Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni on tyytyväinen parisuhteeseensa ja jos ei ole, niin minkä vuoksi ei ole eronnut.
Niin ja ikä sekä sukupuoli olis kiva tietää.
Allekirjoittanut mies 33v.
Ei enää suhteessa.
Niin ja ikä sekä sukupuoli olis kiva tietää.
Allekirjoittanut mies 33v.
Ei enää suhteessa.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Äärettömän onneton.
Siirryit suoraan kysymyksestä tyytyväinen vai tyymätön kysymykseen miksei ole eronnut, kysymättä syytä onnettomuuteen.
Eronnut en ole sen takia, etten ole valmis eroamaan sen takia että välillä riidellään.. Elämä ei ole pelkkää riitaa, katsos. Tällä hetkellä masentaa pahasti toisen puheet riidan aikana ja mietin mitä niillä tarkoitti ja mitä ei.
ikää yli 30 ja nainen
olen ihan tyytyväinen. Noin yleisesti ottaen.
Nainen 38v.
parisuhteessa
Olen erittäin onnellinen kun poikaystäväni on elämäni mies. Meillä on sujunut uskomattoman hyvin. Parempaa miestä ei olekaan!
Olen 23 vuotias.
Onnea kaikille rakkaudessa!
sanat!
Nainen 40v, parisuhdetta kestänyt 19v.
Nainen, 34 v, tyytyväinen parisuhteessa. Suhde kohta 6 v, ei asuta yhdessä.
Oon vasta 21-vuotias ja nyt jo onneton. Seurustelua 5 vuotta takana. Irti en vaan kertakaikkiaan pääse. Mieheni pitää mua itseestäänselvyytenä, sanoo rakastavansa mut ei kyllä siltä tunnu...:(
kakarana, niin lopputulos voi olla huono.
Maybe so.
Tunnen samoin suhteessani, että olen liian päivänselvyys.Hänen mielestään kaikki on hyvin.Sanoo rakastavansa kans, mutt ne osoitukset ovat usein aika olemattomia.
mitä päivänselvyys sinulle käytännössä tarkoittaa? Itselleni se merkkaa pysyvyyttä ja luottamusta :). Tältä pohjalta ajateltuna myös toisen pitäminen itsestäänselvyytenä tarkoittaa rakkaudentunnustusta...
Erittäin tyytyväinen niin mieheen kuin meidän liittommekin. Naimisissa vuosia. Mieheni on myös paras ystäväni.
elän todella onnellisessa suhteessa! Kaikki on vaan loksahtanut paikoilleen=)
eihän me osata edes tapella.......tai jos tapellaan niin se kestää 5 minuuttia,kun jo sovintoa tehdään ;)
niin ja ikää meillä on N26 ja M30
ccc
muuten hyvin kun saisi pillua silloin tällöin.Naimisissa 20v erota ei enää viitsi.
Opettelisit ajattelemaan seksiä muunakin kuin "pillun saamisena", ehkä saisitkin naisesi innostumaan!
Voin vakuuttaa että 15 vuoden aikana olen miettinyt sitä kaikilta puolilta.Siihen olen jo tottunut että jotkut naiset syyllistää aina miehen.
ettette ole kokeneet rakastelun täydellisyyttä. Silloin et voisi käyttää pillu-sanaa oman kumppanisi yhteydessä.
Molemmin puolin tyydyttävä seksielämä, tai sen sovittu puuttuminen, on hyvän parisuhteen elinehto.
Tätä juuri tarkoitinkin. Ei parane joka asiasta ajatella että "toi syyllistää", vaan voisi vähän miettiä että josko se vaikka olis ihan oikeessa!
Päällisin puolin tyytyväinen, mutta sisältä ei,kaikki on liian rutiinia.Lämpö ja rakkaus puuttuu, homma on talouden pyöritystä. mies 40 vaimo 35, 10 v yhdessä. Päätin aloittaa alusta, jos oikea rakkaus vielä tulee vastaan. Mut ellei, sitten vaan jatketaan tätä rataa..
