menetin lapseni 7kk sitten.Jokainen päivä mietin vaan lastani.Käyn töissä eikä kukaan ulkopuolinen huomaa mitään jolleivät tiedä menetyksestäni.He jotka minut tuntee toki huomaa etten enää ole se sama ilopilleri.
Juhlat ei kiinnosta, eikä mikään muukaan.
En silti koer olevani sairas.Luen joka päivä tätä palstaa, ja muutakin netistä.
Itku tulee kun olen yksin, ei aina .Tuntuu kun nyt vasta alkaa ymmärtämään mitä olen menettänyt lopullisesti.
Hukutan itseni töillä.Lopun ajan nukun että jaksan taas töitä.
Missä vaiheessa minut luokitellaan sairaaksi.Olin juttelemassa kolme kertaa kuolemasta, mutta en kokenut saavani mitään apua siitä.Olen muutenkin avoin.
Kuinka kauan ihminen jaksaa miettiä kuolemaa?
Koska ilo astuu elämään, iloa jotta tosin en tällä hetkellä kaipaa..haluan vaan olla rauhassa.
Juhlat ei kiinnosta, eikä mikään muukaan.
En silti koer olevani sairas.Luen joka päivä tätä palstaa, ja muutakin netistä.
Itku tulee kun olen yksin, ei aina .Tuntuu kun nyt vasta alkaa ymmärtämään mitä olen menettänyt lopullisesti.
Hukutan itseni töillä.Lopun ajan nukun että jaksan taas töitä.
Missä vaiheessa minut luokitellaan sairaaksi.Olin juttelemassa kolme kertaa kuolemasta, mutta en kokenut saavani mitään apua siitä.Olen muutenkin avoin.
Kuinka kauan ihminen jaksaa miettiä kuolemaa?
Koska ilo astuu elämään, iloa jotta tosin en tällä hetkellä kaipaa..haluan vaan olla rauhassa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos oman laosensa olisi noin äskettäin menettänyt,olisi täysin surusta sekaisin,Menee vuosia vuosia ennenkuin edes vähääkään helpottaa,Sitä haluaisi puhua lakkaamatta lapsestaan,
sure tyylillään... ja elä omalla tavallaan. ei siihen ole muottia miten käyttäydytään tai kauan ja miten näkyvästi surraan laheisen kuollessa.
Itse olen myös lapsen menettänyt onnettomuuden kautta ja myönnän kyllä sen, että vasta nyt(6 vuoden jälkeen) olen alkanut käsittelemään asiaa, koska aikaisemmin asia oli niin kipeä. Puhuin kyllä lapsestani, mutta lähinnä aika pinnallisesti, mutta mieheni taas ei suostunut vieraiden kuulen edes lapsemme nimeä mainitsemaan. Se kipu oli niin sanoinkuvaamaton, että pelkästään hengissä pysyminen oli kovaa työtä eikä se vieraiden ihmisten sääli yhtään oloa helpottanut, päin vastoin..
Niin et jokainen suree miten suree, toinen puhuu, joku toinen taas ei pysty.
Voimia ap:lle niitä tulet tarvitsemaan, mutta usko pois, vaikka se on hyvin kivinen tie niin siitä selvii, lapsensa vuoksi..
En ikinä sepustaisi mitään tarinaa kuolemasta..ihan jo pelosta..
Tosin myönnän itsekkin hämmästyneen miten olen reagoinnut.Kuvittelkin että vajoaa petiin kuukausiksi..mutta en voinnut..isä romahti täysin, eikä pystynyt edes lastaan tunnistamaan..minä ja nuorempi poikani teimme sen..16 vuotiaan pojan takia oli pakko olla vahva, pakko yrittää kaikkensa jotta hän pääsee jotenkuten raitelleen.Hänellä alkoi juuri koulu, tosin jouduimme siirtämään aloittamista hautajaisten ja juuri onnettomuuden ajankohdan takia..uusi koulu, uudet tavat päästä kouluun..minun murhe miten hän pärjää, miten kaikki alkaa sujumaan kun näin iso menetys on ollut.Minä hoidin kaikki..paperiasiat.., pankit..puhelimet, autot, vaikuutukset, laskut sun muut..kaupasta toki tuli jotain mitä käteen osuui..helpointa oli grillit..jostain oloi saatava voimaa..mikä loppui välillä totaallisesti..ajelin vääriun, en muistanut mitään..oli sata lappua ja lippua..ja silti puolet unohtui.
pankki siirsi onneksi lainat , mutta maailma ei pysähtynytkään vaikka minun elämäni niin tekikin..laskut tippui niin kuin ennenkin..
