Kertokaa ihmiset,miten olette avioerosta selvinneet?Halusin itse erota mieheni alistavan käytöksen ja henkisen välivallan vuoksi.En ollut edes ihminen hänelle.Hän itsekin on myöntänyt olleensa inhottava minua kohtaan eli ei ole katkeroituneen aviovaimon keksimä juttu.
Olimme 20v naimisissa,kolme lasta...Nyt on mennyt puoli vuotta eri osoitteissa,eroa en ole katunut,mutta ahdistus on valtava.On niin hirveä toisen ihmisen kaipuu,että melkein päivittäin tuntuu siltä,ettei jaksa enää yksin..mitään lohdutussyliä en halua,haluaisin löytää ihmisen,joka välittäisi minusta ja hyväksyisi minut lapsineni.Miten te eronneet olette selvinneet arjesta järjissänne?
Olimme 20v naimisissa,kolme lasta...Nyt on mennyt puoli vuotta eri osoitteissa,eroa en ole katunut,mutta ahdistus on valtava.On niin hirveä toisen ihmisen kaipuu,että melkein päivittäin tuntuu siltä,ettei jaksa enää yksin..mitään lohdutussyliä en halua,haluaisin löytää ihmisen,joka välittäisi minusta ja hyväksyisi minut lapsineni.Miten te eronneet olette selvinneet arjesta järjissänne?
Vastaukset 24
Vanhimmat
ei voi olla yksin. Kun kaipaa läheistä ja on halipula, ei voi olla yksin. Yksin tulee hulluksi. Yksin rupee pyöriin säälissä. Yksin juo ja sit se on menoa...
YLÖS, ULOS ja IHMISIIN!!!!!!
Puhumallakin selvii aika pitkälle. Varaa aika ammatti-ihmiselle. Käy lenkillä. Huolehdi itsestäsi. Mene tansseihin tai baarin. Ota hyvä ystävä ja valloitakaa maailma. Revittele, huuda Itke!!!!!
Selviät varmasti kun alat ajatella itseäsi.
Tiedän kyllä sen tunteen kun ei jaksa ja on niin yksin. Tiedän senkin kun viinalla turruttaa pahanolon ja mitä se saa aikaan.
Jo pelkästään lasten takia sun on pakko mennä eteenpäin!!
Ei siitä erosta koskaan täysin toivu, mutta siitä selvii ja tunteen ja järki palautuu...
VOIMIA!
P.s Metsään halaileen vaikka puita.
Kiitos kommentistasi,mutta usko pois,olen takuulla kaikkea tuota kokeillut paitsi ryyppäämistä tai huumeita,mutta nyt on niin matalalentovaihe päällä,ettei mitään rajaa.Luulin itseäni todella vahvaksi ja en helposti kyllä luovuta,mutta nyt tekis mieli nakata hanskat tiskiin....
Ihan melkein sanomattakin selvää että tarivtset apua, varsinkin kun olet 20-vuotta ollut alistavan käytöksen ja henkisen väkivallan uhrina!!
Ihan ensimmäiseksi sinun pitäisi mennä paikkakuntasi terveyskeskukseen ja pyytää itsellesi sieltä apua. Masennusta ei kannata päästää yhtään pitemmälle.
Sitä kautta sinulle voisi löytyä joku trauma tai kriisiryhmä.
Kunhan vain saat tukea ja apua, jotta voit laittaa taas palikan järjestykseen.
Mutta älä missään nimessä jää neljän seinän sisälle murehtimimaan kohtaloasi. Uskalla hakea apua. Sinun henkinen hyvinvointisi heijastuu myös lapsiin.
Se että jos löydät jokun nuolemaan haavojasi, ei korjaa sitä mikä sinulla on rikki sisälläsi. Korjaa ensin sisimpäsi kuntoon ja opettele rakastamaan itseäsi. Kukaan eikä mikään muu ei ongelmia puolestasi ratkaise!
Jaksamista sinulle, voi hyvin
Moi, olen myös hiljattain eronnut ja kaikkea kokeillut jotta tuska hellittäisi.
