vaikka joku tilapäinen työ niin sen kautta varmaan saat tuttuja.. sitten lähde etsimään uudelta paikkakunnalta uusia harrastuksia. kuntosalilla voi käydä kun itsestä tuntuu sopivalta, uimahalliin... tai sitten joku jumppa illalla. sen aikaa poikakaverisi pärjää yksin koska kyllä sinulla pitää olla omiakin juttuja. ei kukaan kotoa tule hakemaan, kun saat muuta tekemistä ja ajateltavaa niin varmaan teidän rakkauskin saa uutta voimaa... Aina uusiin ympyröihin sopeutuminen vie aikaa, mutta ei kannata antaa periksi.
niin jos et saa heti oman alan töitä niin etsi sitten vaikka joku tilapäinen työ niin sen kautta varmaan saat tuttuja.. sitten lähde etsimään uudelta paikkakunnalta uusia harrastuksia. kuntosalilla voi käydä kun itsestä tuntuu sopivalta, uimahalliin... tai sitten joku jumppa illalla. sen aikaa poikakaverisi pärjää yksin koska kyllä sinulla pitää olla omiakin juttuja. ei kukaan kotoa tule hakemaan, kun saat muuta tekemistä ja ajateltavaa niin varmaan teidän rakkauskin saa uutta voimaa... Aina uusiin ympyröihin sopeutuminen vie aikaa, mutta ei kannata antaa periksi.
Mulla on ihan sama tilanne kuin sull, mutta opiskelen myös tällä uudella paikkakunnalla. Ei ole kavereita eikä tuttuja.. Poikaystäväni on todella omistava enkä alussa oikein päässyt edes mihinkään opiskelijarientoihin.. Tavallaan olen pudonnut koko porukasta..Olen oikeesti yrittänyt ja tehnyt vaikka mitä.. Hommannut salikortin, jutellut ihmisten kanssa ja oikeesti yrittänyt, mut en sitten tiedä missä vika. Täällä kotona meillä ei käy kukaan ja poikaystäväni, silloin harvoin kuin näkee ystäviään, se tapahtuu aina muuaalla kuin meillä... En oikeesti jaksa tällaista kuplaa.. Tulee sellainen olo et kerran kun mut on tänne saatu, mun tehtävä on vaan olla täällä ja pitää hänet onnellisena. Sehän on luonnollisesti mun vika kun en sopeudu... ;) Ja ajatelkaa mikä ehto tuli, jos menen kesätöihin kotikaupunkiini (omaa alaa, hyvä palkka jne..), meidän suhde loppuu siihen... Ei tätä kestä!
Mä oon muuttamas kans ens syksynä miehen perässä 300km:n päähän nykyisestä kotipaikasta.Ollaan seurusteltu vuos ja mies on aika kova menee ja ryyppää.Ite en tykkää ryypätä ku kerran kuussa jos sitäkään.
Oon kyl aika sosiaalinen luonne mut pelottaa etten saa ystäviä yms.muita suhteita uudessa paikassa.Tuntuu myös et mul on aihetta pelätä jääväni kakkoseks mieheni kavereille ja ryyppäämiselle.Kun tää opiskelijaelämä tuntuu olevan aika pitkälti just ryyppäämistä ja lukemista.Oon jo aikasemminkin jääny kakkoseksi niin monille asioille
mieheni elämässä et pelkään vaan et muutan "turhaan" ja sitä yhteistä aikaa ei ehkä löydykkään.Paha arvailla tulevaisuutta mut sellaselta vähän näyttää.