Ihmiset kävi kaupassa, olivat iloisia, kukaan ei tajunnut että minä olin menettänyt lapseni..ei kukaan..
Tyttöystävän sukukin suri vaan omaa tytärtään..kukaan ei ajatellut meitä..ei kukaan..
Minulla on edelleen vaan ja ainoastaan kuollut poika..poika joka oli elämäni valo..poika joka oli maailman onnellisin..elämä edessä..unelmia täynnä..kaikki loppui silmänräpäyksessä..
Elin vaan ja ainoastaan lapsilleni..enää en voi auttaa, neuvoa tai muutakaan..voin vaan viedä kukkia haudalle.
kaikki asiat saa miettimään lastani..kevät ja aurinko tuo mieleeni kun 20 vuotta sitten saavuin putipuhtaaseen kotiin , pöytä täynnä kukkia, minulla pieni käärö sylissäni..
Telkkarissa on ilta illan jälkeen vaan ruumiita.
Lehdet pursuaa onnettomuuksia..joka päivä joku kuolee.´
Jopa ystävät jotka on menttänyt omaisensa ei ymmärrä ettei elämäni ole enää koskaan sitä samaa..onhan heidän mielestä kulunut jo paljon aikaa..minulle kaksi kuukautta oli sitä samaa sekavaa karusellia.
Ihmiset pyytää juhliin, mutta en minä mene..miten voisin juhlia kun juhlat on menettänyt merkityksen.Jopa suku juhlii, iloiten ja kuvia ottaen.Kukaan ei ole soittanut minulle, kukaan ei puhu lapsestani, joten unohjdin heidät jo..luotan siihen että aikanaan kun ja jos on elämää kuoleman jälkeen, he tietää miltä minusta tuntuu.
Joku sanoo että olen väsyneen näköinen..niin olen..iso paino joka ojn sisälläni ei kai koskaan katoa..on huono omatunto toisen lapsen takia..tuntuuko hänestä että veli oli tärkeämpi..en tiedä. yriutän piristää häntä..pääsee laskettelemaan ja muutakin nyt enemmän.Pitäisi puhua, mutta kun lapsella on hyvä hetki ei viitsi repiä sitä hetkeä hajalle.
Ajakaa varovasti, muistuttaa häntä , miksi niin sanon.Kaikki asiat muistuttaa siitä että me menetimme yhden rakkaan.
Vaikka vanhempi kuolisi kuinka nuorena.Niin ainakin minä olen sisäistänyt alun alkean asiat niin, että me vanhempana kuolemme ensin.Kaikki miten olen elännyt on ollut ajatuksia täynnä, miten lapseni kasvaa ja kehittyy..
lapsuus, murrosikä, palava rakkaus, uusi koti, lastenlapsia, ja lopulta oma vanhuus ja oma kuolema..en ikiäpäivänä voinnut kuvitella että minä olen yksi heistä , josta olen vaan lukenut lehdistä..äiti joka hautaa oman lapsensa.
ja vaikka hautaan olen lapseni saattanut, se tuntuu edelleenkin epätodelliselta.
Joka yö toivotan hyvää yötä lapselle joka ei ole enää täällä.Kaikki on lopullista.Koko elämäni joudun tämän kanssa elämään.
Tätä ei todellakaan kukaan voi ymmärtää.
Jos joku kysyisi miltä mahtaisi tuntua, sitä ajatusta ei edes halua ajatella loppuun asti, sen ajatuksen vaan työntää pois..koska niin ei pitäis käydä, eikä sitä kukaan toivo.Sitä ajattelee että siihen suruun kuolee..valitettavasti siihen ei kuollutkaan.
Oli elettävä yhden ihmisen takia, vaikka ei jaksais.Mutta voiko äiti tai isä tuottaa vielä enemmän tuskaa toiselle lapselle joka on elossa tappamalla itsensä??EI VOI..on vaan pakko elää..miten lapsi joka tottui kaiken jakamaan, ajatukset, ilot ja surut ja vihat..veli jolle kertoi kaiken..jos minä kuolen, hän on täysin yksin..Kuka pitää hänestä silloin huolta?
Mitä hänestä tulee jos me kuollaan nyt?raunio..joka tuskin jskais elää itsekkään enää..joten jonkun on pakko olla vahva, ja sen on nyt pakosta oltava minä.
