tehtäväsi on...

Totta tehtäväni on rakastaa.Mutta miksi "lapsien kuuluukin vihata äitiään"?Onhan heillä isäkin!Olen monesti sanonut lapsilleni etten voi auttaa heitä ellei he kerro ongelmistaan minulle.Ihan turhaan!.Haukkuvat vaan kavereilleen ettei heistä välitetä,ja purkavat tuntojaan päiväkirjoihin,eivätkä PUHU VANHEMMILLEEN.Huomaan etten tunne enää kuopustanikaan,hän ei ole avoin minua tai isäänsä kohtaan.Minä en vihannu omaa äitiäni,vaikka hänessäkin oli vikansa.Kaipaan häntä kovasti,ja toivon että hän olisi tukenani.
5580
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

Myötätuntoni on puolellasi. Ihmisenlapsen on opeteltava kaikki elämäntaidot pikkuhiljaa aina kävelystä kapinointiin. Jostain syystä meidän yhteiskunta on muuttunut kovasti viime vuosikymmeninä. Enää vanhempien kunnioitus ei ole itsestään selvyys, muttei onneksi ole selkäsaunakaan. Ei jotain hyvää, jos ei jotain huonoakin. Omat vanhemmat ovat luojan kiitos turvallisin mahdollinen kapinakohde, jo päiväkoti-ikäiselle. Toivon voimia kaikille vanhemmille kestää lapsen kapinat. Lopulta rakkaus voittaa! Varmasti suurin osa aikuisista kunnioittaa vanhempiaan sekä heidän asettamiaan rajoja ja velvollisuuksia. Toivottavasti sinulla on ystävä, jonka kanssa purkaa tunteita kuten lapsesikin tekevät.

Äänestä

marttyyriudessasi. Ei ihmekään etteivät sun lapset sulle mitään kerro, jos sulla on tuollainen asenne päällä niitäkin kohtaan. Mun äiti on myös tuollainen, vaatii kertomaan kaiken, mutta ei sitten kestä sitä että sille kerrotaan, jolloin minä joudun kantamaan paitsi oma murheeni, myös äidin emotionaaliset purkaukset, jolloin minun taakkani on kaksinkertainen, sen sijaan että äidille kertominen millään tavalla helpottaisi oloani. Ei sellaista vaan jaksa ja tulee oikeasti sellainen olo, että koska äidin on päästävä huomion ja lohdutuksen keskipisteeksi aina, ei hän oikeasti välitä siitä, miltä musta tuntuu, vaan ainoastaan siitä, miltä hänestä tuntuu. Ei sellaisen ihmisen kanssa voi oikeasti mitään jakaa, se vaan imee toisista kaiken, eikä anna itse mitään.

Jos on noin vaikeaa, hankkiudu terapiaan. Siellä niille maksetaan sun terapoimisesta, ja lapsesi voivat jatkaa omia elämiään ilman että joutuvat kantamaan sinua niskassaan.

Äänestä
  • Mä tiedän, kun meilläkin oli asiat vähän näin.. :-/

    Kerran näin pojan pöydällä jonkun terkkarin antaman kyselykaavakkeen. Pakkohan se oli salaa lukea, kun poika itse ei kertonut asioistaan juur mitään. Kysyttiin mm. "voitko puhua asioistasi vanhempiesi kanssa?" Poikani oli vastannut: "en".
    Minä tietty itsekseni aattelin, että miten niin ei voi. Ainahan minä olin valmis kuuntelemaan, enkä omasta mielestäni lyttää lyötyä. Mutta näin vain on.
    En koskaan ottanut asiaa puheeksi pojan kanssa; siitähän olisi käynyt ilmi, että tutkin salaa hänen juttujaan..

    Äänestä

Lapsissa tapahtuu paljon muutoksia koko sen ajan kun he asuvat vanhempiensa luona. Vihanilmauksiin ja mököttämiseen ym. voi olla monta päälleekkäistäkin syytä, eikä ne syyt ole välttämättä ollenkaan kodissa vaan sen ulkopuolellakin; koulussa, harrastuksissa, kaveripiirissä jne. Ne vaan puretaan ulos kotona, turvallisessa ympäristössä.