Meillä (minä 32 vaimo 33)menee tasaista, nyt 10 v naimisissa. ´Mikään ei oikein tunnu enää millekkään, vaimoni on jo monesti sanonut ettei rakasta (eikä ole koskaan rakastanutkaan, haluasi vain silloin perheen ja olin "sopiva"). Kun riitoja on välillä useammin tulee mieleen että miksi "piinaan" itseäni. Yksinkin voisi olla välillä helpompaa. Mutta kun meillä on 3 lasta, en voi ajatella perheen rikkomista, en halua olla se joka laittaa suhteelle stopin ja lapset jakoon... jos tämä sittenkin vielä paremmaksi kääntyisi.
Patrisuhteessa tulee ylämäkiä ja kai nevoivat kestää välillä vaikka vuodenkin, mutta jos 10 vuodesta (minun mielestä) enempi on ollut ok niin siksi sitä haluaa edelleen yrittää. Ystäväni ovat jo useasti sanoneet ettei minun kannata enää, poltan itseni kuulemma loppuun, mutta kun lapset ovat kaikki kaikessa, haluan vielä yrittää.
Sinä, vastaavaa kokenut tai nyt samassa tilassa oleva, laitappa komenttia tai sähköpostia ([email protected]).
Olin myös aikanaan noin 10-vuotta eräässä suhteessa ja suhteen mennessä karille, meillä oli 3v lapsi. Mietin silloin pitkään suhdetta ja lähinnä lapsen näkökulmasta. Suhde oli niin rapautunut, että katsoin voivani olla parempi isä lapselleni, jos en asu hänen äidin kanssa saman katon alla.
Näin on käynytkin ja erostamme on kulunut reilu 5v ja en ole jälkeenpäin katunut päätöstäni.
Lapseni kanssa olen säännöllisesti tekemisissä.
Olen itse 25v. nainen ja valitettavasti olen todennut, että naisilla moinen ajattelu on hyvin yleistä. Alussa kenties seikkaillaan, kunnes valitaan "sopiva mies siitokseen".
Kuulostaa julmalta, mutta meidän naisten kohdalla se on pikku pakko, sillä biologinen kello alkaa tikittää jo minun iässäni! Jos kovin pitkään jatkaa "sen oikean" etsimistä, lasten saannin mahdollisuus pienenee koko ajan.
Miesten on helppo puhua, he kun voivat hankkia lapsia minkä ikäisenä tahansa!
En minäkään ole missään vaiheessa "rakastunut" nykyiseen mieheeni, mutta hän on "sopiva" perheen isukki ja kohta alamme varmaan odottelemaankin perheen lisäystä.
Kyllä ottaa päähän olla nainen, kun joutuu tekemään tällaisia ratkaisuja, arvaa haluttaisiko minuakin joskus tietää millaista on olla rakastunut!?
Eli vastatakseni alkuperäiseen kysymykseen; ei, en minäkään voi sanoa olevani onnellinen suhteessani, enhän tiedä edes mitä rakastuminen on..
Huh huh ,sitten voi tulla vielä tilanne eteen,että se oikea käveleekin vastaan, sulla on muksut ja asunnot ja ukot.... klassinen juttu, jonka seurauksia sitten täällä luetaan. Itse kokenut juuri saman. Mieti nyt vielä..
Mikä pakko niitä lapsia on hankkia? (ja niitähän voi hankkia vielä neljäkymppisenäkin...)
Eikö ole tärkeämpää olla tyytyväinen elämäänsä kuin pakottaa itsensä elämään, jonka kuvittelee olevan standardi?
No sitä mä tarkoitinkin, taisin kirjoittaa huonosti, että kantsii kyllä nyt lähteä litomaan eikä odottaa että on muksut ja pelit kun se oikea
ratsastaa kehiin...
olla tyytyväinen elämäänsä. Itse en olisi enää nelikymppisenä pystynyt hankkimaan suurperhettä ja se oli ehdoton edellytys sille, että olen tyytyväinen elämääni, vaikkei se olekaan standardi ;D.
ole pakko hankkia joo. Mutta mietipä niiden hankkimista silloin, kun miehesi on jo isoisän ikäinen.
