Mulla on ihan mielettömän upea tunne joka ikinen päivä. Mä oon ollut reilun
puolen vuoden ajan korviani myöten rakastunut. Musta tuntuu ettei millään
muulla ole enää mitään väliä, kun yksi ja oikea on löytynyt. Mun ajatukset
on koko ajan rakkaassani, sydämeni lyö hänelle, mutta hän ei ole oma vaimoni.
Mä kuljen mihin sattuu ja kävelen vääriin kerroksiin työpaikalla, asioita unohtuu.
Lisäksi naamalla on koko ajan typerä virne, outo hymy, jotain nirvanan ja seitsemännen
taivaan väliltä, kun tämä yksi tietty henkilö on koko ajan mun mielessä :D :D :D :D
Aaaaah!!! Ihana nainen.
Tuntuu siltä niin kuin olis kipee, omituisia aaltoja kulkee pitkin selkää ja
koko kroppaa, mut mä oon kait ihan terve!? tosin rintaa puristaa ja hengitys ei
tahdo aina kulkea, vatsa on täynnä perhosia, mieletön tunne :D :D Päässä humisee ja
silmissä sumenee, kun ajatukset laukkaa pilvissä ja yhteisissä unelmissa.
Olemme päättäneet, että tulevaisuus on meidän yhteinen riippumatta siitä kuinka
kauan sen saavuttaminen ottaa aikaa. Meillä on molemmilla omat kokemuksemme ja nyt
ensimmäistä kertaa molemmat on sitä mieltä ettei voinut koskaan kuvitella, että
tapaisi jonkun joka on sitä mitä on odottanut koko elämänsä.
Mutta. Olemme molemmat naimisissa ja mulla on lapsia. Hänellä ei ole.
En halua kokonaan luopua nykyisestä perheestäni, elämäni on siltä osin kunnossa,
että pidän vaimostani ja rakastan lapsiani, toivoisin että yhteinen elämä
myös heidän kanssaan voi jatkua. Tosin eri osoitteissa. Nainen jota rakastan on
kuitenkin naimisissa omalla tahollaan. Kiirettä ei ole, mutta turhaan ei kumpikaan
halua odottaa.
Yhteistä tulevaisuutta ei nykyisen vaimon kanssa ole. Hänen sydämensä murtuu,
mutta varmasti parempi niin, kuin rakkaudeton avioliitto. Olemme kuitenkin vasta
kolmekymppisiä ja suurin osa elämästä on vielä elettävänä. Lapseni surettaa
enemmän, koska en voi kestää ajatusta siitä, että minä olen se joka aiheuttaa
heille tuskaa ja harmia. Tilanne tuntuu mahdottomalta.
Olemme puhuneet asiasta paljon uuden rakkaani kanssa. Hän ymmärtää että tulen
olemaan tekemisissä nykyisen perheeni kanssa päivittäin myös jatkossa, mahdollisesti
lapset myös asuvat meillä osan aikaa. Elämä ei tule kuitenkaan olemaan helppoa.
Kysymys: Tilanne on paskamainen, tiedän, mutta mikä ikä on vähiten huonoin
lapsien kannalta avioerotilanteessa? Onko jotain viisauksia tämän palstan
lukijoilla siitä miten yhteinen elämä erillään asuvien vanhempien ja lasten
kanssa voisi rakentua toimivaksi. Lapset ovat menossa kohta kouluun ja heillä
on erilaisia harrastuksia. Arki ottaa oman aikansa, mutta haluan toki viettää
aikaa myös lasteni kanssa. Toivon myös että välini säilyisivät nykyiseen vaimooni.
Onko tälläinen yhtälö täysin pois suljettu ja mahdoton käytännön elämässä?
Eronneet, kertokaa miten olette saaneet uuden elämän käyntiin?
- Rakastunut -
puolen vuoden ajan korviani myöten rakastunut. Musta tuntuu ettei millään
muulla ole enää mitään väliä, kun yksi ja oikea on löytynyt. Mun ajatukset
on koko ajan rakkaassani, sydämeni lyö hänelle, mutta hän ei ole oma vaimoni.
Mä kuljen mihin sattuu ja kävelen vääriin kerroksiin työpaikalla, asioita unohtuu.