On semmoinen olo ettei kukaan halua keskiikäistä rupsahtanutta naista jolla on lapsia.
Niitä sänkyyn pyrkijöitä kyllä riittää mutta tahdon aidon ihmisen joka tulee toistekin.
Illat on kamalia kun kaipaa miehen syliin, ja täytyy vain yksin käydä nukkumaan.
Kaikki lohduttaa että aika parantaa haavat.
Liitossani olin vailla hellyyttä ja rakkautta nyt melkein huudan sitä itselleni mutta omatunto ei salli ottaa yhdenyöntarjoajia.
Kevät voi olla hyvää aikaa tai sitten se pahentaa rakkauden nälkää.Sitä näkee kaikkialla vain pariskuntia ja tuntee olevansa enemmän yksin.
Tutut pariskunnatkaan ei pyydä kylään ja olen tosi yksin...mutta uskon että vielä hän minut löytää,
haen arjesta kaikkia hyviä asioita ja yritän kaikin voimin ELÄÄ sillä surullista ja masentunutta ei kukaan jaksa katsella ja miehet kiertää tosi kaukaa, siispä hymyä huuleen ja pilkettä silmään niin sinut huomataan ja yhtääkkiä huomaat olet iloinen vaikka ei sinulla olekaan VIELÄ miestä, mutta jossain hän katselee hymyäsi ja joku päivä tulee juttelee.VOIMIA lapsetkin on paremmalla tuulella kun äiti voi hyvin!
Tuo tuntui niin tutulta tuo sinun kirjoitus.En toki edes uskaltaisi alkaa uuteen suhteeseen,mutta se hellyyden kaipuu on niin valtava,että se valtaa mielen.Ymmärrän,ettei mun aika vielä ole.Siksihän täältä kyselen selviytymisvinkkejä.
Mulla on hymy päällä,vaikka tuntuu niin pahalta mielessä.En näytä ahdistustani lapsille,mutta jo tämä,että kirjoittaa pahan olonsa ulos helpottaa.
Kaikista mukavinta on,että tällä hetkellä mulla on eräs ihminen,jolle voin ihan avoimesti kertoa tunteeni.Hän on mies,joka itsekin elänyt hellyyden puutteessa liitossaan.Hän haluaa olla ystäväni ja tukeni,toki olemme puhuneet myös seksistä.En vain haluaisi menettää noin hyvää ystävää ja pelkään seksin myötä sen menevän.Hän ei painosta minua mitenkään,jaksaa tukea.En oikein tiedä,mitä tehdä.
Toisaalta haluaisin uskoa hänen vilpittömään haluun olla ystäväni,mutta miehet on miehiä;)
ex-vaimoni voisi käyttää aivan noita samoja sanoja, "liitossani olin vailla hellyyttä jne". Sitä samaa minäkin kaipasin sinulta mutta kun et koskaan pitänyt minua minään, en koskaan saanut sinulta kannustusta tai tuntenut, että olisin ollut sinulle tärkeä ihminen. Minussa oli vain vikoja ja puutteita. Niinpä ajauduimme eroon vaikka olisin halunnut pitää sinua sylissäni ja antaa ja tuntea rakkautta. Minäkin kärsin.
meitä asui saman katon alla kaksi yksinäistä, jotka eivät enää löytäneet toistensa luo.Puuttui varmaan myös lopullinen tahto ja/tai jaksaminen tehdä asioiden eteen enää mitään.Nyt on näin!