On valittava elämän ja kuoleman väliltä.
Hei!
Minä ymmärän täysin ajatuksesi, olenhan kokenut
saman n.10 kk sitten.
Jaksamista Sinulle ja perheellesi.
menetin äitini n. kk sitten. olen suht nuori vielä, eikä omia lapsia.
en ymmärrä miten joku voi väittää tarinaasi sepustukseksi. jonkun rooliksi tulee väkisin se, että järjestää käytännön asiat. itsellä onneksi sisarukset apuna.
ihan samoja tuntemuksia on minulla myös. en oikein osaa muiden nähden avoimesti surra... kaikki tuntuvat unohtaneen mitä minulle on tapahtunut. kukaan ei enää puhu äidistäni. elämä ympärillä vain jatkuu eteenpäin. vaikka joka hetki äitini on mielessäni, ja minun maailmani ei ole enää koskaan entisensä. unohtelen asioita, ja keskittymiskyky olematon.
mutta tosiaan, kaikki surevat tavallaan, kaikki eivät ehkä edes pysty käsittelemään asiaa heti, vaan koettaa jatkaa elämää.
ehkä on niin, että sitten kun on enemmän voimia, asia myös iskee tajuntaan paremmin.. on voimia käsitellä sitä.
en tiedä, sekava olo. voimia sinulle ja sitä toivon itsellenikin.
Itse lapsen menetyksen läpikäyneenä voin myös sanoa, että jokainen suree tavallaan. Itse menetin 6kk ikäisen vauvani aivan yhtäkkiä yllättäen. Olin vielä yksin kotona löytäessäni lapsen kuolleena. Luulin, etten ikinä selviäisi siitä tuskasta enkä pystyisi elämää jatkamaan mutta niin se vain jatkuu kun on pakko. Esikoislapsikin oli vielä alle 2vuotias jota oli jaksettava alkaa heti hoitamaan. Melko pian aloin odottaa uutta lasta, ja jotenkin surutyö on siltä osin jäänyt kesken enkä ole päässyt asiaa vielä sisäistämään ja hyväksymään. Sen aika tulee varmasti myöhemmin. Kuollut lapsemme on aina, joka päivä mukana ajatuksissa eikä varmasti unohdu milloinkaan. Sydämessä tuntuu kuin iso haava, joka ei ole vielä alkanut parantua. En osaa vielä hyväksyä koko asiaa. Minun elämä kuitenkin jatkui, jo tuon esikoislapsenkin takia. Pystyin jatkamaan "normaalia" elämää, vaikka suru oli suuri ja yksi joukosta poissa. Joskus ajattelin että varmasti kuolisin jos lapsille tapahtuisi jotain, mutta sitten kun pahin taphtui ei se niin mennytkään. Olen myös syytellyt itseä, enkö rakastanut lasta tarpeeksi kun en mennytkään shokkiin, en vajonnut päiväkausiksi sängynpohjalle vaan yritin pitää itseni koossa ja olla niinkuin ennenkin. Kai se oli jotain pakenemista jolla yritin ikäänkuin kieltää tapahtuneen. Vauva kun oli todella rakas, kiltti sylilapsi joka viihtyi eniten juuri sylissä ja sitten yhtäkkiä sylini huutaa tyhjyyttään. Mitään kamalampaa ei ihmiselle voi tapahtua, kuin oman lapsen menetys. Mutta muistakaa että kaikki suree tavallaan. Minuakin ärsytti aluksi kun ihmiset sanoivat odottaessani uutta lasta, että "Tehän olette selviytyneet hienosti, uusi lapsikin jo tulossa ym," SIlloin teki mieli huutaa. Ei, ei me olla selvitty. Suru ja ikävä on läsnä joka hetki, vaikka ulkoisesti kaikki näyttäisikin olevan kuin ennenkin. Syvällä sisällä on viiltävä tuska, pienestä kuolleesta lapsesta. Se tuntuu nyt niin henkilökohtaiselta, että haluamme pitää surun itsellämme. Ei me kuljeta kylillä itkemässä ja voivottelemassa. Nyt yritämme nauttia vain joka hetkestä ja näistä elävistä lapsista. Kuollutta emme enää takaisin saa, mutta on aina yksi lapsistamme. Voimia kaikille lapsensa menettäneille!