Lisäksi naamalla on koko ajan typerä virne, outo hymy, jotain nirvanan ja seitsemännen
taivaan väliltä, kun tämä yksi tietty henkilö on koko ajan mun mielessä :D :D :D :D
Aaaaah!!! Ihana nainen.
Tuntuu siltä niin kuin olis kipee, omituisia aaltoja kulkee pitkin selkää ja
koko kroppaa, mut mä oon kait ihan terve!? tosin rintaa puristaa ja hengitys ei
tahdo aina kulkea, vatsa on täynnä perhosia, mieletön tunne :D :D Päässä humisee ja
silmissä sumenee, kun ajatukset laukkaa pilvissä ja yhteisissä unelmissa.
Olemme päättäneet, että tulevaisuus on meidän yhteinen riippumatta siitä kuinka
kauan sen saavuttaminen ottaa aikaa. Meillä on molemmilla omat kokemuksemme ja nyt
ensimmäistä kertaa molemmat on sitä mieltä ettei voinut koskaan kuvitella, että
tapaisi jonkun joka on sitä mitä on odottanut koko elämänsä.
Mutta. Olemme molemmat naimisissa ja mulla on lapsia. Hänellä ei ole.
En halua kokonaan luopua nykyisestä perheestäni, elämäni on siltä osin kunnossa,
että pidän vaimostani ja rakastan lapsiani, toivoisin että yhteinen elämä
myös heidän kanssaan voi jatkua. Tosin eri osoitteissa. Nainen jota rakastan on
kuitenkin naimisissa omalla tahollaan. Kiirettä ei ole, mutta turhaan ei kumpikaan
halua odottaa.
Yhteistä tulevaisuutta ei nykyisen vaimon kanssa ole. Hänen sydämensä murtuu,
mutta varmasti parempi niin, kuin rakkaudeton avioliitto. Olemme kuitenkin vasta
kolmekymppisiä ja suurin osa elämästä on vielä elettävänä. Lapseni surettaa
enemmän, koska en voi kestää ajatusta siitä, että minä olen se joka aiheuttaa
heille tuskaa ja harmia. Tilanne tuntuu mahdottomalta.
Olemme puhuneet asiasta paljon uuden rakkaani kanssa. Hän ymmärtää että tulen
olemaan tekemisissä nykyisen perheeni kanssa päivittäin myös jatkossa, mahdollisesti
lapset myös asuvat meillä osan aikaa. Elämä ei tule kuitenkaan olemaan helppoa.
Kysymys: Tilanne on paskamainen, tiedän, mutta mikä ikä on vähiten huonoin
lapsien kannalta avioerotilanteessa? Onko jotain viisauksia tämän palstan
lukijoilla siitä miten yhteinen elämä erillään asuvien vanhempien ja lasten
kanssa voisi rakentua toimivaksi. Lapset ovat menossa kohta kouluun ja heillä
on erilaisia harrastuksia. Arki ottaa oman aikansa, mutta haluan toki viettää
aikaa myös lasteni kanssa. Toivon myös että välini säilyisivät nykyiseen vaimooni.
Onko tälläinen yhtälö täysin pois suljettu ja mahdoton käytännön elämässä?
Eronneet, kertokaa miten olette saaneet uuden elämän käyntiin?