Aikuisena ja vanhempana sinä pystyt kyllä aavistamaan liittyykö lastesi kapinahenkeen jotakin muutakin kuin vain murkkuiän kiukkua ja rimpuilua. Sinä tiedät onko teidän perheessänne tai parisuhteessa ehkä tapahtunut jotakin, joka on jäänyt käsittelemättä tms. Murkkuikäiset reagoivat yleensä ylikorostetusti ympäristönsäkin muutoksiin, joita he eivät koe voivansa hallita.
On silti tärkeää, että lapset voivat luottaa teihin vanhempiin, että tapahtuipa elämässä mitä hyvänsä ainakaan te ette hylkää heitä.

Kuopukset ottavat usein mallia vanhemmista sisaruksistaan tiedostamattaankin. Jos isosisko haistattelee vanhemmilleen, saattaa pikkusisko riitatilanteissa päästellä suustaan samoja sanoja, ymmärtämättä edes mitä tekee. Joskus räyhääminen ja haistattelu on myös pikku hiljaa opittu tapa saada huomiota vanhemmilta: jos ei hyvällä niin sitten pahalla.
Päiväkirjakirjoittelu on hyvä muoto tunteiden ulos purkamiseen. Murkku ei aina halua puhua mutsille asioistaan vaan kirjoittaa ne mieluummin salaiseen päiväkirjaansa. Sekin on osa itsenäistymistä.

Ehkä sinä olet vain hyvin tunteellinen ja herkkä ihminen ja koet lapsissasi tapahtuvan muutoksen erityisen syvästi ja vahvasti. Sinä yrität kaikkesi, että ymmärtäisit lapsiasi ja saisit heihin sen tutun yhteyden, joka oli vielä hetki sitten teidän välillänne. Mutta kun mikään ei tunnu palauttavan asioita takaisin tuttuihin uomiin, sinä vaivut epätoivoon.
Ehkä sinun omaa elämääsi kuormittavat vielä lasten murkkuiän lisäksi muutkin huolet ja sinä tunnet musertuvasi kaiken sen alle.

Tämä on vain minun ulkopuolisen teoriointia, sinä tunnet itsesi ja perheesi paremmin. Mutta jos tunnet, että voimasi ovat ehtyneet etkä jaksa enää yksin, hae apua itsellesi. Auttamalla itseäsi autat myös lapsiasi. Jos sinulle tapahtuu jotakin, he tulevat syyttämään siitä itseään, sillä äiti on aina äiti ja se tärkein henkilö lastensa elämässä. Kun voit paremmin etkä provosoidu ja ahdistu enää niin herkästi, vaikuttaa se positiivisesti myös lapsiisi.

Äänestä

Tulee mieleen, että sinä tunnut itse jotenkin keskeneräiseltä. Et tunnu ihan sellaiselta aikuiselta, joka osaisi ottaa lasten kasvuun kuuluvat kehitysvaiheet ja tunteidenpurkaukset vastaan oikealla tavalla. Esim. tuo päiväkirjajuttu, sehän on täysin normaalia, mikä siinä sinua riepoo?

Minusta sinun omassa asenteessasi on korjaamisen varaa, tuo on tuollainen marttyyrimainen tyyli kohdata lasten murrosikä.

Ilmeisesti olet sama henkilö, joka tuossa alempana jo kirjoitti samasta aiheesta? En siis ala toistelemaan sinne kirjoittamaani, mutta sinuna miettisin sitä, että marttyyriydestä ei koskaan seuraa mitään kovin hyvää...

Äänestä

Kommentoi aloitusta


äidin tuska kirjoitti:

Totta tehtäväni on rakastaa.Mutta miksi "lapsien kuuluukin vihata äitiään"?Onhan heillä isäkin!Olen monesti sanonut lapsilleni etten voi auttaa heitä ellei he kerro ongelmistaan minulle.Ihan turhaan!.Haukkuvat vaan kavereilleen ettei heistä välitetä,ja purkavat tuntojaan päiväkirjoihin,eivätkä PUHU VANHEMMILLEEN.Huomaan etten tunne enää kuopustanikaan,hän ei ole avoin minua tai isäänsä kohtaan.Minä en vihannu omaa äitiäni,vaikka hänessäkin oli vikansa.Kaipaan häntä kovasti,ja toivon että hän olisi tukenani.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu