tehtäväsi on...

Myötätuntoni on puolellasi. Ihmisenlapsen on opeteltava kaikki elämäntaidot pikkuhiljaa aina kävelystä kapinointiin. Jostain syystä meidän yhteiskunta on muuttunut kovasti viime vuosikymmeninä. Enää vanhempien kunnioitus ei ole itsestään selvyys, muttei onneksi ole selkäsaunakaan. Ei jotain hyvää, jos ei jotain huonoakin. Omat vanhemmat ovat luojan kiitos turvallisin mahdollinen kapinakohde, jo päiväkoti-ikäiselle. Toivon voimia kaikille vanhemmille kestää lapsen kapinat. Lopulta rakkaus voittaa! Varmasti suurin osa aikuisista kunnioittaa vanhempiaan sekä heidän asettamiaan rajoja ja velvollisuuksia. Toivottavasti sinulla on ystävä, jonka kanssa purkaa tunteita kuten lapsesikin tekevät.

marttyyriudessasi. Ei ihmekään etteivät sun lapset sulle mitään kerro, jos sulla on tuollainen asenne päällä niitäkin kohtaan. Mun äiti on myös tuollainen, vaatii kertomaan kaiken, mutta ei sitten kestä sitä että sille kerrotaan, jolloin minä joudun kantamaan paitsi oma murheeni, myös äidin emotionaaliset purkaukset, jolloin minun taakkani on kaksinkertainen, sen sijaan että äidille kertominen millään tavalla helpottaisi oloani. Ei sellaista vaan jaksa ja tulee oikeasti sellainen olo, että koska äidin on päästävä huomion ja lohdutuksen keskipisteeksi aina, ei hän oikeasti välitä siitä, miltä musta tuntuu, vaan ainoastaan siitä, miltä hänestä tuntuu. Ei sellaisen ihmisen kanssa voi oikeasti mitään jakaa, se vaan imee toisista kaiken, eikä anna itse mitään.

Jos on noin vaikeaa, hankkiudu terapiaan. Siellä niille maksetaan sun terapoimisesta, ja lapsesi voivat jatkaa omia elämiään ilman että joutuvat kantamaan sinua niskassaan.

Lapsissa tapahtuu paljon muutoksia koko sen ajan kun he asuvat vanhempiensa luona. Vihanilmauksiin ja mököttämiseen ym. voi olla monta päälleekkäistäkin syytä, eikä ne syyt ole välttämättä ollenkaan kodissa vaan sen ulkopuolellakin; koulussa, harrastuksissa, kaveripiirissä jne. Ne vaan puretaan ulos kotona, turvallisessa ympäristössä.

Aikuisena ja vanhempana sinä pystyt kyllä aavistamaan liittyykö lastesi kapinahenkeen jotakin muutakin kuin vain murkkuiän kiukkua ja rimpuilua. Sinä tiedät onko teidän perheessänne tai parisuhteessa ehkä tapahtunut jotakin, joka on jäänyt käsittelemättä tms. Murkkuikäiset reagoivat yleensä ylikorostetusti ympäristönsäkin muutoksiin, joita he eivät koe voivansa hallita.
On silti tärkeää, että lapset voivat luottaa teihin vanhempiin, että tapahtuipa elämässä mitä hyvänsä ainakaan te ette hylkää heitä.

Kuopukset ottavat usein mallia vanhemmista sisaruksistaan tiedostamattaankin. Jos isosisko haistattelee vanhemmilleen, saattaa pikkusisko riitatilanteissa päästellä suustaan samoja sanoja, ymmärtämättä edes mitä tekee. Joskus räyhääminen ja haistattelu on myös pikku hiljaa opittu tapa saada huomiota vanhemmilta: jos ei hyvällä niin sitten pahalla.
Päiväkirjakirjoittelu on hyvä muoto tunteiden ulos purkamiseen. Murkku ei aina halua puhua mutsille asioistaan vaan kirjoittaa ne mieluummin salaiseen päiväkirjaansa. Sekin on osa itsenäistymistä.

Ehkä sinä olet vain hyvin tunteellinen ja herkkä ihminen ja koet lapsissasi tapahtuvan muutoksen erityisen syvästi ja vahvasti. Sinä yrität kaikkesi, että ymmärtäisit lapsiasi ja saisit heihin sen tutun yhteyden, joka oli vielä hetki sitten teidän välillänne. Mutta kun mikään ei tunnu palauttavan asioita takaisin tuttuihin uomiin, sinä vaivut epätoivoon.
Ehkä sinun omaa elämääsi kuormittavat vielä lasten murkkuiän lisäksi muutkin huolet ja sinä tunnet musertuvasi kaiken sen alle.

Tämä on vain minun ulkopuolisen teoriointia, sinä tunnet itsesi ja perheesi paremmin. Mutta jos tunnet, että voimasi ovat ehtyneet etkä jaksa enää yksin, hae apua itsellesi. Auttamalla itseäsi autat myös lapsiasi. Jos sinulle tapahtuu jotakin, he tulevat syyttämään siitä itseään, sillä äiti on aina äiti ja se tärkein henkilö lastensa elämässä. Kun voit paremmin etkä provosoidu ja ahdistu enää niin herkästi, vaikuttaa se positiivisesti myös lapsiisi.

Tulee mieleen, että sinä tunnut itse jotenkin keskeneräiseltä. Et tunnu ihan sellaiselta aikuiselta, joka osaisi ottaa lasten kasvuun kuuluvat kehitysvaiheet ja tunteidenpurkaukset vastaan oikealla tavalla. Esim. tuo päiväkirjajuttu, sehän on täysin normaalia, mikä siinä sinua riepoo?

Minusta sinun omassa asenteessasi on korjaamisen varaa, tuo on tuollainen marttyyrimainen tyyli kohdata lasten murrosikä.

Ilmeisesti olet sama henkilö, joka tuossa alempana jo kirjoitti samasta aiheesta? En siis ala toistelemaan sinne kirjoittamaani, mutta sinuna miettisin sitä, että marttyyriydestä ei koskaan seuraa mitään kovin hyvää...