- Rakastunut -
Vastaukset 19
Vanhimmat
Meidän liittomme on nyt päättymässä 18 vuoden jälkeen, kun mies löysi rakkauden. Lapsia on kolme alle kouluikäistä. Mutta. Nyt olen pääsemässä tästä petetyksi tulemisen tuskasta yli. Meillä menee näin: mies näkee lapsia lähes joka päivä, hakee päiväkodista jne. Lapset ovat hänellä yökylässä joka vkl, yhden yön. Päätin jo, että ei aviovaimosta ystävää hankita tuolla tavalla pettämällä, vaan toisin on nyt käymässä. Minä haluan sitä. En halua miestäni tänne takaisin, vaan en halua häntä menettääkään. Haluan, että suunnittelemma tämän nyt yhdessä. Seuraavan vuoden voisimme olla edelleen asumuserossa, eroamatta kuitenkaan lopullisesti. Kunhan pelisäännöt ovat selvät, mies myöntää että seurustelee (sillä se on se joka on hiertänyt, ei myönnä ja silti on se toinen siellä taustalla). Olen yhtäkkiä tosi luottavainen tulevaisuuteen, eikä tiedä mitä tulee. Meillä on yhteiset lapset ja muutenkin tosi paljon yhteistä, siitä ei pääse mihinkään. Mitä sitä hankaloittamaan sitten. Minäkin voisin tässä tapailla muita, jos kiinnostaisi, jotenkin olen nyt niin tyytyväinen lasten kanssa, eikä ole ketään kuvioissa, eikä oiekin ole tarvettakaan. Silti miesseuraa tässä kaipaa, sellaisessa ystävämielessä, joten jos se olisi mieheni, niin mikäs siinä. Eri asia, on miten tähän suhtautuu miehen naisystävä, nyt heillä ei ole mitään tarkoitusta suunitela tulevaisuutta yhdessä, muta ei erotakaan kokonaan. Entäpä kuitenkin tulevaisuudessa, minä voin olla aika paha oka hänen elämässään kuitenkin. Entäpä jos minä alan joskus seurustella, mitähän se mies ajattelee, että exäni on paras miesystäväni :)
Mielenkiintoista ajatella tätä, ei tunnu lainkaan pahalta ero, eikä se että mieheni löysi toisen, olin kai itse siihen alitajunnassa varautunut, sillä siihen oli liittomme ajautunut viime vuosien aikana.
Toivon sinulle hyvää, mutta nyt haluaisin sanoa, että älä pidä salasuhdetta, joka jokus kuitenkin paljastuu. Se vie vaimoltasi kyllä kaiken, uskon omaan naiseuteensa, luottamuksen, itsetunnon. Voin kertoa ihan omasta kokemuksestani, että viimeiset 9kk on ollut helvettiä, miehen vuoden salasuhteen jälkeen, mutta siitä toivuin. Kaikki ei.
Suhtaudutte tosi rauhallisesti, vaikka monen ihmisen elämä on joutunut kriisiin.
Toivon teille voimia, vaikka toisaalta kumpaakin viestiä lukiessa sydämessä tuntuu pahalta.
Sinulle herra toivon pitkää pinnaa, koska helvetti voi olla irti koska tahansa.
Ja et voi ennalta arvata vaimosi reaktiota.
Ihmettelen vaan miksi olet mennyt naimisiin ja lapsia tehnyt, jos nyt oletkin rakastunut toiseen kuin vaimoosi ? Pyydän että ajattelet ennen ratkaisuasi myös muita kuin itseäsi ja omaa onneasi....
Sinä nainen joka kirjoitit omasta erostasi, olet uskomattoman vahva ! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Olet hyvä ja rakastava äiti.
Jouduin itse naisena lähtemään omasta kodistani mieheni väkivaltaisuuden takia.
Menin naimisiin rakkaudesta ja uskoin pitkään liittoon.
Vaikka olen suhteellisen onnellinen tänä päivänä, niin silti koen päivittäin huonoa omaatuntoa avioerosta. Erosta on jo 6 vuotta !
Lapseni ravaavat kahden kodin väliä ja arkemme ei aina ole ruusuista.
Jouduin myös kolmeksi vuodeksi taloudelliseen ahdinkoon kun jouduin maksamaan yksin kovia vuokria kodistamme.
Suosittelen kaikkia eroa harkitseville käymään asiat läpi mielessään moneen kertaan ennen lopullista ratkaisua.
Vaikka itse yritin kaikki konstit ja terapiat yms. niin silti vielä joskus käy mielessä,
olisimmeko voineet sittenkin onnistua....
Oletkohan päässyt eroasi edes vielä käsittelemään itsesi kanssa? Tuntuu uskomattomalta, että noin pitkän liiton (lähes puolet eliniästä?) jälkeen voi suhtautua asioihin noin kevyesti. Onkohan niin, että elättelet silti sisimmissäsi toiveita siitä, että elämäsi jatkuu exäsi kanssa uudesta rakkaudesta huolimatta?