Vaikka sopisi kuinka hyvin yhteen, ei voi mitään sille, että yli 20 vuoden ikäero ei tunnu tässä ja nyt juuri miltään, tänään. Reilun kahdenkymmenen vuoden kuluttua on ihan eri juttu, kun itse olet 43v ja miehesi eläkkeellä. Silloin teidän elämä voi olla ihan erilaista miksi olet sen nyt kaksikymppisenä kuvitellut.
Mitä olen seurannut esimerkkejä elävästä elämästä niin yli kuusikymppinen ei enää ole niin "viriili", ellei kyse ole aivan uunituoreesta nuoremmasta vaimosta...
Elämä on valintoja. Ei kukaan voi valita vain lapselleen isää, samalla on valittava itselleen aviomies.
Minulla on kokemusta asiasta. Elin kiihkeän nuoruudenrakkauden. Suhde kesti 7 vuotta, siihen asti kunnes biologinen kelloni alkoi tikittää. Silloinen kumppanini ei halunnut naimisiin eikä lapsia. Erosimme, vaikka rakastimme. Myöhemmin menin naimisiin nykyisen mieheni kanssa ja olen varma siitä, että hän on minulle "se oikea", vaikka se olisi yhtä hyvin voinut olla entinen poikaystävänikin mikäli en olisi halunnut lapsia!
Niin se kuitenkin on, että yhdeltä ihmiseltä saa yhtä ja toiselta toista. Yhdeltä ei saa kaikkea, jostain vaan on luovuttava. Tämä on hyvä pitää mielessä silloinkin, kun kokee "että se oikea käveleekin vastaan". "Sen oikean" jälkeen tulee taas toinen "se oikea", ellei pysy päätöksessään.
kyllä itsesi uhri!
Kannattaisi ehkä jättää lapset hankkimatta, ellei niiden isäksi löydy sellaista miestä, joka olisi myös itselle hyvä aviomies. Tuolla pohjalla olet pian yksinhuoltaja.
Olin nuorempana kova rakastumaan ja lähes aina täysin mahdottomiin miehiin! Siltä pohjalta on ihana todeta olevansa naimisissa lapsirakkaan, jämäkän ja rauhallisen miehen kanssa, joka mm. kestää ailahtelevaa luonnettani. Rakastuminen on aivan eri juttu kuin rakastaminen.
Näiden kirjoitusten perusteella siis rakastumisen tunne takaa hyvän liiton.
Miettikääs nyt uudestaan.
Kuinka moni ryntää perhettä perustamaan umpirakastuneena ja kun ensihuuma on ohi, huomataan ettei meillä olekaan mitään yhteistä?
Väitän että minulla on suorastaan paremmat edellytykset onnistua suhteessani, kun sitä ei sekoita mitkään ensihuumat, vaan kaikki suunnitellaan järjellä.
Rakkaus on kestävää, rakastuminen ohimenevää.
Toki olisin onnellisempi jos kokisin rakastumisen, mutta olen nyt valinnut tämän tien ja sillä selvä.
Toki joskus voikin astella vastaan "se oikea", mutta tapahtuuhan sitä niillekin, jotka ovat jo kerran naineet "sen ensimmäisen oikean".
En ala odotella sillä haluan lapsia enemmän kuin miestä ja haluan saada ne siinä iässä, että jaksan ne vielä hoitaakin kunnolla.
Hyvä kysymys.
En voi sanoa olevani onnellinen. Tykkäämme mieheni kanssa toisistamme, mutta rakkaus ja intohimo on kadoksissa jo vuoden yhdessä asumisen jälkeen. Miten arki voikaan tappaa tunteet niin nopeasti! Taustalla myös erilaisia haaveita, aika lailla erilainen arvomaailma ja erilaiset mielenkiinnon kohteet. Arki sujuu mukavasti, mutta se ei riitä!
Vielä kuitenkin yhdessä, vaikka eroa harkitsen. Miehelle riittäisi tunteettomampikin liitto, mutta minä tunnen kuihtuvani kokoon. Yhdessä ollaan vielä siksi, että en halua mielipahaa miehelleni ja asia on vaikea ottaa puheeksi. Mietin vielä myös sitä, että onko se arki vain tällaista - kaikissa suhteissa. Olisiko vain tyydyttävä siihen mitä on, ja arvostettava vaikka sitten vain sitä kaveruutta?
