Kerron oman elämän tarinan nyt lyhyesti. 15-vuotta sitten tapasin ihanan naisen ja yhteen muutettiin heti melkein, lapset suntyi ensin nyut 11v 10v ja sitten 2v ja 4v Kuitenkin elämässä on paljon sellaista et ei aina ole tasaista oli jo koko alunalkaen. Lähinnä puhumattomuus välillä teki et ei kommunikoitu. Kuitenkin aina saatiin asiat sovittua.
Välillä tuli sammakoita , ainakin multa suusta kun oli vihainen tai sit halus kiusotella. Niistä myöhemmin syntyi suurikin numero. Avovaimo väittää että olen aina hallinnut ja haukkunut häntä, enkä välittänyt hänen elämästään. Itse sanoi monesti että hänen on myös elettävä kodin ulkopuolista elämää ei pelkästään lapsille. Itse olen työnarkomaani, sen myönnän ja silläkin osittain syynsä et olin aina väsynyt. Kuitenkin kysyin tätäkin että haluaako hän että en tee niin paljoa töitä. Ei häntä haitaa. Sitten hän pääsi töihin ja elämä muuttui nopeasti nyt ollut toissä reilun vuoden ja halus viime kesänä erilleen asumaan, ei varsinaista syytä. Käytiin perheterapiassa kuitenkin vaimo koki että häntä syyllistetään ja se jäi sitten. Kaksi kuukautta asui yksin, minä pääasiassa lasten kanssa yhteisessä kodissa.
Yhtenä sunnuntaina hän tuli ja kysyi että saako hän tulla takaisin. Minä otin hänet avosydämmin vastaan. Kuitenkin hän halusi kertoa että hänellä on miespuolinen ystävä, joka oli jo ollut ennen lähtöä, ja hän asuu kaukana. Kuitenkin hän halusi pitää yhteyttä häneen. Minä annoin luvan pitää sillä mun toisen työn ohella mulla on paljon naispuolisia ystäviä. Joten eisiinä mitään. Kuitenkin nää puhelut oli aina salaisia ja ahdistuin siitä ja hän huomasi ja lupasi lopettaa ne puhelut. Kuitenkin huomasin että hän jotenkin oli salamyhkäinen ja sain selville että hän soittaa silti. Hän kolme kertaa kielsi että ei soita mut kuitenkin soitti. Sitten avovaimo koki että minä valvon hänen elämää. Myönnän että olen mustasukkainen, mutta en sairaasti, koska itsekin autan ihmisiä työssäni ja olen käynyt kouluja hoito- ja sosiaali alalle käyn asikkaiden kanssa näitä tilanteita läpi, vaikka eihän se toisaalta kerro kaikkea. Minä olen itse ennen ollut aina sellainen helposti tutustuttava ja aina pilke silmäkulmassa, huumori on aina päällimäisenä.
Olen tehnyt virheitä kolmenkympinkriisin aikaan petin, josta kerroin myöhemmin. Alkoholia käytän ehkä joskus liikaa kerralla, ja menee överiksi. Mutta se on vapaa-aikana, työt hoitanut aina parhaani mukaan.Lapsista tykkään älyttömästi ja osallistun kotitöihin aiana. Toisaalta olen hieman neuroottinen siisteydenkin suhteen.....
Mutta nyt sitten syksyllä 2006 pakko oli kysyä mitä sinä haluat. Vastaus oli en tiedä...pitää miettiä. kolmenviikon kuluttua annoin vaihtoehtoja Mennään perheterapiaan, selvitetään asiat mitkä painaa... Mutta ei mikään käynyt selvisi että ei ole kuion kolmas vaihtoehto. Kysyin haluatko erta... Ja sitten hän sanoi että haluan. Nyt olen sitten lunastanut omakotitalon itselle ja asun puolet ajasta lapset on mun luona. Eli nyt vasta hän muutti vaikka melkein puolivuotta tiesin että ei olla enää yhdessä... Hän kyllä ehotti että voitasko asua yhessä mut ei oltais virallisesti.Koin että se olisi liian tuskallista, vaikka kyllä tämäkin hetki kun nyt lapset äidin luona . Onneksi on työ mitä tehdä. Olin vuoden vaihteen jälkeen ajatellut että rupean elämään omaa elämää, ja tapasin naisen jonka kanssa vietin aikaa, kunnes hän petti kaverini kanssa, se oli hienoa et kertoi heti, en tiedä kehen enää luottaa..