Toi on kyllä totta että jotain haluaa pitää itsellään.Hyvin harvalle olen tunnistamis prossesista jos sitä siksi voi sanoa.
On asioita jotka ei mennyt niin kuin olisin halunnut niiden menevän.Mutta asiat ei johtunut minusta.Poliisitkin kai ihmettli kun kylmänviileesti vaan totesin lapsen olevan minun, ja piinaavan hiljaisuuden jälkeen sain sanottua että voivat poistua.
Ne hetket oli täysin minun ja poikani, ja ne haluan pitää itselläni , se on jotain pyhää.
En myöskään päästänyt ketään muuta katsomaan lastani myöhemmin kun ihan se ydinläheisin piiri, joka supistui minuun ja tyttöystävään.Isä ei psytynyt ja syytti pitkään siitä itseään, veli taas otti roolin hoitaa isää ja tukea häntä joka oli liikuttavan raskasta.
Tänään tapasin isän joka menetti vuosia sitten tyttären, hän otti osaa ja sanoi että ottaa osaa kohtuuttomaan suruun jonka olen kohdannut.Lisäsi ettei itse pystynyt puhumaan asiasta kolmeen vuoteen.
Olisin halunnut jutella mutta hän pakeni paikalta, olettaen että minä suren samalla tavalla kuin hän aikanaan surun alussa.
matkalla autossa syytin myös itseni siitä, että olenko tunteeton kun otan asiat näin rauhallisesti tavallaan.Kotona siivosin yhden kaapin ja löysin videoita.Poika uimakoulussa, poika 4 v synttärit ym ym..silloin riipaisi syvältä sydämessä.Äidin kanssa en pysty puhumaan ja olen kääntänyt suvulle selkäni.Äiti ei puhu enää paljonkaan lapsestani.Miettii varmasti paljon miten olen päässyt yli tai olenko.
Päivää ennen hautajaisia tuli jopa riita puhelimessa, ja äiti sanoi ettei tiedä viitsiikö tulla edes hautajaisiin.Kyse oli juuri siitä etten päästänyt häntäkään katsomaan omaa lapsenlastaan.Totesin että olen kyllästynyt siihen miten kuolemalla mässäillään lehdissä ja jokapuolella.Kukaan joka ei 110% rakastanut ei saa koskaan mitään aihetta kääntää ja vääntää asioita tai levittää asioita lapsestani ja piste.
Ei ollut mitään salattavaa, ei yhtään mitään.En halunnut että lapseni muistoa liataan millään muotoa, ja tällä ainakin estin osan siltä osin .
Surullista oli myös kuulla mitä huhuja lähti liikkeelle.Itsemurha oli yksi.Tosin en ensin loukkaantunut tästä, koska itse tiesin totuuden.Mutta kun selvisi paljon myöhemmin ketä näitä levitti työpaikan kahvipöydissä loukkaannuin ja hämmästyin.Ihmisiä jolla kuvittelin olevan elämän realiteetit hanskassa levitti näitä kuin hyeenat saaliin luona.Tsoin ennen kuin sain tietää, avauduin vilpittömästi tästä asiasta juuri yhdelle näistä.Jälkeenpäin nautin siitä että tuli tieteämättäni sanottua suoraan mitä ajattelin.
Ymmärrän että jollekkin on hyvää puhua asioista.Itse en koe saavani siitä apua koska olen muutenkin avoin.Juuri se ahdistaa.Miten minua voi auttaa.Kenellä on vastauksia?
Ensin ajattelin etten pelkää kuolemaa enää.Tavallaan en pelkääkään.kuolema on arpapeliä minulle nykyään tässä hetkessä ja tällä uskolla mitä juuri nyt tänään omaan.
Onko kuolema lopullista, maadut ja olet vaan pois?Tai onko elämää kuoleman jälkeen?Olen kai kallistunut enemmän elämään kuoleman jälkeen, ehkä lohduttaakseni itseäni.Jaksaakseni elää.Ehkä olen hullu, en tiedä.
Kakki selviää vasta kun kuolen.Toisaalta jos on elämää, mitä tein väärin että näin raskaan elämän olen ansainnut?Minut poljettiin mutiin, ja mikään ei enää merkitse mitään.Kaikki lapselliset haaveet romuttui, eikä niitäö iloksi voi muuttaa enää ikinä.Tulevia matkoja, remontti, lottovoitto ym ym mitä aina silloin tällöin haaveili.