Mulla ainakin kaikki hellät tunteet miestäni kohtaan kuoli siihen julmuuteen,miten hän mua ja omia lapsiaan kohteli.Määräili meitä,aliarvioi ja suoraan haukkui huoraksi ja pilkkasi mua kiloistani.Kuitenkin alistuin sänkyynkin hänen mielikseen loppuun asti.Nyt en millään enää pidä itseäni naisena tai viehättävänä.En pystyisi luottamaan kehenkään mieheen,vaikka ihon kaipuu kamala.
meillä ei ollut väkivaltaa, ei fyysistä eikä henkistä, ei alkoholi-ongelmia, ei vieraita suhteita. Vain ja ainoastaan tämä läheisyyden ja hellyyden puute, joka alkoi toisen ihmisen asettautumisena toisen yläpuolelle, siis vallankäyttönä ja yrityksinä muuttaa toinen ihminen (siis minut) oman muottinsa mukaiseksi.
miksi on niin kova tarve uuteen suhteeseen, kun ei entisestäkään ole vielä selvinnyt. Nyt sinulle on koittanut aika, jolloin voit tutustua itseesi. Sen jälkeen, kun tiedät kuka olet ja tunnet itsesi olet valmiimpi kohtaamaan sen "oikean".
Itselläni on kohta vuosi erosta, enkä vieläkään tunne olevani valmis uuteen suhteeseen. Ei sillä ettenkö kaipaisi sitä syliä, johon käpertyä... Aluksi koin yksin ollessani niin kauheaa yksinäisyyttä, etten sellaista koskaan osannut kuvitellakaan. Pikkuhiljaa se tunne on väistynyt.Toki toivon joskus "törmääväni" jossain mieheen, jolla on samat arvot kuin itselläni, mutta en usko sellaiseen, että se epätoivoisella etsinnällä löytyisi.
Eroni syyt ovat pitkälle samat, kuin sinullakin. Itsensä kokoaminen ottaa aikaa, kun on kauan elänyt alistus-suhteessa. Oma henkinen kanttini oli eron jälkeen niin riekaleina, etten koskaan uskonut selviytyväni... nyt on asiat huomattavasti paremmin. Itseeni tutustuminen jatkuu. Ilman sukulaisia, ystäviä ja ammatti-ihmisiä en olisi jaksanut.
Älä ajattele löytää ihminen (=mies?), joka välittää Sinusta ja hyväksyy Sinut lapsineen. Sellaista miestä ei ehkä ole olemassa missään. Mutta Sinä lapsinesi olet ja onnellisemmaksi tulet jos jätät mielestäsi haaveet miehestä ja keskityt itsesi ja lastesi pelastamiseen. Nyt tärkeää on päästä itse tasapainoon ja käsittää, että omilla jaloilla seisova ihminen on tämän yhteiskunnan perusyksikkö. Sinä olet ihmisenä arvokas muutenkin kuin omille lapsillesi, ja tämän tosiasian tunnustamisesta lähtee kaikki. Keskusteluapua saat varmaan kunnallisesta organisaatiosta.
Uutta miestä siis älä ajattele, inhottavia he kaikki ovat.
Mieheni jätti minut kymmenen vuotta sitten toisen naisen vuoksi. Jäin lasten kanssa tyhjän päälle kuin nalli kalliolle. Siitä alkoi alamäki ja hurjat depikset ja yksinäisyyden pelko ja ties mitä! Oli vuosien terapiat ja jopa sairaalajaksokin depression vuoksi.
Olin aivan tyhjä ja rikki. Ja nyt olen sitä vielä enemmän, kun ajauduin yksinäisyyden pelossani suhteisiin, jotka kaikki päättyivät siihen, että tulin hylätyksi...
Erosta siis yli kymmenen vuotta enkä ole jaloillani vieläkään. En tiedä selviänkö koskaan, mutta lasten takia olen kituutellut hengissä... En ole vieläkään oppinut itseäni hyväksymään enkä rakastamaan. Ja nyt vielä vähemmän kuin silloin joskus, kun "asiat olivat vielä hyvin" . Surullista, mutta totta.
kun vaan päätät selvitä. Etsi vertaistukea ja hakeudu paikkakuntasi esim yksinhuoltajayhdistykseen tai vastaavaan.
Sitten voi hakeutua eroryhmään ja niitä järjestävät monet tahot mm yh-yhdistykset ja seurakunnat. Eroseminaarin tms läpikäytyään on paljon varmempi, viisaampi ja tasapainoisempi. Ryhmästä voi löytyä hyviä ystäviä.