Täydet kymmenen pistettä alkuperäiselle kirjoittajalle! Sinä olet kunnon mies! Tarkoitan tätä siksi koska uskallat tehdä ison elämän muutoksen Rakkauden ja uuden naisen vuoksi. On todella hienoa kun ymmärrät että sinun on tehtävä tuo ratkaisu koska olet rakastunut, ja mietit rohkeasti eroa lapsista huolimatta! Olet harvinaisen rehti ja suora mies ja myös isä kun ajattelet lapsiasi ja tulevaa elämääsi eronneena. Tiedän monta aviomiestä jotka ovat myös tulisesti rakastuneet toiseen naiseen ja olleet suhteessa toiseen naiseen, todella kauan,jopa vuosia. Mutta...mutta...siitä huolimatta ovat jääneet avioliittoonsa, useimmat lasten ja omaisuuden vuoksi. Sitä en ymmärrä enkä hyväksy!! On tosi säälittävää pitää salarakasta mutta jäädä roikkumaan huonoon liittoon, josta tunteet kuolleet. Sinä olet rehti mies! Onnea ja kaikkea hyvää sinulle ja rakkaallesi jatkoon!
Juu, ehkä elättelen, ehkä en :) Ehkä molemat elättelemme sitä ajatusta. Siksipä molemmat olemme sitä mieltä, että annetaan ajan kulua, nyt kun vihdoin olemme päässeet suht' tasapainoiseen tilaan. Jos mieheni sanoisi, että tehdään lopullinen ero, niin sitten suunnattaisiin elämiimme eri tavalla, mutta kun ei niin tämä onhyvä. Kunhan olemme rehellisiä (sen kaiken valehtelun jälkeen). Lapset ovat rauhallisia, kun me vanhemmat emme riitele ja tarjoamme molemmat hyvät kodit ja olemme läsnä. Meillä on mieheni kanssa pitkä historia, naimisiin 8 vuoden seurustelun jälkeen, lapset 3v naimissaolon jälkeen, ei tässä ole edelleenkään tehdä mitään hätiköityä.
Itse rakastin vuosikausia toisen naisen miestä ja mies rakasti minua,toisen miehen vaimoa.Samanlaiset tuntemukset,aivan ihanaa elämää...mutta kaikki päättyi molempien puolisoiden saadessa tietää suhteesta.Vaimo ei suinkaan suostunut luovuttamaan lapsensa isää rakastetulle eikä mies halunnut luopua lapsestaan.Nyt sitten ihmettelen miten niin suuri rakkaus ja tunne voi hävitä hetkessä.Kaikki ne rakkauden täyttämät vuodet on pois pyyhitty,niin kuin ei mitään olis ollutkaan.Luulen,että sinulle käy samoin.Nyk. vaimosi tuskin pystyy eroamaan ns. ystävänä kun toinen nainen on kuviossa mukana.
Ja muista myös se,että rakastuminen kestää kaksi vuotta ja sen jälkeen joko rakastetaan tai ei.Olet sen verran nuori,että vielä kerkeät rakastua myös vaimoosi uudestaan jos vaan annat itsellesi mahdollisuuden.Muista,että olet lastesi tärkein ihminen vaimosi lisäksi.Mieti sitä pitkään ja tarkkaan.
Sille joka sanoi,että miksi mennä naimisiin kun kuitenkin rakastuu toiseen sanoisin,ettei voi tietää parikymmentä vuotta aikaisemmin miten elämä menee.
Kun rakastaa ei voi pettää.Kun pettää se ei ole rakkautta.En ikinä ottais takasin sitä joka petti.Luottamus on mennyt olkoon itse mitä mieltä haluaa. Vaikk rakastais kuinka.omasta mielestään.
sinullahan on sussusi kanssa loistava suunnitelma, joka ihan varmasti toteutuu. Tai sitten ei.
Mitäs sen on väliä montako perhettä siinä menee rikki, pääasia on rakastuneiden päätähuimaava onni.
Se onni sitten kestää sen minkä kestää. Kokeilkaa ihmeessä.
