On pakko saada purkaa mieltään...
Minun tarinani on tämä:
Aikoinaan, melkein seitsemän vuotta sitten aloin nuorena tyttönä olla itseäni nelisen vuotta vanhemman miehen kanssa, jonka tunsin jo entuudestaan, isoveljeni entinen paras ystävä kun kyseinen henkilö oli ollut aikoinaan. Emme yhdessäolomme alkuaikoina voineet kumpikaan sanoa rakastavamme toisiamme, se rakkaus syttyi pikkuhiljaa ensimmäisen yhteisen kesän aikana. Muutimme muutaman kuukauden seurustelun jälkeen yhteiseen osoitteeseen. Minä sairastuin vakavasti, petin avomiestäni ym, ym, ja silti hän pysyi rinnallani, kun ymmärsi, miksi elin välillä elämääni, kuten elin. Myös minä kestin häneltä paljon, joten tunsin, että olemme niin hyvien kuin huonojen puoliemme kanssa tasapainossa keskenään.
Menimme naimisiin kolme vuotta sitten. Luulin silloin, että kun minulle naimisiinmeno uskovana oli tärkeää, ja ateisti-mies ei asiasta välittänyt, että naimisiinmeno olisi oikea ratkaisu. Ajatellen miestäni, suostuin vihkimiseen maistraatissa. Nyt jälkeenpäin sain kuulla, että painostin mieheni avioliittoon, eikä hänellä kuulemma ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua.
Viime syksynä mieheni sanoi tahtovansa muuttaa erilleen ja haluavansa avioeron. Täysin mitään ennakkovaroitusta. jostain syystä hän kuitenkin jäi, mutta ei ollut onnellinen. Vuodenvaihteessa kuvittelin, että antamalla hänelle tilaa, tekisin hänet onnelliseksi, joten ehdotin hänelle asumuseroa määrätyksi ajaksi, mutta kuitenkin niin, että ns. seurustelisimme. No, mieshän lähti muutamassa päivässä uuteen, omaan asuntoon, ja minun muuttaessani pienempään, hän vain tyynesti ilmoitti, että tahtoo eron, ei rakasta eikä halua minua enää, eikä meillä koskaan tule olemaan enää mitään.
Sitten alkoi paljastua, että jo asumuseron aikana hän oli etsinyt uutta seuraa netistä ns. tositarkoituksella...
Mutta mutta; tämän kirjoituksen pointti; Nyt muutamana edellisenä viikonloppuna olen viettänyt aikaani hänen luonaan, avioeropaperit ovat käsittelyssä ja harkinta-aika alkanut. Silti meillä on hauskempaa, kuin viimeisinä yhteisinä vuosinamme yhteensä. Kuitenkin hän on yhä minulle paras ystäväni, jonka käsiini luotan vaikka koko elämäni. Seksi on parempaa kuin koskaan, ja sitä on paljon! Itse asumuseroa ehdottaessani hain juuri tälläistä olotilaa, että voisimme pitää hauskaa keskenämme, sen kun kuitenkin osaamme, mutta kuitenkin elää omaa elämäämme hetken.
Mies sanoi, että on huomannut välittävänsä minusta yhä, mutta samalla varoittelee minua toivomasta liikoja. Ja itse voin sanoa, että rakastan miestäni aivan samoin kuin ennenkin. Hän ei ole sellainen, että kävisi vain "painamassa" minua huvikseen, mutta mitä tässä on takana...? Hän ei ole hyvä puhumaan, enkä tahdo häntä painostaa.
Mutta en ymmärrä, onko tämä jotain erointohimoa, kaipaako hän vaan vaihtelua, mitä pirua tämä on...?
Mielipiteitä? Onko joku kokenut samaa...?
Minun tarinani on tämä:
Aikoinaan, melkein seitsemän vuotta sitten aloin nuorena tyttönä olla itseäni nelisen vuotta vanhemman miehen kanssa, jonka tunsin jo entuudestaan, isoveljeni entinen paras ystävä kun kyseinen henkilö oli ollut aikoinaan. Emme yhdessäolomme alkuaikoina voineet kumpikaan sanoa rakastavamme toisiamme, se rakkaus syttyi pikkuhiljaa ensimmäisen yhteisen kesän aikana. Muutimme muutaman kuukauden seurustelun jälkeen yhteiseen osoitteeseen. Minä sairastuin vakavasti, petin avomiestäni ym, ym, ja silti hän pysyi rinnallani, kun ymmärsi, miksi elin välillä elämääni, kuten elin. Myös minä kestin häneltä paljon, joten tunsin, että olemme niin hyvien kuin huonojen puoliemme kanssa tasapainossa keskenään.
