Tää on nyt niin tulehtunutta, etten halua nähdä poikaystävääni vähään aikaan.
Olemme parikymppisiä ja seurustelleet pari vuotta, josta alkuajan vietimme minun luona, sitten opiskelin toisella paikkakunnalla ja näimme vain viikonloppuisin. Kaikki sujui silloin suht hyvin. Opiskelujen loputtua tulin takaisin kotikaupunkiin. Poikaystävälläni on yksiö ja hän ilmoitti että olen tietenkin tervetullut sinne milloin haluan, ja paljon siellä olenkin. En kuitenkaan halua muutta sinne virallisesti, koska se on liian pieni kahdelle. Katselen siis pikkuhiljaa asuntoa itselleni. Yhteenmuutto oli aluksi päällimmäinen ajatus, mutta nyt se ei enää tunnu järkevältä..
Olemme alkaneet riidellä ihan älyttömistä asioista! Arki on tullut kuvaan ja rakastumisen alkuhuuma haihtunut jo ajat sitten , joten siitä ei ole kyse. En käsitä mikä poikaystävälläni on, siitä on tullut todella välinpitämätön kaiken suhteen parin viime kuukauden aikana. Otetaan esimerkiksi siisteys. Lattialla lojuu vaatteita, kaatuneita astioita, mehutölkkejä, tahroja ja hiekkaa on joka paikassa. Lavuaarissa on tupakan tuhkaa luoja ties miksi ja kylppärin lattialla on joku käsittämätön märkä kangasmytty. Ei hän mikään herra siisteys ole ollut ennenkään, mutta toi alkaa mennä jo yli ymmärrykseni. Jos töistä tullessani satun jotain tuollaista ääneen ihmettelemään, hän "loukkaantuu" suuresti ja olen kamala nalkuttaja. Sitten hän siivoaa suurin elkein, melkein riehuen. Ja minä vain vähän kysäisin. Hän istuu kotona pelaamassa pleikkaa päivät pitkät, joskus yksin, joskus muutaman epäilyttävän näköisen tyypin kanssa. Eikä ilmeisesti enää muuta tee.
Toinen juttu koskee ruokia. Ostan meille yhteistä syötävää, kun rahaa riittää, itselleni aamupalaa ja eväitä töihin. Syön joka aamu samanlaisen aamiaisen, mutta silti minun täytyy aina erikseen pyytää, ettei poikaystäväni söisi niitä pois illalla. Silti saatan aamulla tuijottaa tyhjää jääkaappia, ja siitäkään en saisi valittaa.
Olenko minä hirveä ämmä? Voiko ainoastaan mun sanomiset aiheuttaa niin kireän ilmapiirin, että voi räjähtää milloin tahansa, vai onko poikaystävälläni jotain hampaankolossa?
En vain ymmärrä tuollaista, tulee sellainen olo ettei mun tarpeista välitetä ollenkaan.
Kaikki on hyvin, jos vain pidän suuni supussa ja katselen hampaita kiristellen sitä sotkua.
Olen ajatellut, että oman kämpän saatuani asiat paranisi, kun molemmilla olisi omaa rauhaa. Nyt olen vain mielettömän väsynyt töistä, riitelystä ja itkemisestä, enkä enää tiedä kannattaako edes yrittää..
Mielipiteitä, kokemuksia?
Olemme parikymppisiä ja seurustelleet pari vuotta, josta alkuajan vietimme minun luona, sitten opiskelin toisella paikkakunnalla ja näimme vain viikonloppuisin. Kaikki sujui silloin suht hyvin. Opiskelujen loputtua tulin takaisin kotikaupunkiin. Poikaystävälläni on yksiö ja hän ilmoitti että olen tietenkin tervetullut sinne milloin haluan, ja paljon siellä olenkin. En kuitenkaan halua muutta sinne virallisesti, koska se on liian pieni kahdelle. Katselen siis pikkuhiljaa asuntoa itselleni. Yhteenmuutto oli aluksi päällimmäinen ajatus, mutta nyt se ei enää tunnu järkevältä..