Huomenta, ja kiitos kaikille asiallisista vastauksista. Mun omasta mielestä
tämä tilanne on just niin ristiriitainen, kun teidän vastaukset. Toinen on
toista mieltä, ja kolmas kolmatta :-) Itse mä en edes oikeesti tiedä onko tässä
yhtä ainoaa oikeaa tietä. Nykyinen elämä tuntuu citymarketin parkkipaikalta,
pysäköintiruutu on ainut mikä vaihtuu. Samat juopot ovensuussa ja kaupastakin
löytyy se sama kassa joka palvelee asiallisesti, ei hyvin, mutta ei myöskään
huonosti, "tehokkaasti" on ehkä oikea sana. Sehän puhuukin mulle joskus :-)
Mutta ehkä on vaan tie jota täytyy kulkea, sydän karttana ja kompassina - aivoja
unohtamatta. Perillä odottaa varmasti myös jotain odottamatonta, mutta myös
paljon asioita joista on haaveillut vuosikausia. Asioita joita ei koskaan
kuvitellut voivansa saavuttaa, koska ei tiennyt niiden olemassa olosta.
Ottaisiko itseään niskasta kiinni ja kertoisi vaimolle ettei tästä mitään tule,
vai kärvistelisikö niin kauan että lapset ovat lähteneet kotoa maailmalle? Ja
harmittelisin sitten loppuikäni menetettyä omaa elämää ja rakkautta. Vai mikä
tässä se menetys on, kun ollaan kalkiviivoilla tiliä tekemässä. Löytyisikö kenties
välimaastosta joku toimiva ratkaisu onnellisen elämän jatkamiseksi?
Nykyinen tilanne tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Ei kukaan halua elää loppuelämäänsä
ihmisen kanssa jota ei rakasta, etenkin kun samaan aikaan ajatukset on joka ikinen
hetki toisessa ihmisessä. Mutta muutos on iso ja moneen ihmiseen sattuu.
Olen yrittänyt miettiä vaihtoehtoja, mutta lopputulos on ollut aina sama. Rakkaudeton
suhde, jossa avioparilla on tuskin kymmentä sanaa vaihdettavana vuorokauden aikana,
kuulostaa melko mahdottomalta ajatukselta pitemmän päälle, kun mitään muutakaan
jaettavaa ei tunnu olevan. Lapsien takia olen sinnitellyt näinkin pitkälle. Joten
siis se toinen vaihtoehto tuntuu päivä päivältä todennäköisemmältä.
Sinulle Nimimerkki "AnneOmituinen !"
Tsemppiä sulle. Paskamainen tilanne, mutta hyvä että asiat mielestäsi sujuvat
ja itsekin sain tältä osin vähän lisää toivoa. Toivottavasti löydät myös itsellesi
uuden rakkauden.
Sinulle Nimimerkki "kummallekin !"
Olen aina ollut se joka ajattelee muita. Tylyjä itsekeskeisiä ihmisiä on maailmassa
ihan tarpeeksi. Kohtaan heitä joka päivä. Toisaalta vituttaa olla aina se joka
ottaa takkiin, kun muut vaan porskuttaa.
Sinulle Nimimerkki "Juliaana 45v"
Kiitos Juliaana vilpittömästä tuesta. Tämä on sitä mitä haluan, ja kaikki muu
tuntuu mahdottomalta. Oli mukava lukea sun kirjoitus.
Sinulle Nimimerkki "Maijusi"
:-) Kirjoitit järkevästi. Kommentoisin kirjoitustasi koko tällä mun tekstillä,
mutta lisään vielä pari asiaa. Rakkaus on tunne joka tulee jos on tullakseen, ja
menee jos on mennäkseen. Rakastumista ei voi sulkea pois mielestä, eikä myöskään
yht'äkkiä käynnistää. Rakastumisen tulemista ja menemistä ei voi hallita. Tämän varmaan tiesitkin.
- Rakastunut -
kuolema teidät erottaa, tätä uutta ihastustasi?
Jaksaako hän rakastaa sinua yhtä kauan?
Varmasti siltä tuntuu nyt, mutta..
Mieti sitä nyt, älä sitten kun yhteiselämä ja arki alkaa, kun on liian myöhäistä..
että rakastumista ei voi hallita. Mutta rakastaminen on aivan muuta kuin rakastuminen!
Avioliittolupauksessa ei vastata "tahdon" kysymykseen "Rakastatko häntä?" vaan TAHDOTKO OSOITTAA RAKKAUTTA JA USKOLLISUUTTA...
On kummallista, miten "rakkaus" saa niin paljon pahaa aikaan maailmassa! Jos minä rakastan, minulla on oikeus tehdä mitä tahansa: loukata, rikkoa lupaukseni, ryövätä toisen ihmisen aviopuoliso, riistää koti lapsiltani...
Ei se ole mitään rakkautta!
Voisithan katsella lapsiasi silmiin ja etsiä sieltä vastauksia kysymyksiisi. Mitä haluat heidän elämäänsä? Sietäisikö nykyisen rakkautesi kohde heitä? Kestäisikö rakkautesi, jos lapsesi eivät mahtuisikaan elämäänne?
Entä rakastettusi puoliso? Mitä tämä hänen elämäänsä vaikuttaa? Mitä ajattelet, jos joku vie sinulta rakastetun? Joku voi rakastua taas häneen ja pitää oikeutenaan ottaa hänet sinulta. Onko tämä kaikki sinusta oikein?
Avioliitto ei pelasta meitä rakastumasta muihin kuin puolisoomme. Meillä on kuitenkin itsellämme vastuu siitä mitä ratkaisuja teemme.
Avioliiton ongelmiin voi saada apua.
Rakastumisen huumassa ei kyllä ole kiinnostunut mistään avusta, koska haluaa vain "rakastaa".
Jollei vaimosi ole kovin avaramielinen, niin kyllä sinun pitää varmaan kokonaan luopua perheestäsi jos tämän uuden ihastuksen kanssa lyötte kamat yhteen. Lapsita ei tarvitse luopua. Te sovitte vaimosi kanssa siitä jääkö lapset yksin toiselle vai järjestättekö yhteishuoltajuuden. Lapset sopeutuvat eroihin yksilöllisesti, mutta suurin vaikuttaja ovat omat vanhemmat omalla asenteellaan. Jos voitte vaimosi kanssa tukea lapsia puolueettomasti sopeutumaan uusiin järjestelyihin, tulevaisuus näyttää valoisalta. Jos toinen tai molemmat alkaa käyttää lapsia kiristyskeinona, lapset ahdistuvat ja lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin mitä kumpikaan toivoo.
Suosittelen nyt kuitenkin malttamaan hieman kauemmin, koska ei puolessa vuodessa toista opi kunnolla tuntemaan vaikka rakkauden huumassa niin luulee. Järkevämpää on ensin erota, asettua asumaan itsekseen, jatkaa tapailua ja sillä tavalla seurailla tulisiko yhteiselämästä saman katon alla mitään. Muutoin voi joutua ojasta allikoon kun elämän realiteetit ei sitten toimikaan. Siinä erillään asuessa voi seurata miten lapset suhtautuu uuteen kumppaniin ja uusi kumppani lapsiin ja kuitenkin olla läsnä lasten elämässä eikä mennä vain omien halujen mukaan. Haaveilla voi vaikka mistä mutta konkreettiset tilanteet ratkaisevat.
Vaimoasi ajatellen sinun todellakin kannattaa miettiä mikä on suhteesi häneen, eikä mikä on suhteesi tähän toiseen naiseen. Jos teillä ei ole edes riitoja, mikä sinua sitten vie uusiin kuvioihin. Itsetunnon kohotus vai mikä. Ravistele päätäsi ja mieti oikein todella. Toisen naisen olemassa olo ei helpota ajatteluasi, vaan sinun kannattaisi olla jonkin aikaa ilman hänen vaikutustaan ja olla miettimättä häntä. Mieti itseäsi ja avioliittoasi. Jokinhan tuossa on vialla, mutta mikä ja voiko sille mitänä tehdä.
Muista olla tahdikas vaimollesi kun kerrot tilanteen. Hänellä ei taatusti tule ymmärtämystä riittämään.
Älä kerro vaimollesi totuutta. Miksi pitäisi särkeä toisen sydän ja kertoa, että on pettänyt tätä jo puoli vuotta. Ihmettelen yleensäkin ihmisten tapaa olla yltiörehellisiä, aina se ei ole kannattavaa. Jos tekee jotain väärin, täytyy olla valmis kantamaan taakkansa ITSE ei sysäämään sitä toisen harteille.