Sitten tuo, että haikailet jo uutta kumppania vaikka et ole kunnolla irti entisestä...Unohda kokonaan sellainen ja katsele ympärillesi aivan rauhassa. Nauti siitä, että kukaan ei ole kysymässä mitä teet ja minne meet?
Itse erottuani olin niin helpottunut (sitten kun pahin oli ohi) etten edes halunnut ajatella uutta suhdetta. En uskonut, että alkaisin vakavaan suhteeseen uudelleen.
Kohdallani kävi niin, että oltuani lapsen kanssa yli kaksi vuotta kahden, kohtasin miehen joka on hyvin samanmielinen. Emme asu yhdessä, emmekä halua kumpikaan muuttaa yhteen. Niin suhde pysyy "tuoreena" ja silti molemmat olemme "sitoutuneita" toisiimme, mutta elämme omaa elämää tahoillamme. En vaihda tätä olotilaa ja olemme eläneet näin jo kahdeksan vuotta ilman ristiriitoja. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Tsemppiä!
Minun perheessäni on ihan sama tilanne. Saattaisit jopa olla minun oma äitini. Itsemurha ei ole ratkaisu mihinkään ja se satuttaisi lapsiasi. He jäisivät kaipaamaan sinua ja varmasti monet muutkin ihmiset. Sinulla on vielä monta hyvää vuotta jäljellä. Sinun vain pitää löytää elämänilo uudelleen vaikka se tuntuisikin vaikealta.
Järjestä elämäsi uudelleen. Etsi uusi työ tai aloita opiskelu. Hanki lemmikki. Etsi ystäviä ja pidä hauskaa. Yksinäisyys on varmasti vaikea ongelma, mutta olisi hyvä palautua kunnolla entisestä suhteesta ennen kuin hyppäät uuteen. Nauti elämän pienistä asioista.
Kun olet suju itsesi kanssa niin varmasti löydät jossain vaiheessa uuden kumppaninkin. Kaikille miehille aikaisemmasta suhteesta syntyneet lapset eivät ole mikään ongelma.
Etköhän sinäkin selviä aikaa myöten. Sun täytyy olla itsekin aktiivinen sen uuden ihmisen hakemisessa. Varmasti löytyy monia jotka välittää susta ja hyväksyy sun lapset.
Aika tekee sitten tehtävänsä - tunteet laantuu -
tunneside katkeaa exään ja elämä voittaa.
Näin sanoo nimimerkki "Kokemusta on", joka kokenut
avioeron rankimman kautta ja siitä selvinnyt.
Uutta ihmistä ei kannata etsimällä etsiä, se vaan
lisää tuskaa. Ei elämän onni ja autuus löydy
välttämättä miehestä/naisesta niin tärkeää kuin se kosketus onkin.
Puutarhan, kukkien hoito, oman itsen hoito voi
tuoda yllättäen hyvää...usko pois.
Sama mulla en tiedä erotakko vai ei itsemurha ajatukset koko ajan mielessä.Mieheni pettänyt mua vuosikaudet mut ei halua eroa.Meillä myös alaikäiset lapset.
Minne tahansa, Sinulla ei ole aihetta tuntea inhoa itseäsi kohtaan, ei aihetta tuntea epäonnistumista, hylätyksi tulemista, ei sitä että et ole ollut miehelle riittävän hyvä.
Sinun lailla kokeneita on tuhansittain, niin että jos kaikki petetyt naiset muodostaisivat puolueen, se saisi eduskuntaan suurimman ryhmän, ilmeisesti enemmistön! Et ole ainoa, lukemattomat naiset ovat olleet samassa tilanteessa ja selvinneet. Miehen selviämistä ei tarvitse ajatella. Hänestä et ole vastuussa enempää kuin kenestä tahansa lähimmäisestä, ja ymmärrän jos nyt haluat runtata hänet alimpaan helvettiin. Sinne suurin osa miehistä kuuluisi, jo ennen kuin ovat parisuhteeseen tulleet.
Ei se ole helppo lähteä puhumaan.Ennemmin halu poistua vaan kaikesta paskasta vähin äänin vaik ei sekään helppoa ole.
