omasta elämästäsi en ole vastannut yhteenkään kyselyynne enkä vastaa. Mitä te leikitte jotain mielikuvitus julkista ja olette olevinanne jotain niin salaista ja jotenkin niin ihanaa seuraa, ettei
miehet voisi teitä unohtaa
Höpö höpö tytöt alkakaa elämään niinkuin ihmiset ja kyselkää keskenänne, ja alkakaa kirjoittamaan itsestänne.
kyllä täällä voi kirjoittaa kun tietää omat ja toisten rajat.mulla on mitta täynnä Teidän kaltaisia
ihmisiä.
miehet voisi teitä unohtaa
Höpö höpö tytöt alkakaa elämään niinkuin ihmiset ja kyselkää keskenänne, ja alkakaa kirjoittamaan itsestänne.
kyllä täällä voi kirjoittaa kun tietää omat ja toisten rajat.mulla on mitta täynnä Teidän kaltaisia
ihmisiä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen 35-vuotias nainen. Toivun rankasta avioerosta. Yritän ymmärtää, mikä meni vikaan ja jatkaa elämääni ehkä vähän jalostuneempana ja myös elämästä oppineena. Tämän kertominen ei varmaan kiinnosta ketään, ei sinuakaan.
Negatiivinen vedos lievästi kehityshäiriöisestä elämästäni
Synnyin piip vuotta sitten talvisena maaliskuun iltapäivänä piip keskussairaalassa. Olen nelilapsisen perheen toiseksi vanhin. Isämme vaali jo sukupolvien ajan hyväksi todettua ankaraa kasvatusta johon lempeäluonteinen äitimme ei juurikaan puuttunut. Kahden täysin eriluonteisen aikuisen kasvattamana opin jo lapsesta pitäen tarkkaan havainnoimaan tunnetiloja ja tasapainottelemaan kulloisenkin ilmanpaineen mukaan.
Vanhempani ovat keskiluokkaisia taviksia. Lapsista keskimmäisenä jäin hiukan vähemmälle huomiolle mutta otin kaiken takaisin murrosiässä joka teki minusta keskimääräistä hankalamman. Keskellä kaiken keskipisteenä olevaa monta vuotta vienyttä talonrakennus rupeamaa vietin kouluikäni. Lähes kaiken vapaa-aikani istuin kirjoituspöydän ääressä nenä kiinni paperissa kuvittaen mielestäni kumpuavia tarinoita.
Opiskelin piip ja valmistuin keskinkertaisin paperein Vaasan piip piip piip.
Niin kutsutun aikuisiän saavutettuani muutin vuodeksi Turkuun. Tein erilaisia töitä toimien valokuvaajana, siistijänä ja päiväkotiapulaisena. Koin ensirakkauden ja tylyn totuuden suhteen kariuduttua keskenkasvuisuuteeni. Päätin kasvaa ihmisenä ja lähdin opiskelemaan hoitajaksi Suomen ikävimpään kaupunkiin Poriin. Valmistuttuani Suomi yritti toipua laman kourista, työnäkymät olivat heikot ja pakkasin laukkuni muuttaakseni vajaaksi vuodeksi Lontooseen.
Tein koiran hommia, minimipalkalla. Asuin jaetussa asunnossa monikansallisessa yhteisössä. Miljoonakaupungin riemut jäivät kokematta ja monet nähtävyydet näkemättä. On kovin erilaista käydä ulkomailla lomamatkoilla kuin viettää siellä arkea; kulkea ruuhka-aikaan metrossa, poiketa kotimatkalla lähimpään Tescoon ostamaan mikrovalmis pika-ateria ja käydä sen ahmittua nukkumaan jotta jaksaa seuraavana aamuna nousta uuteen samanlaiseen päivään kuin eilinen.
Brittein saarilla viettämäni karut kahdeksan kuukautta kieltämättä opettivat arvostamaan monia asioita jotka täällä koti Suomessa ovat paljon paremmin; asumisen taso, pankki- ja postipalvelujen tietotekniikka ja nopeus...
Muutin takaisin Suomeen ja piipkaupunkiin. Olin töissä pienessä kaupassa osa-aikaisena myyjänä kunnes pestauduin piip piip. Elettiin vuotta 19xx, olin piip-vuotias nuori naimaton nainen. Ajoin tuhat kilometriä viikossa ympäri Keski-Suomea auto täynnä xlaitteita. Syksy kulki yhtä nopeasti kuin valkoinen Toyota Corollani. Joulu meni ja vuosi vaihtui, työn sesonkiluonteisuuden vuoksi hain keväällä opsikelemaan trendikästä multimediaa.
Opintojeni päätyttyä muutin Helsinkiin työn perässä. Kovasta yrityksestä huolimatta en saanut graafikon hommia vaan vietin seuraavat lähes kolme vuotta kontillani alle kouluikäisten lasten varhaiskasvattajana. Työ oli raskasta ja meluhaitta aivan uskomaton. Samanhenkiset työkaverit, lasten käsittämättömät tempaukset ja ajatuksen juoksu tekivät päivistä siedettäviä ja usein jopa hauskoja. Mutta kaikki hauska loppuu aikanaan ja kaksi ja puoli vuotta myöhemmin huomasin vaihtaneeni viimeiset kaksi kuukautta työkseni vaippoja aamusta iltaan muille kuin omille lapsilleni (joita ei siis ole) ja totesin ajan olevan kypsä siirtyä työelämässä eteenpäin.