Elämä ei mene aina suunnitelmien mukaan. Olen itse tämmöinen toinen nainen. Rakastuin naimisissa olevaan mieheen. En todellakaan "varastanut" miestä hänen perheeltään, miehellä oli jo toinen jalka oven välissä. Mies hoiti eron pitkän kaavan mukaan, erittäin asiallisesti. Ei kertonut minusta, minä tulin kuvioihin vasta reilu puoli vuotta eron jälkeen. Ei riidellyt vaimonsa kanssa eikä tapellut lapsistansa. Alussa vaimo ei tahtonut antaa miehelle lapsia, nyt jopa tyrkyttää heitä meille viikonlopuiksi. Asiat rullaa pikkuhiljaa. Anna vaimollesi aikaa, se on tärkeintä. Sinun täytyy valmistautua useisiin keskusteluihin, kertoa vaimollesi totuus, miksi et enää rakasta. Mutta älä kerro toisesta naisesta, se aiheuttaa KATKERUUTTA. Uskon kyllä, että et perhettäsi jätä pelkästään tän toisen naisen takia. Et sinä uutta katselisikaan, jos asiat vaimosi kanssa olisivat kunnossa. Lapset sopeutuvat muutoksiin. Pienikin lapsi kyllä vaistoaa, jos vanhempien välillä ei ole rakkautta... Tällä on seurauksia lapsen tulevaisuuteen (omaa kokemusta on)
Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, hieman sekavasti kirjoitettu, joku voi saada aivan eri mielikuvan mitä tarkoitin. Mielestäni asiat pitää hoitaa kiireettä, huolella ja vastuuntuntoisesti. Jos eroat, älä jätä heti vaimoasi yksin kärsimään, ole hänelle tukena lastenhoito asioissa yms. mutta painota, että takaisin et voi tulla (ettei tule turhia toiveita)
Jos vain kykenet, muistele aikaa, jolloin tapasit nykyisen vaimosi. Miltä silloin tuntui? Samaa huumaa kuin nyt? Todennäköisesti kyllä. Nyt mietit eroa tästä naisesta. Miksi?
Olet ihastunut. Ei sillä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä. Näin se vain on. Ihastuksia tulee ja menee. Niille joko antautuu tai sitten ei.
Avioliito on nimenomaan tahto asia. Sitä se tulee olemaan myös tämän uuden ihastuksen kanssa, jos sinne asti ajaudutte.
Teit, mitä teit - tsemppiä
Muutatte kaikki yhdessä suureen taloon ja kuksitte ristiin rastiin koko porukka.
Jos rakastat niin muista tämä opetus. Oli kerran nainen joka oli naimisissa ja mies myöskin oli naimisissa, molemmilla lapsia. Rakastuivat. Oltiin kolmikymppisiä, ehkä jopa alle. Ratkaisua ei tehty, rakastettiin vain. Nainen jäi kiinni ja erosi koska miehellään oli jo uusi katsottuna ja käytti tilanteen hyväkseen, ratkaisua ei tehty. Mies jäi kiinni. Miehen vaimo ummisti silmät, ratkaisua ei tehty. Aikaa kului ja paljon. Yhdessäoloa rakkautta kolmiodraamaa jokataholla itkua murhetta surua omantunnontuskia ja sitten nainen vihdoin "repi" itsensä irti. Mies pyrki takaisin moneen kertaan ja aina välillä pääsikin. Itkua surua murhetta ja kärsimystä joka taholla. Lapset eivät tästä tienneet mutta varmasti vaistosivat. Rakkaus kuitenkin aina jatkui ja antoi anteeksi ja lääkitsi. Nyt vuosien päästä ero sitten vihdoin tuli ja nyt opettelemme elämään näiden vaurioiden kanssa joita tässä matkan varrella on tullut molemmille. Luulen että jos ratkaisu olisi tehty aiemmin niin kaikilla olisi helpompaa. Myös ex-vaimolla. Ja voin sanoa ettei tämä todellakaan helppoa ole. MUTTA PERIKSI EI ANNETA.
Muista tämä kun mietit mitä sinun kuuluisi tehdä.