Olemme alkaneet riidellä ihan älyttömistä asioista! Arki on tullut kuvaan ja rakastumisen alkuhuuma haihtunut jo ajat sitten , joten siitä ei ole kyse. En käsitä mikä poikaystävälläni on, siitä on tullut todella välinpitämätön kaiken suhteen parin viime kuukauden aikana. Otetaan esimerkiksi siisteys. Lattialla lojuu vaatteita, kaatuneita astioita, mehutölkkejä, tahroja ja hiekkaa on joka paikassa. Lavuaarissa on tupakan tuhkaa luoja ties miksi ja kylppärin lattialla on joku käsittämätön märkä kangasmytty. Ei hän mikään herra siisteys ole ollut ennenkään, mutta toi alkaa mennä jo yli ymmärrykseni. Jos töistä tullessani satun jotain tuollaista ääneen ihmettelemään, hän "loukkaantuu" suuresti ja olen kamala nalkuttaja. Sitten hän siivoaa suurin elkein, melkein riehuen. Ja minä vain vähän kysäisin. Hän istuu kotona pelaamassa pleikkaa päivät pitkät, joskus yksin, joskus muutaman epäilyttävän näköisen tyypin kanssa. Eikä ilmeisesti enää muuta tee.
Toinen juttu koskee ruokia. Ostan meille yhteistä syötävää, kun rahaa riittää, itselleni aamupalaa ja eväitä töihin. Syön joka aamu samanlaisen aamiaisen, mutta silti minun täytyy aina erikseen pyytää, ettei poikaystäväni söisi niitä pois illalla. Silti saatan aamulla tuijottaa tyhjää jääkaappia, ja siitäkään en saisi valittaa.
Olenko minä hirveä ämmä? Voiko ainoastaan mun sanomiset aiheuttaa niin kireän ilmapiirin, että voi räjähtää milloin tahansa, vai onko poikaystävälläni jotain hampaankolossa?
En vain ymmärrä tuollaista, tulee sellainen olo ettei mun tarpeista välitetä ollenkaan.
Kaikki on hyvin, jos vain pidän suuni supussa ja katselen hampaita kiristellen sitä sotkua.
Olen ajatellut, että oman kämpän saatuani asiat paranisi, kun molemmilla olisi omaa rauhaa. Nyt olen vain mielettömän väsynyt töistä, riitelystä ja itkemisestä, enkä enää tiedä kannattaako edes yrittää..
Mielipiteitä, kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet liian fiksu tälle lapselliselle ääliölle!
Jätä hänet ennenkuin teette lapsia, hän on lapsi mieleltään vielä itsekin. Jo se ilmaisee että hän on tosi lapsellinen, kun pelailee päivät pitkät, en voi ymmärtää tuollaista.
Äkkiä karkuun tuollaista tyyppiä!
kytkintä HETI !
ajatusmaailma ja poikaystävälläsi vielä lapsellisen "irtomiehen" mieli. Hän ei oikeasti halua mitään parisuhdetta, mutta hänestä olisi mukavaa, kun joku antaisi seksiä, siivoaisi, hommaisi ruokaa ja olisi mieliksi. (mielellään kommentoimatta muuten, kuin kehumalla) Kaikki sujui hyvin, niin kauan, kuin näitte harvoin, Et silloin huomannut hänen sotkujaan, hän ei syönyt sapuskojasi ja ehkä siivosi sinun tulosi takia enimmät.
Nyt hän on juuri sellainen, kuin on. Mieti oikeasti haluatko koko sotkun elämääsi. Sillä nyt sinun on aika päättää asutko yksin vai sen sotkun kanssa.
Mikäli haluat seurustella vielä hänen kanssaan, niin sitähän voi toki jatkaa, vaikka han asuukin omassa sotkussaan. Kunhan pidät molempien raha- ja sapuska-asiat erillään ja ÄLÄ kiltti ala hänelle siivooja-passaaja-äidiksi, jota hän tuntuu hakevan sinusta. Ajattele niillä aikuisen aivoillasi nyt. ONNEA kuitenki mitä sitten haluatkin..
ihminen. Älä yritä enää. Anna itsellesi rauha ja lopeta tuollainen jahkaaminen. Et sinä ole velkaa kenellekään muulle kuin elämällesi. Etkä kai kuitenkaan halua tuhlata sitä tällaiseen? Tottumus ei ole rakkautta. Sinä kuulostat järkevältä ihmiseltä. Sinun elämäsi alkaa vasta nyt, kun vaan uskallat ottaa sen vastaan, etkä riipu siinä tutussa, väsyttävässä, rikkovassa suhteessa. Tule elämään takaisin..