Menimme naimisiin kolme vuotta sitten. Luulin silloin, että kun minulle naimisiinmeno uskovana oli tärkeää, ja ateisti-mies ei asiasta välittänyt, että naimisiinmeno olisi oikea ratkaisu. Ajatellen miestäni, suostuin vihkimiseen maistraatissa. Nyt jälkeenpäin sain kuulla, että painostin mieheni avioliittoon, eikä hänellä kuulemma ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua.
Viime syksynä mieheni sanoi tahtovansa muuttaa erilleen ja haluavansa avioeron. Täysin mitään ennakkovaroitusta. jostain syystä hän kuitenkin jäi, mutta ei ollut onnellinen. Vuodenvaihteessa kuvittelin, että antamalla hänelle tilaa, tekisin hänet onnelliseksi, joten ehdotin hänelle asumuseroa määrätyksi ajaksi, mutta kuitenkin niin, että ns. seurustelisimme. No, mieshän lähti muutamassa päivässä uuteen, omaan asuntoon, ja minun muuttaessani pienempään, hän vain tyynesti ilmoitti, että tahtoo eron, ei rakasta eikä halua minua enää, eikä meillä koskaan tule olemaan enää mitään.
Sitten alkoi paljastua, että jo asumuseron aikana hän oli etsinyt uutta seuraa netistä ns. tositarkoituksella...
Mutta mutta; tämän kirjoituksen pointti; Nyt muutamana edellisenä viikonloppuna olen viettänyt aikaani hänen luonaan, avioeropaperit ovat käsittelyssä ja harkinta-aika alkanut. Silti meillä on hauskempaa, kuin viimeisinä yhteisinä vuosinamme yhteensä. Kuitenkin hän on yhä minulle paras ystäväni, jonka käsiini luotan vaikka koko elämäni. Seksi on parempaa kuin koskaan, ja sitä on paljon! Itse asumuseroa ehdottaessani hain juuri tälläistä olotilaa, että voisimme pitää hauskaa keskenämme, sen kun kuitenkin osaamme, mutta kuitenkin elää omaa elämäämme hetken.
Mies sanoi, että on huomannut välittävänsä minusta yhä, mutta samalla varoittelee minua toivomasta liikoja. Ja itse voin sanoa, että rakastan miestäni aivan samoin kuin ennenkin. Hän ei ole sellainen, että kävisi vain "painamassa" minua huvikseen, mutta mitä tässä on takana...? Hän ei ole hyvä puhumaan, enkä tahdo häntä painostaa.
Mutta en ymmärrä, onko tämä jotain erointohimoa, kaipaako hän vaan vaihtelua, mitä pirua tämä on...?
Mielipiteitä? Onko joku kokenut samaa...?
Vastaukset 10
Vanhimmat
On hirveän vaikea ottaa kantaa työväestön tapoihin. Ne kun ovat niin outoja.
Ilmeisesti kuitenkin teikäläisille sopii enempi fyysiseen kanssakäymiseen keskittyminen. Henkistä puoleen ei kannata, sen puutteessa, paljon panostaa.
Kannattaa varmaan elellä erillään. Paneskella, kun panettaa. Toisinaan jotain toista, jos haluttaa.
Sillenhän kiva on. Ei huomisesta kannata huolta kantaa. Sitä vartenhan yhteiskunta on. Teikäläisistä huolta pitämässä. Eikö totta?
Ei paljoa minua huvita paneskella yleisesti, vaikka monet niin tekevätkin. Mutta työväestö on tälläistä..:) Tosin vaikka itse siihen kuulunkin, itselleni ne tunteet kuitenkin merkkaavat paljon enemmän. Mutta nainen, ja tyhmä sellainen kun olen, niin se fyysinen kontaktikin on parempi kuin ei kontaktia ollenkaan...;D
käyttäytymisesi hipoo itsetuhoista.....