Tiedän että aikaa pitää antaa kulua eron jälkeen, mutta kyllä minä vieläkin mietin lapsieni äitiä, mutta en vieläkään ymmärrä miksi hänestä ei ole kertaakaan tuntunut pahalta, hänestä kaikki on ok. Yleensä naiset ovat tunteelisia mutta ei tässä tapauksessa. Tiedän tai eihän sitä voi vannoa et kaikki palaisi ennalleen, mutta nyt en usko , vaikka toivonkin.
Onko jotain miten kannattaa jatkaa,Siitä olen onnellinen että lapset ei ole vielä pahasti reakoineet, en kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan ollut näin yksinäinen. Tuntuu että ne kaikki yhteiset kaverit meni lapsien äidin kavereiksi.
Välillä tuli sammakoita , ainakin multa suusta kun oli vihainen tai sit halus kiusotella. Niistä myöhemmin syntyi suurikin numero. Avovaimo väittää että olen aina hallinnut ja haukkunut häntä, enkä välittänyt hänen elämästään. Itse sanoi monesti että hänen on myös elettävä kodin ulkopuolista elämää ei pelkästään lapsille. Itse olen työnarkomaani, sen myönnän ja silläkin osittain syynsä et olin aina väsynyt. Kuitenkin kysyin tätäkin että haluaako hän että en tee niin paljoa töitä. Ei häntä haitaa. Sitten hän pääsi töihin ja elämä muuttui nopeasti nyt ollut toissä reilun vuoden ja halus viime kesänä erilleen asumaan, ei varsinaista syytä. Käytiin perheterapiassa kuitenkin vaimo koki että häntä syyllistetään ja se jäi sitten. Kaksi kuukautta asui yksin, minä pääasiassa lasten kanssa yhteisessä kodissa.
Yhtenä sunnuntaina hän tuli ja kysyi että saako hän tulla takaisin. Minä otin hänet avosydämmin vastaan. Kuitenkin hän halusi kertoa että hänellä on miespuolinen ystävä, joka oli jo ollut ennen lähtöä, ja hän asuu kaukana. Kuitenkin hän halusi pitää yhteyttä häneen. Minä annoin luvan pitää sillä mun toisen työn ohella mulla on paljon naispuolisia ystäviä. Joten eisiinä mitään. Kuitenkin nää puhelut oli aina salaisia ja ahdistuin siitä ja hän huomasi ja lupasi lopettaa ne puhelut. Kuitenkin huomasin että hän jotenkin oli salamyhkäinen ja sain selville että hän soittaa silti. Hän kolme kertaa kielsi että ei soita mut kuitenkin soitti. Sitten avovaimo koki että minä valvon hänen elämää. Myönnän että olen mustasukkainen, mutta en sairaasti, koska itsekin autan ihmisiä työssäni ja olen käynyt kouluja hoito- ja sosiaali alalle käyn asikkaiden kanssa näitä tilanteita läpi, vaikka eihän se toisaalta kerro kaikkea. Minä olen itse ennen ollut aina sellainen helposti tutustuttava ja aina pilke silmäkulmassa, huumori on aina päällimäisenä.
Olen tehnyt virheitä kolmenkympinkriisin aikaan petin, josta kerroin myöhemmin. Alkoholia käytän ehkä joskus liikaa kerralla, ja menee överiksi. Mutta se on vapaa-aikana, työt hoitanut aina parhaani mukaan.Lapsista tykkään älyttömästi ja osallistun kotitöihin aiana. Toisaalta olen hieman neuroottinen siisteydenkin suhteen.....