Uusi lapsikin oli mielessä, mutta ikäni puolesta se olisi väärin lasta kohtaan.Ja olen akuan sitten asennoitunut toisenlaiseen elämään.Ymmärrän ettei kolas lapsi korvaa menetettyä.Ehkä ajatus olikin vaan saada syy jaksaa elää.Toisaalta pelot joka elämäni on täynnä muidenkin vastoinkäymisten takia, sai minut luopumaan ajatuksesta.En halua sitoa itseni vauvaan , mikäli menetän toisen poikani.En minä voi rakastaa lasta joka ei ole olemassa.Kamalaa sanoa, mutta haluan vapauden valita elämän ja kuoleman välillä mikäli menetän toisen lapseni.On raskasta elää vaikka haluan elää ja on pakko elää nyt , juuri tämän yhden pojan vuoksi.
Lapsen menetykseen ei voi oikein valmistautua kun se tulee niin yllättäen niin kuin se minullekkin tuli.Mitään ei voi ottaa uusintana.
Ymmärsin sen minkä ymmärsin, tein niin kuin silloin kuvittelin tekeväni oikein.Nyt tekisin monta asiaa toisin.Monessa asiassa hosusin, koska oli saatva kaikki valmiiksi niin nopeasti kuin mahdollista.Tosin jälkeenpäin en ymmärrä miksi minulla oli kiire.
En muuta toivo kun paljon lapsenlapsia aikanaan.Elin lapsilleni ja kai se on mun juuttu vaan, vaikken mikään kiiselinkeittäjä ollutkaan.
Tuntuu kun kaikki se henkiinen puoli jossa mielestäni onnistuin valui hukkaan.Miksi lapseni oli niin onnekas joka säästyi hankaluuksilta, ei potkinut mummoja, ei käyttänyt huumeita, oli avoin, iloinen, ja hyväntahtoinen humoristinen veikkonen.Miksi sellaiset lapset kuolee?Eikö maailma parantuisi kun hyvät ihmiset saisi elää?
En tarkoita että he jolla menee huonosti on vähemmän arvoisia kun oma lapseni, elämä ajatutuu jokaisella niin kuin se menee.Mutta on paljon ihmisiä jotka toivoo omaa kuoleemaansa, on hyvin sairaita jotka todella kärsii ilman toivoa parantua.
Miksi pedofiilit elää ja saa jatkaa pahuuksia ja julmuksiaan toisia viattomia kohtaan.
Murhaajia sun muita.ja sitten elämäni valo otetaan pois.Poika joka eli niin kuin opetin ja vielä paremmin kuin minä itse.
Kuka teki väärin?Minä? Isä? Isoäiti?
Pahin rangaistus on kostaa niin että itse jää henkiin.Kostettiinko äidilleni hänen tekemät vääryydet? Entä minä?
Tällaisia ajatuksia sitä miettii , päivästä toiseen.Koska ajatukset loppuu?
Moni varmasti suosittelee jo hoitoon hakeutumista.Mutta totuuden niumissä tunne isteni kuitenkin suht selväjärkiseksi.Toisaalta , ymmärtääkö hyvin sairas ihminen edes olevansa hoidon tarpeessa?
Ennen kuolemaa toivoin aina tulevani viel paremmaksi ihmiseksi, nyt ajatus pelottaa..maksoinko tämän hinnan siitä että nyt todellakin ymmärrän muita saman koneita paremmin, ja ehkä voin auttaa?Olisin mieluumin ollut luuseri.
Mietin mitä oikeastaan enää uskaltaa toivoa.
Yhden asian toivon ainakin.Lasteni hyvinvointia.
Hän joka on siellä jossain, toivon mukaan ja Hänelle joka jäi.
Toivon myös itselleni nopean kuoleman ja armahduksen jos olen paha ihminen, ja sen ettei lapseni lähde toisen ihmisen sieluksi ennen kun me ollaan taivaassa tavattu ja halattu ja puhuttu kaikki asiat selviksi mitä nyt en ymmärrä.
minun mielestäni
mitä sanot, jokainen kokee niin eritavoin ,sinä.minä.me
Oma lapseni kuoli 8-vuotiaana. Ensimäinen vuosi oli musertava, ikävöin, ikävöin tuskallisesti. Itkin lapseni villapuseron märäksi monta kertaa.