Mies 40v Nainen 27v
Minä olen 21, avomieheni 43.
Olen todella onnellinen, tyytyväinen ja tyydytetty. Välillä paskamaisen riitelyn tuloksena saatan olla jopa puoli päivää aivan tolaltani, mutta ihana hömelömieheni osaa saada mieleni hyväksi. Joitain syvempiä ristiriitoja selvittämättä, mutta niihinkin päästään.
On niin kiva elää ihmisen kanssa, joka innostuu asioista helposti, osaa leikkiä ja pystyy kuitenkin huolehtimaan omasta osastaan kotitöitä, vuokranmaksua jne. On ihanaa, kun voi puhua mistä vain - korkealentoisesta, poliittisesta tai sitten vain arkielämästä, suunnitelmista ja haaveista.
Miehenikin on pyytämisen ja kädestä pitäen opettamisen ansiosta oppinut koskettelemaan ja pussailemaan ihan arkisissakin tilanteissa, sitä myöten myös seksi on parantunut hyvästä upeaksi myös henkisessä mielessä. Ja intohimoa kyllä riittää!
Kenenkään ei pitäisi tyytyä vähempään!
kumppanuus on tärkeintä. Muuten ei oikein tule mistään mitään.
Upeata kuulla että teillä menee ikäerosta huolimatta hienosti. Itse olen juuri tilanteessa, jossa itse olen 40 v ja nainen, johon rakastuin 24 v , mutta en ole halunnut yrittää viedä asioita alkua pidemmälle, koska ajattelin ettei ikäeron takia asiasta tule mitään.
on tuskin kovinkaan suuri haitta n. 20/40 vuotiaille. Silloin haitat ovat pienimmillään.
Jos jonkinlaisissa suhteissa aikaisemmin eläneenä löysin vihdoin elämäni miehen ja mitä upeimman parisuhteen. Kun tietää, missä kaikessa suhde voi mättää, osaa tunnistaa ja olla onnellinen oikeassa, hyvässä suhteessa.
Kun luonteet, ajatusmaailmat ja intressit kohtaavat, syntyy joka suhteessa täydellisen tyydyttävä, huikean onnellinen ja huonoinakin päivinä turvallinen parisuhde. Ja kun elämä on opettanut molempia tahoillaan, ovat luonteista hioutuneet pois joutavanpäiväiset rutinat ja pinnallisuudet, eivätkä isommatkaan kriisit johda ovien paukutteluun ja kamojen pakkaamiseen vaan yhdessä yritetään selviytyä.
Nainen, 35 - mies 34.
Yhteistä taivalta takana 3 v.
Joo hyvin menee, en ikinä vaihtais, yhdessä oltu nyt 27 vuotta ja ikää 52. Uskokaa vain kaikki muutkin siihen että rakkaus voi olla ikuista, kyllä se on mahdollista kun vaan sopivan löytää
on turvallinen ja onnellinen,mieheni maailman huomaavaisin ja kiltein aina valmis auttamaan.Komea ja kohtelias.Naimisissa 24v.minä olen 51v.mieheni 47v.
Suhteeni alkoi todella nopeasti. Vajaan kahden kuukauden "seurustelun" jälkeen ostettiin asunto, nyt on eletty ylä-ja alamäkeä vuoden verran. Rakkaus on kasvattanut meitä molempia ihmisinä ja vielä samaan suuntaan. Juuri eilen totesimme tarvitsevamme toisimme (emme ole takertujia) ja olevamme onnellisempia kuin koskaan. Suhde toimii, vaikka onkin aika uusi vielä. Kun sovitaan yhteisistä asioista selvästi puhumalla, niin konfliktitkin vain lähentävät meitä. Olemme päättäneet tehdä sen eteen kaikkemme. Olen 22, mieheni 24.
KYLLÄ OLEN TYYTYVÄINEN. Tietenkään yhteiselo ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta loppupeleissä en vaihtaisi omaa kultaa mihinkään enkä kehenkään. Ollaan suht saman ikäisiä (tänä vuonna 22v.) ja 5v. yhteistä taivalta takana.