Minusta tuli fotomyyjä. Otin rullaa sisään, kehitin ja printtasin. Palvelin asiakkaita, tein tuotetilauksia, työvuorolistoja, törmäilin seiniin pimiössä, vaihdoin kemioita ja olin harva se päivä kyynärpäitäni myöten printterin sisällä vianmääritystä tekemässä. Näin asiakkaiden kuvien kautta ihmisen koko elämänkaaren aina hedelmöityksestä lähtien takaisin vaaka-asentoon viimeiseen leposijaan eli kuolinvuoteeseen asti ja kaiken siitä väliltä. Asiakkaiden ainainen valittaminen, kärsimättömyys, epäystävällisyys ja suoranainen kus..pis..virtsapäisyys saivat minut palaamaan takaisin aina niin mukavaan piipmaailmaan.
Työnantaja on sama kuin vuonna 19xx, auto vaaleansininen Toyota Corolla ja x laitteet modernisoitu.
Ajat muuttuvat, niin minäkin, hieman...Tänään olen xx vuotias nuori naimaton nainen. Asun piip, vapaa-aikanani liikun ja syön säännöllisen epäsäännöllisesti, vaihdan kotini sisustusta useammin kuin hiusteni väriä ja etsin lähes täydellistä miesystävää ja työpaikkaa, joita kumpaakaan ei ole olemassakaan, tiedän. Kadehdin ihmisiä jotka tiesivät jo viisitoistavuotiaina että heistä tulee isoina opettajia ja lääkäreitä, ja että he perustavat perheen lukiorakkautensa kanssa ja elävät täydellistä nonparellikuorrutettua kermakakku elämäänsä onnellisina nuorena tekemiään valintoja katumatta. Kadehdin heitä mutten vaihtaisi osaani heidän kanssaan, en tekisi luultavasti mitään toisin jos saisin elää uudestaan viimeiset xx vuotta..no ehkä muutaman viikonlopun viettäisin eri tavalla...
Meinaakko että montaakin kiinnosti lukea tänne asti ;)
Mää kadehdin ihmisiä jotka on käynyt lukion ja/tai uskaltaneet lähteä ulkomaille :(.
aina sieltä takaisin pääsee. Ja kannattaa mennä ennenkuin "asettuu aloilleen", vaikka mikä mäkin olen neuvomaan aloilleen asettumisesta ;)
nimim. levoton sielu
On pyykkilistalla ennen 30v ikää. Mut tämmösenä repsukkaluuserisaamattomuutena en kyl muuta yhtään mihinkään ennen kuin on varma työpaikka tai tarpeeks käshiä taskussa.
Hienoa että pysyt aina vaan nuorena! Ja kyllä hattua voisi nostaa tuolla ennakkoluulottomalle jatkuvalle muutoksellekin. Toivottavasti saat siitä enemmän, kuin mitä se kuluttaa.
Itsekin muistelen alle kolmekymppisenä olleeni kokeilija tai ns. levoton sielu. Monenlaista tuli koetettua ja monessa paikassa asuttua, tosin vain kotimaan rajojen sisällä.
Viime vuosina olen alkanut kaiholla muistella entistä elämää. Vaikka kyllä täytyy sanoa, että ensimmäiset pari vuotta valtion vakipalkkaisissa virkahommissa tuntuivat ihan hyvälle, tuon aiemman rumban jälkeen. No, ehkä asiaan vaikutti sekin, että kolmekymppiä lähestyi ja keski-ikäistyminen väijyi ovella.
Nyt kun se kolmekymmentä on rikki, niin tuntuu pikkaisen liiankin tutulta ja turvalliselta. Tai ainakin siltä, että nuorempana olisi pitänyt uskaltaa räväyttää oikein kunnolla. Pari vuotta Intiassa tai jotain. Kyllä nyt alkaa tulla mieleen jo J.Vainion Albatrossi. Kaitpa se on tyydyttävä haaveilemaan niistä eläkepäivistä ja Välimeren risteilystä omalla purjeveneellä.
ihmisille just tota tarkoitin, etkä sitä voi kieltää
etteikö tuo kaikki olisi sinulle vahva voimavara tuleviin elämän koettelemuuksiin ja myös siihen että kun tarkastat eläämääsi paperilla.
Sepä ei olekkaan niin tavallista ja tylsää, eikä tollamenolla kyllä tulekkaan olemaan.
Me luetaan just kaikki pitkät, ja etenkin kun osaat jäsentelyn noin hyvin On helppö lukea.
Kun kokoikäni kynällä ja paperilla enimmäkseen pitänyt pärjätä, no, nyt voi kai sanoa et näppäimistö alkaa tuntua tutulta.
Kirjoittamisen iloa kaikille.
Hard Talk liittyy välittömästi naikkonen sanoo - fun club:iin, sillä tuosta paistoi kirkkaasti Nainen, joka on uskoo enemmän itse luomaansa elämään kuin muiden määrittämään vaihtoehdottomuuteen. Noo täydellisen miehen kaipuu hmmm... saattaa asettaa joillekin meistä miehistä turhia ennakkopaineita sillä täydellisyys osoitetaan vain eletyllä elämällä niin naisen kuin miehenkin osalta!
UGH !
Olen puhunut!
-Hard Talk-