Uskon että tosirakkaus on olemassa. Nuorena helposti mennään naimisiin ja tehdään perhe, kun niin kuuluukin. Mutta se että tottuu elämään jonkun kanssa ja porskuttaa parikymmentä vuotta, ei tarkoita että tämä tyyppi välttämättä on se elämän rakkaus! Sitten kun se osuukin kohdalla joskus myöhemmin, pitäisi tosirakkautta osata kunnioittaa. Jos tosirakkauden sivuuttaa ja blokkaa mielestään lasten tai omaisuuskysymysten takia, voi olla loppuelämä katkeruuden täyttämää. Turhautuminen muuttuu ajan myötä katkeruudeksi puolisoa kohtaan kun ajatukset ovat tässä rakkaudessa. Kun lapset lähtevät kotoa, tulee ero ja sitten ollaanki jo sen ikäisiä että uutta yhtä ihanaa rakkautta ei löydy. Elämä pitää uskaltaa elää eikä sysätä sitä muiden harteille.
Minä voin kertoa, että teit mitä tahansa, niin särjet vaimosi maailman pirstaleiksi, kun hänelle selviää, että haluat erota, koska sinulla on uusi katsottuna. Minun exä jätti ja myöhemmin selvisi se syykin. Mitään pahempaa en tiedä kuin tieto siitä, että sinua on petetty.
Pettäminen lisää eroprosessiin oman katkeran pettymyksensä. Jollain lailla näin jälkikäteen sanoisin, että tietynlainen viattomuus katoaa pysyvästi, kun tärkein ihminen elämässä pettää sinua selän takana. Siitä toipuminen voi viedä kauan. Miehiin luottaminen voi olla vaikeaa, vaikka kaikki teistä eivät pettämistä harrastakaan. Siltikin vaimollasi on oikeus tietää. Voi ainakin olla syyttämättä itseään erostanne.
Siitä kaikesta voi myös päästä yli ajan kanssa. Niin meille kävi vaikka alku oli tulikivenkatkuista. Nykyään lapset viettävät aikaa molempien luona aika paljon vaikka itse olen lähivanhempi. Mutta se on pitkä prosessi, että pystyy antamaan anteeksi ja olla hyvissä väleissä. Jossakin vaiheessa yhteydenpito oli aika minimaalista, mutta nyt juttelemme useinkin lasten asioista.
Mitä tahansa teetkin, niin tee se rehellisesti. Sinun kannattaa myös miettiä kannattaako pitkää avioliittoa uhrata lyhyen rakastumisen takia. Ihan maalaisjärjellä katsottuna sinulla ei voi olla oikeaa tajua tässä vaiheessa siitä millaista sinun ja uuden rakastettusi elämä tulee olemaan. Kuka hän oikeasti on? Elät tällä hetkellä vielä vaaleanpunaisessa rakastumisen pilvessä ilman realistisia odotuksia. Minäkin kehottaisin elämään hetken yksin ja seurustellen, että saat varmuuden suhteen kestävyydestä ennenkuin järkytät lapsiasi eron aikana esittelemällä heille uuden äitipuolen. Anna heille aikaa toipua erosta ensin.
Sekin vaihtoehto kannattaa päässään miettiä valmiiksi, että kaikki ei mene niinkuin saduissa. Voi olla, että hajotettuasi perheen, ei uudesta suhteestasi ole kestämään loppuelämää. Miltä sinusta silloin tuntuisi, kun olisit lastesi elämässä sivuroolin pelaaja etävanhempana ja nykyisellä vaimolla olisi uusi puoliso. Siihenkin skenaarioon kannattaa varautua.
Oikeassa olet siinä että ketään ei voi pakottaa rakastumaan. Se avioliittolupaus tarkoittaakin tahtoa ja halua pysyä toisen rinnalla. Ei arki ole aina rakkauden huumaa, mutta ei se tarkoita, että elämässä ei olisi rakkautta. Kaikki on kiinni siitä haluaako sitä nähdä ja panostaa parisuhteeseen. Molemmistahan se suhteen toimivuus on kiinni. Arki kun kuitenkin tulee joka ikiseen parisuhteeseen viimeistään kahden vuoden päästä ; ).
minä haluan, minä toivon, minä olen, minä aion.. minä sitä, minä tätä.