Toisena vuonna vasta iski todellisuus; lasta ei ole enää, itse kuoleman lopullisuus iski tajuntaan ja romahdin. Hain keskusteluapua ja pikkuhiljaa alkoi pahin kipu hellittää. Nyt vuosien kuluttua osaan jo olla kiitollinen muistoista, eikä rakkaus lapseen koskaan kuole.
Olen tavallaan rikas ihminen, minulla on lapsi täällä ja toinen taivaassa.
Sure vaan omalla tavallasi, toivotan voimia eteenpäin!
Me jotka olemme menettäneet läheisen niin ymmärrämme parhaiten miltä meistä kenestäkin tuntuu. Ja jokainen meistä suree omalla laillaan. Me menetimme 20-vuotiaan poikamme vuosi sitten. Ensimmäinen vuosi oli kamala. Toivottavasti pikku hiljaa alkaisi jostain asioista iloitakkin. Me olemme saaneet keskustelu apua muualta. Ja se on auttanut paljon.
Minä toivotan sinulle oikein paljon voimia ja jaksamista surusi keskellä.
elä jää siihen suruun,vaan ala pikkuhiljaa ajatella iloisesti.kuuntele musiikkia,se helpottaa.me jokainen elämme täällä oman aikamme,olimmepa kenen lapsia tai äitejä,jokainen on tänne tullessaan,ja täältä lähtiessään yksin.teit väärin äitillesi,kun et tukenut häntä,kun olisi halunnut hyvästellä pojan,hän oli pojan mummi.et sinä omistanut lastasi.meistä kukaan ei omista ketään.kantakaa toistenne taakkoja.
asia oli niin että oli tarpeeksi kun yritti isää veljeä ja tyttöystvävää tukea..ei riittänyt rahkeet enää.
pinna kai kireellä myös, ja pieninkin muotovirhe loukkasi..niin kun äitini kommentti..pirkko tuli käymään ajateltiin mennä katsomaan..jne..et silleen..ja oli se omakin suru.
Suru on tavallaan itsekästä. Mitä enemmän me suremme täällä maanpäällä kuollutta lastamme,sukulaistamme,ystäviämme tai eläimiämme. Sitä enemmän me kiusaamme heitä emmekä päästä heitä kirkkauteen heidän tykönsä jonne oikeasti kuuluvat.
Me pidämme näitä pakosti kuolleita väkisin oman tunteemme vankeina.
Ottakaa hyvät ihmiset kaikki valokuvat ja tavarat jotka olivat näiden kuolleiden omaisuutta esille. Ripotelkaa ne ympäri olohuonettanne. Kynttilät laitatte palamaan sinne ja tuonne. Kutsukaa ihmisiä kylään jotka tietävät teidän kuolleesta sukulaisestanne. Kun vieras tulee niin kerrotte tästä menetetystä.
Keskustelette aivan kuin hän eläisi vielä. Kun vieraat lähtevät jätätte kaiken ennalleen. Katselette itse näitä esineitä,kuvia,vaatteita koko viikon.
Viikon kuluttua olet yksin tai perheen kanssa näiden tavadoiden keskellä ja taas muistelette asioita keskenänne. Kun ilta on nukkumaan menoa vaille. Otatte yhden asian pois ja heität sen kokonaan roskiin.
Loput tavarat annat olla paikoillaan seuraavan viikon aivan kuten edellisen viikon olivat. Niin paljon kuin on tavaroita jäljellä niin monta on viikkoa jäljellä. Riippuu sinusta montako viikkoa niitä haluat katsella.
Voit heittää roskiin enemmänkin tavaroita tai vaatteita. Valokuvat ja kynttilät ovat viimeiset asiat jotka säästyvät. Mutta nämäkin vain yhden viikon kerrallaan sen jälkeen kun muut ovat loppuneet. Sitten kaikki valokuvat pois kerralla ja jäljelle jää kynttilät. Nekin sitten viikon kuluttua otetaan pois. Sen jälkeen seuraavana vuonna ja sitä ja niin kauan kuin on tarve kynttilät sytytetään kuolin päivänä. Mutta jos unohtuu kuolin päivä niin seuraava on syntymäpäivä tai sitten nimipäivä. Mutta ei koskaan päivä jälkeen eikä päivä ennen vaan exat samana päivänä.
Jos kynttilän otto unohtuu olet voittanut itsesi. Olet päässyt sen kaatavimman surun yli. Tämä minun ehdotukseni tehdään vasta vuoden kuluttua kuolemasta. Heillä joilla on jo pitempi aika olis hyvä aloittaa heti tämä touhu...