Mitäs sä sitten loppujenlopuksi oikein toivot? Sulleko kelpaa millainen tahansa järjestely, kunhan saat olla vaan tämän tyypin kanssa tekemisissä, siihen asti kunnes se löytää jonkun uuden ihmisen kenen kanssa haluaa jotain vakavampaa?
Vähän vässykän oloinen herra, kun monet miehet olisi potkineet sut elämästään niiden pettämisten ja elämäntavan takia jo aikoja sitten. Eiköhän se ollut kaikkien asioiden summa, kun se ilmoitti ettei rakasta sua enää ja on etsinyt muuta seuraa. Ehkäpä sä olet nyt todellakin vielä sen aikaa kuvioissa mukana kunnes sillä tärppää toisaalla.
Voi kun se on niin helppo sieltä sivusta kommentoida!
Kuinka pitkässä suhteessa nämä kaksi edellistä kommentoijaa on elämänsä aikana olleet? Entäpä se avioliitto, onko kokemusta?
Ihmisen mieli ja tunteet on niin eri asia. Ne on monimutkaisia eikä todellakaan mustavalkoisia asioita. Eri asia tässä olisi jos tuota olisi jatkunut vuosia ja olisi ollut paljon pettämisiä yms ja itsetunnot alhaalla. Minusta tuo vaikuttaa vaan siltä, että parisuhdetta ei ole hoidettu ja tunteet on laimenneet. Tuosta VOI vielä nousta jos tekee paljon työtä. Ei se ero ole aina ainut oikea ratkaisu.
tilanteessa, ja silti et tajua sitä?
Eipä ole paljon toivoa sullakaan......
Niin, se tila on niin ihmeellinen asia. Minulla on myös eropaperit käsittelyssä ja ero tässä tulee, se on varma. En rakasta enää miestäni.
Kuitenkin meillä on todella mukavaa nykyään yhdessä. Seksiä on paljon (juu tiedän huono idea!) ja se on hyvää. Ja INTOHIMO on tullut suhteeseen ihan uutena asiana. Mies on muuttunut ja tekee niitä asioita joista puhuin yhdessä olon aikana. En minä tiedä mikä sen on laukaissut, se että tajuaa vihdoin eron tulevan?
En sinuna elättelisi paljon toivoa miehesi suhteen. Voi tietysti olla että hänkin haluaa vielä yrittää, mutta ainakin minulla se on lähinnä sen tutun ja turvallisen kaipuuta. Kaipuuta siihen entiseen ja menettämisen tuskan lievittämistä.
Onnea ja voimia sinne!
Kun kaverisi löytää uuden, hyvän, hän heivaa sinut ennen kun kerkiit sanoa kissa.
Teillä on enää pelkkää laastari-seksiä. mikäs toki sen parempi jos sen saa tutun kanssa, mutta ei mitenkään muuta asetelmaa.
Olet historiaa
nyt en jaksa keskittyä edes siihen kirjotanko oikein vai en, alko ahdistamaan tosi paljon tuo sun kirjotukses, kun se kuulosti niin paljon loppua kohti mennessään mun omalta tilanteelta!
älä hyvä ihminen ala miksikään pano-koneeksi, tai "on-off" juttuihin, niistä ei tule kun paha olo, mä tiedän, koska hakeudun nyt parhaillaan ammattiauttajalle kyseisen tilanteen jälkeen. Myöskään muiden miesten ajattelu ja sitä kautta ylipääseminen ei auta mitään, pilaa vaan asioita enemmän jos yrität tehdä kaikkesi pieleen menneen tilanteen jälkeen, niin pilaat vaan enemmän.
ANNA KAIKEN OLLA, ja keskity nyt vaan siihen että heräät, olet ja hengität.
Loppuihan tuo lopulta... Eipä siihen vaadittu kuin abortti, mieheltä saatu klamydia ja totaalinen nöyryyttäminen. Ja lisäksi kirjaimellisesti kävelemään pistäminen uuden akan vuoksi...;)
No, kaiken tämän jälkeen toivottavasti olen jälleen astetta vahvempi, enkä niin tyhmä, että jatkaisin pääni hakkaamista seinään...
Toivottavasti joku otti opiksi tarinastani:D