Minä olen myös möyrinyt ja edelleen möyrin hirveässä erotuskassa. Olen ajatellut paljon itsemurhaa, kerran otin jo kaikki vehkeet mukaani metsään. En kuitenkaan sitä tehnyt, enkä usko että teenkään.
Minua kuitenkin auttaa tieto siitä, että niin voi tehdä jos ei enää jaksa. Edes kolme lastani eivät loppupeleissä estä minua lopettamasta päiviäni, jos en enää jaksa.
Minulle itsemurha-ajatus on eräänlainen lohtuajatus. Kuitenkin jokin jaksaa aina kiinnostaa, että katsoo vielä huomisen tai pidemmällekin.
Älä pelkää itsemurhan ajattelua. Se on varmasti monen mielessä, kun erotuskassa kieriskelee. Silti tuskin sitä teet. Jos päädyt lopettamaan päiväsi, se on kuitenkin jokaisen ihmisen perusoikeus.
Toinen asia on, että tiedät varmasti itse parhaiten mikä sinulle on hyväksi. Älä kuuntele näitä vitun "älä mene suhteeseen, ennen kuin olet hoitanut itsesi" -kommentteja. Minua ainakin on auttanut tosi paljon toisen ihmisen lähesyys. Olen saanut jälleen petetyksi ja hylätyksi tulon jälkeen tuntea itseni naiseksi.
Tärkeää olla rehellinen itselle ja toiselle. Olen laastarisuhteessa rehellisesti. En uskottele itselleni enkä toisellekaan mitään muuta. Eheytämme toisiamme.
Juuri tuon halusin kuulla!Minulla nimittäin on eräs erittäin hieno mies,jolle saan purkaa sydäntäni ja hän olisi valmis "laastarisuhteeseen" minun ehdoillani.Mua vaan hirvittää ajatus,että käyttäisin häntä hyväkseni,mutta hän haluaa ihan välttämättä olla mun tukena,niin ystävänä kuin miehenä.Olen vähän ihmeissäni tästä asetelmeasta,tiedän toki,että saahan hänkin oman tyydytyksensä näin.Pelottaa vaan aloittaa tämä suhde.....
suhteita on niin monenlaisia. Mitään kamalaa tuskin on sellaisessa suhteessa, jossa molemmat omasta halustaa tukevat toista ja tulevat tuetuksi. Jos olette rehellisiä ja pystytte avoimesti puhumaan esimerkiksi suunnitelmasta tavata joku toinen, jos siis on haku päällä, ei siinä ole hyväksikäytöstä kysymys.
Salli itsellesi jotain mukavaa. Olet varmasti kärsinyt paljon. Opettele kuuntelemaan omaa ääntäsi ja luota siihen. Sinun elämästäsi on kysymys.
Kiitos sanoistasi,ihana kun tuet minua.Eihän siinä mitään ole,vaikka hakisinkin lohtua ihmiseltä,joka itsekin haluaa sitä.Olemme pystyneet ihan kaikesta puhumaan,on puhuttu myös siitä,että mitä jos toinen löytääkin vakkarin.Sekään ei kuulemma haittaisi,mutta...pitää nyt katsoa ajan kanssa...
Olet jo voittaja kun otit asian esiin julkisesti. Olen itse pettänyt rakasta ihmistä ja rikoin 12 vuoden suhteen. Ajattelen Häntä päivittäin, ja kadun. Itsetuhoiset ajatukset ovat päivittäin mukanani, koska kapasiteettini on miinuksella. On vain joitakin pieniä asioita, jotka kannattelevat minua. Ikävöin kovasti, mutta en puhu julkisesti erostani, koska koen eroni olevan omaa eläämääni, mutta korostan MINÄ toimin näin.
Valitettavasti minulla ei ole reseptiä antaa selviytymiseen. Mutta puhu, puhu, puhu ja ole kontaktissa ihmisiin ja ole yksin, mutta älä ole yksinäinen.
Sinä selviät ! Voimia sinulle.