Mutta nyt sitten syksyllä 2006 pakko oli kysyä mitä sinä haluat. Vastaus oli en tiedä...pitää miettiä. kolmenviikon kuluttua annoin vaihtoehtoja Mennään perheterapiaan, selvitetään asiat mitkä painaa... Mutta ei mikään käynyt selvisi että ei ole kuion kolmas vaihtoehto. Kysyin haluatko erta... Ja sitten hän sanoi että haluan. Nyt olen sitten lunastanut omakotitalon itselle ja asun puolet ajasta lapset on mun luona. Eli nyt vasta hän muutti vaikka melkein puolivuotta tiesin että ei olla enää yhdessä... Hän kyllä ehotti että voitasko asua yhessä mut ei oltais virallisesti.Koin että se olisi liian tuskallista, vaikka kyllä tämäkin hetki kun nyt lapset äidin luona . Onneksi on työ mitä tehdä. Olin vuoden vaihteen jälkeen ajatellut että rupean elämään omaa elämää, ja tapasin naisen jonka kanssa vietin aikaa, kunnes hän petti kaverini kanssa, se oli hienoa et kertoi heti, en tiedä kehen enää luottaa..
Tiedän että aikaa pitää antaa kulua eron jälkeen, mutta kyllä minä vieläkin mietin lapsieni äitiä, mutta en vieläkään ymmärrä miksi hänestä ei ole kertaakaan tuntunut pahalta, hänestä kaikki on ok. Yleensä naiset ovat tunteelisia mutta ei tässä tapauksessa. Tiedän tai eihän sitä voi vannoa et kaikki palaisi ennalleen, mutta nyt en usko , vaikka toivonkin.
Onko jotain miten kannattaa jatkaa,Siitä olen onnellinen että lapset ei ole vielä pahasti reakoineet, en kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan ollut näin yksinäinen. Tuntuu että ne kaikki yhteiset kaverit meni lapsien äidin kavereiksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin,kukapa se tietäisi valmiit vastaukset....uskoisin että sinun on vain jatkettava elämääsi ja lakattava kovin menneitten pähkäily. Mikään ei palaa ennalleen.Tapaat lapsia,teet töitä ja huomaat että ajanoloon asiat selkiytyvät,kun niihin saa etäisyyttä.Myötätuulta elämääsi.
-selvää vastausta tuohon ei varmaan ole olemassakaan. Niin pahalta kuin nyt tuntuu, niin aika parantaa ja kaikki selkiytyy (kliseitä, mutta totta).
Älä unohda huolien keskellä kuitenkaan itseäsi...lepää, muista harrastuksesi, ole paljon lasten kanssa jos vain voit - tee sitä mikä itsestäsi tuntuu parhaimmalta! Siten jaksat paremmin, ajatukset ovat selkeämpiä ja tulevaisuutta koskevia päätöksiä on helpompi tehdä (myös niitä raskaita). Tsemppiä sinulle!
Mieheni tekstiä, hieman muuteltuna etten tunnista.
ja ulkopuolisen silmin siis ensin oli ongelmat, sitten uskottomuus. Ja vaikka sitä kuinka jotkut yrittää silotella, niin tosi on ettei rikottua saa enää ehjäksi, anteeksihan voi antaa, mutta mikään ei enää muutu siksi rikkumattomaksi kahden ihmisen yhteydeksi, mikäli siinä on ollut kolmas mukana (salaa tai ilman salailua). Kannattaa opettaa siis jo lapsille uskollisuuden merkitykstä, jotta he välttyisivät tältä sydänsurulta, joka suistaa elämän toisille raiteille. Silti toivon teille onnea jatkossa.
Mielestäni menneet kannattaa ehdottomasti käydä perusteellisesti läpi mielummin nyt kuin viiden vuoden kuluttua, ja ainakin ennen uutta suhdetta. Ei koira pääse karvoistaan, mutta kiiltävämmän turkin se voi saada. Kyllä elämänkokemuksen voi kääntää omaksi edukseen. Näin ainakin itse koen. Jos olisin ollut tällainen kymmenen vuotta sitten, olisi monet itkut jääneet itkemättä, mutta myös naurut nauramatta! Parisuhteessa, uudessa tai vanhassa, ei koskaan ole takuita sen kestävyydestä. Asioita tapahtuu. Molemmissa on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Lapset ensin! Lasten elämä on vanhempien ymmärrettävä turvata ennenkaikkea. Vaikka lapset ovat sopeutuvaisia, epävarmuus ja sekavat kuviot jättävät ikäväkyllä heihin helposti jälkensä. Voimia :-)
Kiitos teille kaikille. Pohdintaa on tehtävä vielä kauan, koskaan asiat ei unohdu kun kuitenkin on kyse pitkästä suhteesta. Toivoo silti kuinka voisin vaan saada entisen ajan takaisin. Virheet joita olen tehnyt ei tekemättömäksi saa kuitenkin haluaisin kaikki jo unohtaa. Olenkin pitänyt lapsia etusijalla tässä ja pelännyt että lasten pahaolo tulisi eteen vielä jossain vaiheessa.
Senkin haluan vielä sanoa että kyllä eroon tarvitaan kaksi ihmistä, kuitenkin koen että miten voi asiat olla niin että toinen kokee että mitään ei ole tehtävissä ja toinen haluaa paikata, itse mietin miksi näin lastenko takia? Mutta ei se ole ollut perus syy jokin askarruttaa, koska ei itseasiassa ole tullut esille mitään syytä se vain että haluaa erota. Muistan vielä ristiriitaiset viestit et tekeekö hän oikein? ja sen saattelemana taas sorruin ajattelemaan et kaikki voisikin palata normaaliksi. Kuitenkin kysyin ja vastaus oli että ei halua elää kanssani.
Mietin myös eikö riitoja ole kaikissa parisuhteissa, ja sit ne sovitaan ja ei muisteta pahalla. Miten entinen avovaimoni muistaa sellaisetkin asiat uudestaan ja uudestaan. Mun mielestä jos loukkaa jotain suutuksissaan tai on vaan väsynyt, pyytäen anteeksi heti sen jälkeen..on ihan normaalia.
Eilen kun olin taas yksin kotona ei ollut mitenkään mukava olla tuntui kuin kaikki vihaisivat minua, ei jaksa itse aina soittaa jollekkin. Yksi tuttava kuitenkin soitti ja ei vaan kysynyt mitenkä voin , oli asioita joita oman edun kannalta halusi selvittää. Ylensäkkin kun ystävät joita on muutamia ajattelee vaan että kyllä se siitä ja sitten ollaan huolissaan omasta työ asiasta tai kerrotaan omia ongelmia. Ei sitä jaksa tässävaiheessa niitä kuunella.
Sydänsurua
Sydän itkee ikävää jokaisen kyyneleen mukaan kerään, voisipa ajatukset muuttua sydän saisi levätä. Jos saisin voimaa luottaa tulevaan, jo nyt sen huomaan ei elämä ole pelkää iloa sen täytyy saada kokea sydänsurua.Voimani tuntuu hävinneen tahtoisin palata entiseen, tuntisin voimani palaneenKuitenkin sydän itkee vaan kyyneleet keroo sydänsuruaan.
Palaan ajassa taakse päin. Lämmin halaus ystävältäin, olisin kiitollinen siitä nyt kun elän näin.Sydänsuru tulee kuitenkin sisältäin.
Sydän itkee kuitenkin, tarraan kiinni tyynyyni, itken pois kyyneleet sen jälkeen koen olon helpottuneen. Sydänsuru kuitenkin jää elämään edelleen.
Unohtaa tuskin voi, mutta on hyvä osata antaa anteeksi ja oppia elämään ilman kaunaa ja katkeruutta. Tämä taitaa sinulta luonnistua puolisoasi helpommin. Olen ymmärtänyt, että miesten on joskus vaikea puhua keskenään näistä asioista. Mutta jos nöyränä kerrot kaipaavasi tällaista keskustelua, uskon että kiireinenkin ystävä pysähtyy. Älä lannistu.